Erityisherkkyys, hylkäämisen pelot ja läheisriippuvuus
Kirjoitan tänne ensimmäistä kertaa, koska juuri nyt on sellainen olo, että haluan puhua asioista näin. Nimettömästi ja kauempana niistä ihmisistä, joihin tämä seuraava teksti oikeasti liittyy. Kävin säännöt ja ohjeet läpi, kuin myös sen verran katselemassa muita keskustelun avauksia, että minulla on yleinen käsitys siitä miten minun pitäisi toimia täällä. En ole täysin varma mihin ryhmään tämä teksti kuuluu, koska kyse on ihmissuhteesta, mutta ei parisuhteesta. Seuraavasta tekstistä on tietoisesti purettu valtaosa tunteista kokonaan pois, eikä tarkoitukseni ole purkaa omaa pahoinvointiani tälle keskustelualueelle. Ei siitä olisi mitään hyötyä kuitenkaan, koska se johtaa lopulta vain oman pahoinvointini kasvamiseen. Tässä kohtaa on kuitenkin tarpeellista todeta, että olen erityisherkkä mies, joka käy viikoittain läpi hyvin intensiivisiä tunteita ja käsittelee raskaita asioita. Käyn aktiivisesti yksilöterapiassa kerran viikossa, mutta seuraavaan istuntoon on vajaat kolme viikkoa aikaa, joka tuntuu juuri tällä hetkellä hiukan turhan pitkältä. Näin ollen haluaisin purkaa mieltäni vaivaavia asioita tähän ryhmään ja keskustella hyvistä toimintatavoista, joiden avulla elämäni jatkuu suhteellisen rauhallisena, kunnes kevään terapiajaksot alkavat jälleen.
Mennään varsinaiseen asiaan. Minun haasteeni on läheisriippuvuus. Tarkemmin ottaen hylkäämisenpelot, joita yksi ihminen elämässäni laukaisee hyvin helposti. Viikko sitten tämä ihminen laittoi elämäni täysin sekaisin, ja tänään hän aiheutti minulle myös epämiellyttävän olon ☹️
Ei hän tehnyt mitään kovin ihmeellistä kummallakaan kertaa. Viikko sitten hän kertoi kuinka yksi hänen tuttavansa oli luvannut lähteä ulos hänen kanssaan, mutta oli sitten jättänyt ilmoittamatta mitään tulematta. Minä satuin samaan tapahtumaan, johon tämän tuntemani ihmisen oli tarkoitus tulla edellä mainitun ilmoittamatta poisjääneen ihmisen kanssa. Olin kuitenkin paikalla, joten seurani kelpasi oikein hyvin. Tämä kuitenkin laukaisi hylkäämisen pelkoni. Minusta alkoi (jälleen) tuntua, että seurani kelpaa vain silloin, kun tällä ihmisellä ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Samoin kävi tänään. Olimme aikaisemmin sopineet yhteisestä tapahtumasta, mutta tällä tuntemalleni ihmiselle sattui tulemaan parempaa seuraa. Näin ollen hylkäämisen pelkoni laukesivat jälleen uudelleen.
Miksikö minua sitten niin kovasti kiinnostavat nämä asiat? Olen sanonut tälle ihmiselle tänä vuonna hyvin painavia asioita, ja hän on sanonut, että hänestä tuntuu samalta. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, että minua pidetään varalla ja seurani kelpaa vain paremman puutteessa. Sikäli kuin haluan viettää hänen kanssaan aikaa, on minun tehtäväni tehdä järjestelyt ja kysyä häneltä – ei koskaan toisinpäin.
Lueskelen parhaillaan Ben Malisen kirjoittamaa Taakkana läheisriippuvuus -kirjaa, jonka sivulla 130 on hyvin koottu kaikki ne asiat, jotka minulla ovat vielä vaiheessa. Olen hyväksynyt olevani läheisriippuvainen ihminen, ja ongelmani ovat nämä klassiset huolenpidon, turvan ja rakkauden tunteiden puutteet. Olen oikeastaan tuota kirjaa lukiessani tuntenut, että olen varsin klassinen esimerkki siitä kuinka minulta on kielletty nämä asiat lapsuudessani ja nuoruudessani, joten nyt sitten haen niitä hyvin määrätietoisesti aikuisiälläni.
Mitäkö sitten toivoisin teiltä, jotka ovat jaksaneet lukea näin pitkälle? Tietoa ei ole koskaan liikaa. Uudet ajatukset ovat hyvin tervetulleita. Ennen kaikkea juuri nyt toivoisin löytäväni tehokkaan tavan rauhoittua ja päästää irti. Löytää sisäinen rauhani jälleen uudelleen, jotta voin nukkua rauhassa ja jatkaa näiden asioiden käsittelyä huomenna. On myöhä, enkä jaksa enää tänään. Huomenna voin itkeä, lukea läheisriippuvuudesta, tehdä uusia rajoja ja yrittää oppia rakastamaan itseäni. Tänään haluaisin vain sen verran rauhaa, että voisin nukkua.
Vielä näin lopuksi vähän toisenlainen kysymys: onko heikkoutta hakea apua reseptilääkkeistä? Minulle on määrätty niitä enemmän kuin on kädessä sormia, mutta en mielellään syö niitä, koska osa niistä aiheuttaa riippuvuutta. Näinä hetkinä pohdin vain, että olisiko oikea ratkaisu vain ottaa niin voimakkaita lääkkeitä (lääkärin ohjeiden mukaan), että taju lähtee taatusti seuraavaan aamuun asti. 😑❓
Moikka!
Toivottavasti sait rentouduttua. Mulla on aika huonosti neuvoja siihen. Nauraminen auttaa, samoin ulkoilu ja ajatusten vieminwn muualle. Voi vaikka laittaa ruokaa, katsoa leffaa tai kuunnella musiikkia. Itse kuuntelen usein standupia netistä, tai fiilistelen TED-talkeja.
Lääkkeet ei ole lainkaan pelkurin vaihtoehto. Toki niitä ei kannata ottaa sillä asenteella, että se ihmeellisesti korjaa kaiken. Mutta apuvälineenä sopiva lääke voi olla korvaamaton.
Mulla on itselläni vähän samanlaisia ongelmia. Olen yrittänyt lähestyä menettämisen pelkoa todella rationaalisin keinoin ja kysymyksin: mitä pelkään tapahtuvan, jos mulle tärkeä ihminen on toisen kanssa? Onko siinä pelossa oikeasti pohjaa?
Esimerkiksi, jos tulen mustasukkaiseksi siitä, että ystäväni on jonkun toisen seurassa, mietin, mistä mustasukkaisuus kumpuaa. Olenko vihainen, pelokas, surullinen? Sitten jatkan pohtimista. Mä pelkään sitä, että tuon toisen seura on parempaa, ja minun seurani siis huonoa. Ja siitä seuraa pelko siitä, että menetän tuon ystävän.
Pelkään siis menettämistä, ja koen että minun seurani on muita huonompaa. Tätä taklaan seuraavasti:
Ensinmäkin, mietin tätä ystävääni, ja vastaan itselleni kysymyksiin. Jättäisikö se minut yksin? Mitä se minun seurastani kaipaa? Jos en ole täydellinen, niin haittaako se häntä?
Yleensä, kun omia pelkoja miettii, ne osoittaituvat liioitelluiksi. Sen jälkeen alkaa vaikea vaihe, oman ajattelun muuttaminen. Se tuntuu valehtelulta ensin, mutta se on tärkeää. Aina kun ajattelen, että minut varmaan hylätään, koitan korvaya sen ajatuksella "minun pelkoni ja epävarmuuteni uskoo, että minut hylätään. Se on kuitenkin vain valetta. Minun ei tarvitse kuunnella pelkojani. Luotan ystävääni, vaikka se pelottaakin."
Ahdistavia tilanteita voi myös tietoisesti hakea, jotta niihin tottuu. Voi sanoa ystävälle, että "minua varmaan ahdistaa kun teet näin, mutta se ei tarkoita, ettet saisi tehdä niin. Haluan kuitenkin tilanteen jälkeen purkaa, mitä pelkoja tilanne herätti, jotta voin koittaa voittaa ne pelot."
Toki joskus pelot osoittautuu todeksi. Silloin kannattaa ehkä harkita, onko suhde jatkamisen arvoinen, vai voisiko ongelmista esimerkiksi puhua tuon läheisen kanssa. Ehkä hän ei vain ajattele tekemisiään, ja on valmis muuttamaan käyttäytymistään.
Toivottavasti saat asian kuntoon! Ja kannattaa muistaa se, että vaikka läheisen menettäisikin, niin sä olet silti sinä, ja sulla on lupa jatkaa elämää täysillä senkin jälkeen.
Toivottavasti sait rentouduttua.
Lopulta se ja viimeyökin menivät ihan hyvin. Tein vain Mindfulness-harjoituksia, kunnes simahdin sohvalle, josta sitten siirryin sänkyyn joskus aamuyön tunteina.
Lääkkeet ei ole lainkaan pelkurin vaihtoehto. Toki niitä ei kannata ottaa sillä asenteella, että se ihmeellisesti korjaa kaiken. Mutta apuvälineenä sopiva lääke voi olla korvaamaton.
Tämä ei ole koskaan ollut ajatukseni. Minulla on vain jo yksi riippuvuus, enkä todellakaan halua niitä lisää. Näin ollen kyselen lääkäreiltä hyvin tarkkaan mahdollisista sivuvaikutuksista, kun he määräävät uusia lääkkeitä. Tiedän, että tuo yksi aiheuttaa riippuvuutta, mutta siitä huolimatta voisin käydä hakemassa vastaisuuden varalle yhden purkin. En aina jaksa tehdä Mindfulness-harjoituksia, jolloin asian siirtäminen seuraavaan aamuun hankaloituu huomattavasti.
Mulla on itselläni vähän samanlaisia ongelmia. Olen yrittänyt lähestyä menettämisen pelkoa todella rationaalisin keinoin ja kysymyksin: mitä pelkään tapahtuvan, jos mulle tärkeä ihminen on toisen kanssa? Onko siinä pelossa oikeasti pohjaa?
Tämähän se olennainen kysymys. Minun huoleni on, ettei tämä läheisriippuvuuteni kohde yksinkertaisesti sovi minulle. Hän on minulle läsnä jokaisena päivänä, vaikka emme olisi olleet missään tekemisissä. Minä olen läsnä hänelle vain, jos olemme fyysisesti samassa paikassa. Tämä johtaa ajatteluun, että olen aina hänen viimeinen vaihtoehtonsa, koska jos en muistuta häntä olemassaolostani, niin toiselta puolelta ei kyllä koskaan kuulu yhtään mitään. Tällöin, jos hän viettää tarpeeksi aikaa toisten ihmisten seurassa, niin luonnollisesti minä unohdun. Hän siis kyllä muistaa, että tuollainen ihminen on olemassa, mutta minulla ei ole mitään sen suurempaa merkitystä.
Tässä oli välissä parin kuukauden jakso, kun voin hyvin pahoin, enkä halunnut purkaa tätä pahoinvointia tähän ihmiseen. Näin ollen emme olleet missään tekemisissä Facebookin ulkopuolella. Eikä sielläkään juuri ollenkaan. Minun on hyvin hankala uskoa, että olin läsnä tälle ihmiselle kuin korkeintaan kaksi tai kolme kertaa tämän ajanjakson aikana.
Toisaalta, tämähän on hieno asia. Tuo ihminen luo ilmapiirin, jossa hän ei halua olla missään tekemisissä minun kanssani, jos en kysele perään. Näin ollen hänestä on helpompi päästä eroon. Nyt sitten, kun pääsisin vielä irti tästä läheisriippuvuudestani, niin kaikkihan olisi hyvin.
Jättäisikö se minut yksin?
Kyllä, toistuvasti näin on käynyt.
Mitä se minun seurastani kaipaa?
En rehellisesti osaa enää sanoa. Ei hän ainakaan viihdy seurassani mitenkään ihmeellisesti. Ei ole koskaan viihtynyt. Niin tässähän tämä ongelman ydin on. Tämä ihminen on hyvin tuuliviiri, kun taas minä olen kaikkea paitsi. Näin ollen hän saattaa yhtäkkiä lähteä toiselle puolelle huonetta, jos hän sattuu näkemään siellä mielenkiintoisemman ihminen. Menee sinne, nauraa, näyttää paljon eloisammalta ja energisemmältä, kunnes hän tulee takaisin. Hän sanoo, ettei siinä ole mitään vikaa, että asia on näin. Alan hiljalleen olemaan sitä mieltä, että hän valehtelee, jotta olisin paremman puutteessa saatavilla tulevaisuudessa.
Jos en ole täydellinen, niin haittaako se häntä?
Hän sanoo, että ei tarvitse olla täydellinen. Minä en ole enää taipuvainen uskomaan häntä. Minusta on tuntunut jo kahdesti aikaisemmin, että hän on hylännyt minut kokonaan. Tällä kertaa tilanne ei ole yhtään erilainen. Onko se hylkäämisen pelko, jos toinen hylkää? Minusta tuntuu, että kyseessä vain ihminen, joka ei oikeasti halua olla seurassani. Hänelle on vain hankalaa olla edes yhtä kokonaista päivää yksikseen, joten huonompikin seura kelpaa. Alan ajattelemaan, että hän vain käyttää minua hyväkseen, jotta hänen olisi edes hieman helpompi olla. Käyttää läheisriippuvuuttani hyväkseen.
Hm...vihani tätä ihmistä kohtaan alkaa tulla läpi...
Ahdistavia tilanteita voi myös tietoisesti hakea, jotta niihin tottuu. Voi sanoa ystävälle, että "minua varmaan ahdistaa kun teet näin, mutta se ei tarkoita, ettet saisi tehdä niin. Haluan kuitenkin tilanteen jälkeen purkaa, mitä pelkoja tilanne herätti, jotta voin koittaa voittaa ne pelot."
Terapeuttini sanoo juuri tätä. Minun täytyy tehdä siedätyshoitoa, jotta oma pahoinvointini vähenee askel kerrallaan. En voi vaikuttaa toisen ihmisen käyttäytymiseen, mutta voin luoda terveellisiä rajoja ja oppia sietämään omaa pahoinvointiani, kunnes se ei enää vaikuta minuun niin paljoa. Tämä on hyvin kesken.
Toki joskus pelot osoittautuu todeksi. Silloin kannattaa ehkä harkita, onko suhde jatkamisen arvoinen, vai voisiko ongelmista esimerkiksi puhua tuon läheisen kanssa. Ehkä hän ei vain ajattele tekemisiään, ja on valmis muuttamaan käyttäytymistään.
Ei, hän ei tule koskaan muuttamaan käyttäytymistään. Olen puhunut hänelle hyvin yksityiskohtaisesti siitä, mitä minulle tapahtuu, eikä tällä ole ollut mitään vaikutusta hänen käyttäytymiseensä. Hän vain sanoo, ettei hänellä ole mitään annettavaa minulle.
Minusta tuntuu taas todella tyhmältä, kun pidän tätä ihmistä elämässäni. No, terapeuttini on sitä mieltä, että tätä tilaisuutta on hyvä käyttää hyväksi läheisriippuvuuden voittamiseen. Tehdään sitä sitten. Tunnen taas vihaa tätä ihmistä kohtaan kirjoittaessani tätä 😠
Muistan erään kerran kun olimme hyvän ystäväni kanssa ostoksilla ja muuten vain kaupungilla. Yhtäkkiä hänen tuttunsa moikkasi häntä kadulla, ystäväni lähti tuon toisen mukaan eikä edes hyvästellyt minua, Jäin kuin nalli kalliolle siihen. Oli ihan järkyttynyt ja vihainen siiitä. Mutta sanoin hänelle myöhemmin miltä sellainen tuntuu. Ja vielä myöhemmin tajusin myös sen ettei hän itselleen mitään mahda. Aikamoinen tuuliviiri on hänkin ja aina kun tulee jotain mielenkiintoista, hänen mielenkiintonsa lopahtaa muihin asioihin. Onneksi olen sen tajunnut enkä loukkaannu enää. Silloin kun tuo tapahtui mistä kerroin niin olin eron jälkeen aika rikki ja haavoittuva, mutta kun sain oman elämän kuntoon niin jaksoin myös ymmärtää tuota toista ihmistä.
Minulla on myös rankka lapsuus, nuoruus, sekä aikuisuus. Kävin monenlaista terapiaa ja kurssia ennenkuin sain mielenrauhaa ja tasapainoa. Näin jälkikäteen ajatellen olen ollut aika riippuvainen muista, himoinnut ja halunnut aina jotain muuta kuin mitä minulla on. Ikäänkuin olisin aina jostain paitsi. Minun kans varmaan oli ikävä olla aiemmin kun en ollut kiitollinen mistään, vaan halusin mahdottomia, kuvitelmia jotka ei ole todellisia, ehkä en tiedä. Edelleen pidän itsestäni huolta kirjoittamalla joskus tännekin, etten mene siihen vanhaan tilaan.
Lääkkeitä en ole suostunut syömään, en muita kuin nukahtamistapletin puolikkaan olen joskus ottanut, mutta siitäkin on jo monta vuotta aikaa kun olen viimeksi tarvinnut. Joten toivoa on! Rauhallista ja elämäniloista joulua!