Erityisherkkä ja kun kaikki vie voimat
Olen 30v äiti, opiskelen ja olen erityisherkkä sekä introvertti. Tajusin herkkyyteni muutama vuosi sitten, siihen saakka pitänyt itseäni omituisena ja muita huonompana kaikessa. Oon koittanut hyväksyä itseäni ja tämä oma diagnoosi on kyllä auttanut monessa asiassa.. Mulla oli kriisi pari vuotta sitten, kunnes vaihdoin ammattia ja nyt opiskelen uuteen joka tuntuu omalta. Teen asioita mistä nautin enkä vedä itseäni piippuun. Jos teen jotain raskasta, haluan sen jälkeen levätä. Huono itseluottamus vaan on ja pysyy.. En pääse siitä että odotan aina jonkun muun päättävän lauseet.
Mietin ja pohdin kaikkea aina ylipaljon, voisin viettää kokonaisia päiviä vaan sängyssä ja aika kuluisi siivillä kun vaan murehdin ja mietin. Kaikki muu tuntuu keskeytyksiltä, kuten lasten hoito ja kodin hoito, väsyn kun aina keskeytetään.
Nyt elän selvästi taas jossain kriisissä, kun tuntuu että haluaisin levätä 24/7.
Koulun suhteen elän vaihetta jossa mulla ei ole nyt ryhmää mihin kuulua, ei paikkaa mihin palata. Ensi lokakuuhun asti olen opiskelija, eli se ylimääräinen harjoittelija/opiskelija joka on pakko ottaa mukaan juttuihin. Näinhän se menee ennen kuin valmistuu. Mulle tää nyt tuntuu vaan niin raskaalta. Talous tiukilla ja henkisesti väsyn niin tähän.. Kaipaisin kunnioitusta ja mun mielipiteiden kuuntelua, mutta kun on se opiskelija, jotenkin vajoan sinne lattian rakoon pyytelemään anteeksi. Kun on harjoittelupaikassa tällainen, se jää päälle myös arkeen..
Nyt en oo hetkeen oikeen jaksanut edes nähdä ketään, kun en usko että kukaan mua jaksaa. Syön ihan hirveästi yhtäkkiä, uskon että mies ei kohta jaksa mua kun oon lihava. Vaistoan ihmisistä sen ”hohhoijaan” ja pyytelen olemassaoloani anteeksi.. Tää kuulostaa mun korvaan nyt ihan älyttömältä, mutta en nyt edes jaksa kerätä voimia taistella näitä ajatuksia vastaan.
Heippa Lenu! Kiva että kirjoitit tänne.
Harmi että se sun harjoittelu/opiskelu tuntuu raskaalta nyt. Ymmärsinkö oikein, että olet jossain harjoittelupaikassa ensi lokakuuhun (valmistumiseen?) asti? En tietty tiedä tarkemmin tilanteestasi, mutta musta tuntuu vaikealta uskoa että sun työkaverit/kollegat siellä harkkapaikassa suhtautuisi suhun niin riippakivenä, kuin miksi tunnet itsesi. Etköhän säkin kuitenkin tee siellä jotain hyödyllistä, ja sillä tavalla helpota niiden töitä, vai mitä arvelet?
Onko se sellainen paikka missä on säännöllisesti opiskelijoita tekemässä harjoittelua, vai oletko yksittäistapaus? Mietin myös siltä kantilta, että jos siellä ei ole paljon alanvaihtajia, ja ne ovat tottuneet selvästi nuorempiin harjoittelijoihin, ehkä ne eivät tarpeeksi osaa huomioida sitä että harjoittelijallakin voisi olla ideoita tai ajatuksia. Ymmärrän kyllä hyvin että se syö, jos tuntuu ettei sun mielipiteitä kaivata tai kuunnella - mä aloitin nuorimpana työntekijänä uudessa työyhteisössä viime vuoden alussa, ja alkuun oli kyllä ihan kamalaa kun esimies ei luottanut ollenkaan siihen että osaan tai pystyn mihinkään. Ja kun vielä jännitin uutta porukkaa (niin kuin aina sos. tilanteissa teen), annoin vielä tavallistakin pöntömmän ensivaikutelman, vaikka yleensä pidän itseäni ihan fiksuna tyyppinä. Nyt alkaa onneksi helpottaa, vähän kerrassaan. Ainakin työkavereiden kanssa voin jo olla rennosti.
Kivaa kuitenkin kuulla että olet ollut ainakin tähän asti tyytyväinen alanvaihtoosi. Mua kiinnostaisi kuulla, mikä siinä uudessa ammatissa saa sen tuntumaan omalta?
En kyllä ihmettele sitä yhtään että väsyt kun on hoidettavana uusi harjoittelupaikka, lapset ja koti. Pystyiskö se sun mies vaikka ottamaan välillä vähän enemmän vastuuta kotihommista, että sä voisit keskittyä nyt opiskeluihin?
Lenu kirjoitti 20.12.2016 10:6
Nyt en oo hetkeen oikeen jaksanut edes nähdä ketään, kun en usko että kukaan mua jaksaa.
Mä ainakin luin oikein mielelläni sun kertomusta, ja kuulisin mielelläni lisääkin, jos haluat tänne kirjoitella. 🙂 Eräs mun kaveri sanoi mulle kerran (kun murehdin sille että hitsi kun olin tympeä ja masentunut enkä ollenkaan hyvää seuraa yhdessä tapaamisessa) että monesti se mitä itse kokee antavansa vuorovaikutuksessa voi olla ihan eri asia kuin mitä muut kokee saavansa. Eli vaikka susta tuntuisi että olet huonoa seuraa, muut ihmiset ei välttämättä koe sitä ollenkaan niin.
Lenu kirjoitti 20.12.2016 10:6
kuulostaa mun korvaan nyt ihan älyttömältä, mutta en nyt edes jaksa kerätä voimia taistella näitä ajatuksia vastaan.
Hienoa kuitenkin että hoksaat, että omiin ajatuksiin ei tartte aina luottaa 🙂 Toisinaan päässä pyörii vaikka mitä, ihan älyttömiäkin, varsinkin jos ei nuku tarpeeksi. Tykkäätkö käydä ulkona? Mulla auttaa monesti kävelylle lähteminen (vaikka se eteisestä ulos pääseminen ei aina helpolta tunnukaan 😟), tai kirjoittaminen, tai asiasta puhuminen, jos mielessä alkaa huonoina hetkinä pyöriä semmoisia "masennusajatuksia", joista tunnistaa että en minä oikeastaan yleensä ajattele näin.
Toivon sulle rennompaa arkea ja rauhallista joulun odotusta. Tästä saat jouluruusun. 🙂🌻
Olen saman ikainen, itsella ei valitettavasti ole lapsia eika enaa miestakaan. Samoja tuntemuksia kylla, ettei jaksa nahda ketaan ja tuntuu ettei kukaan varmaan minuakaan jaksa. Aitini menehtyi yhtakkia vajaa 3v sitten, ja vaikka oli vaikeaa paasta sen yli, oli mies ja veljet tukena. Tana vuonna ensimmaista kertaa sinkkuna. Kesalla tuntui etta vihdoin voi olla taas onnellinen kaikesta huolimatta. Alamaki alkoi kuitenkin pian: ensin jouduin lopettamaan koirani (voi kuulostaa tyhmalle mutta minulle oli todo vaikea paikka). Sitten seuraavassa kuussa jain tyottomaksi ja saín tietaa veljeni olevan kroonisesti sairas. Viimeinen niitti oli toisen veljeni yllattava kuolema heti peraan. Tuntuu hassulta etta puoli vuotta sitten oli "onnen paivia". Yht akkia kaikki on mennytta. Perhe= sairas veli. Ei jaksaisi tehda mitaan eika nahda ketaan, perunkirjoituksista puhumattakaan. Suoraan sanoen melkein paivittain kay itsemurha mielessa. Olisi niin helppo ratkaisu. Mutten voi olla niin itsekas, kun ei sairaalla veljellanikaan ole enaa ketaan muuta. Adoptoin uuden koiran-luojan kiitos- se pakottaa kadulle paivittain ja joutuu ihmisten kanssa tekemisiin, halusi tal el. Nain jalkeenpain ajatellen muistan hetkia elamassani jolloin mietin laskeja ja muita elaman tyhmyyksia, valitin aivan turhaan. En osannut nahda kaikkea sita mita minulla oli. Vain sen mika mielestani puuttui. On helppoa olla jalkiviisas, mutta jos paasisin takaisin niihin vuosiin, en valittaisi. Valitettavasti se el ole mahdollista, on elettava tassa ja nyt. En olisi koskaan kuvitellut etta 30v jouluaattona tulen olemaan taysin yksin, vain elaimet ja veljen tuhkat seurana, toinen veli sairaalassa, ja tili tyhjana. Olen silti paattanyt etten luovuta, ala siis sinakaan. Unohda laskit ja yrita etsia jotakin positivista, oli ne sitten elaimet, lapset tai mika vaan. Eteenpain vaikka umpilumessa. 🙂👍
Tähän asti koko elämäni ajan olen ajatellut muita, pistänyt itseni sivuun. Oon aina ajatellut että on ihmisiä joilla on asiat huonomminkin. Nyt kun uskaltaudun kirjottamaan pahasta olostani, miettinyt että tarvisinkohan apua.. Oiskin pitänyt olla hiljaa, jatkaa sitä ajattelua, että on muilla asiat huonomminkin, unohdan siis tän ja pidän turpani kii.
Lenu, mikä sai sut ajattelemaan niin?
Voimia Lenu. ☺️❤️ En osaa tähän sanoa mitään viisasta, mutta toivon sinulle hyvää.