Eriarvoinen asema elämässä kaataa ystävyyden
Ystävälläni on hieno iso talo, aviomies, ulkomaanmatkat ja vaki työ. Oma tilanteeni tällä hetkellä: yksinhuoltaja, pikku kaksio ja keikka työt. Ystävyytemme alkoi sillon kun olimme kumpikin sinkkuja ja opiskelijoita. Onko kahden niin erillaisen ihmisen mahd. olla ystäviä, pakostakin heikommassa asemassa oleva vertaa itseään toiseen? välillä tunne on ollukin se, että ystävä kokee varmasti elämänsä niin mahtavaksi aina sen jälkeen kun minun kans on yhteyksissä. Yksinhuoltajan arki voi olla niin kovin erillaista kun kahden vanhemman perheen, itse pitää huolehtia kaikesta auton huolllosta alkaen. Kaverini ei aja edes autoa vaik kortti on. Toisaalta tulee myös tunne, että joskus ystäväni oikein ihmetteli kuinka voin pärjätä näinkin hyvin. Eli ystävyyteni päättyi vasta äsken, minun piti se päättää. Olen tuntenut itseni nyt vapaaksi jatkuvasta vertailusta mutta toisaalta mieltä painaa se kuinka kateellisena ihmisenä hän minua nyt pitää. En enää vaan jaksanut. Kyllä varmasti kateuden pistoksen myös tunsin.
Niin no hengellisinä ystävinä voi sitten kai olla köyhä ja rikas. Ehkä siksi ettei kukaan näe kuinka paljon rahaa siihen kolehtihaaviin laittaa.
Minä kyllä myös olen matkoilla se joka ei osallistu siellä kaikki retkiin vaikka olisi varaakin.
Mutta kun en jaksa,on tarpeeksi viihdykettä siinä, että tulen matkalle mukaan ja voin vaikka koko lomani lukea hotellihuoneessa kirjoja.
Ei minua kyllä kukaan hauku matkan pilaajaksi.
En nyt yhtään ymmärrä näitä Liannan arvostelijoita tässä ketjussa!
Mielestäni Lianna perusteli (vaikka ei häneltä sitä tarvitse edes odottaa) sen miksi ystävyys katkesi. Syynä ei mielestäni niinkään ja yksinomaan ollut se, että ystävä oli paremmin toimeen tuleva. Ystävyyteen ja ystävyyden rikkoutumiseen vaikuttaa niin monet asiat ja useimmiten ne ovat elämän arvot. Se mikä ystävyyden rikkoo on mielestäni erilaiset elämän arvot. Kuten Liannakin kertoi ei ystävä pitänyt niinkään yhteyttä uuden miehen löydettyään. Tulisi itsellenikin vähintäänkin toisarvoinen asema, kun/jos ystävä arvottaisi kumppaninsa aina ystävyyden edelle. Näin on itsellenikin erään "ystävyyden" kanssa käynyt. Lainausmerkit siksi, että ei se "ystävyys" koskaan todellista ystävyyttä ollut, se oli kaveruutta ja se lukeutuu sinne samaan kastiin, kun hyvän päivän tutut.
Jos sinulla (kenellä hyvänsä) on edes yksi ystävä elämässä, niin se on jo paljon!
Sellainen negatiivisuus kuuluu ihan jonnekin muualle, kuin tänne palstalle!
"Kolme sanaa sinulle, ole ystävä minulle." "Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, jolla on taskussaan avain ja lukko. Niillä se sitoo ystävät yhteen, niinkuin maamies pellolla lyhteen."
Ollaanhan ihmisiksi!
Lianna kirjoitti 1.6.2011 12:12
Paljolti hänen onnensa perustuu myös perintöön isovanhemmaltaan. En ylensäkään arvosta näitä perinnöillä eläjiä.
Minä tulin ketjuun kertomaan mielipiteeni tämän viestin jälkeen. Jossa Lianna ei enää puhu entisestä ystävästään vaan kaikista meistä perinnön saanneista.
Tällä foorumilla kirjottelee myös munlaisia joilla on ollut elämässä kaikenlaisia ongelmia vaikka ei rahaongelmia. Siksi on aika karmeaa lukea ettei joku minua arvosta rahan takia.
Ja kun tämä ei ole ainut nettifoorumi jossa saa samanlaista lukea perinnöllä elämisestä, niin joskus sitä vaan antaa takaisin.
Hei!
Halusin vain sanoa, että opi arvostamaan itseäsi. Ne, jotka häviävät elämästäsi, kun sinun elämän tilaneesi muuttuu (esim. yksinhuoltajuus)eivät loppujen lopuksi välttämättä ole ystäviäsi. Myös minun elämästäni on raukkamaisesti hävinnyt ihmisiä, mutta ne harvat, jotka ovat tosi ystäviä ovast säilyneet. Ajattelen nykyään niin, että siinä on yksi elämän kipeitä kasvamisen paikkoja, että ihmisyys mitataan loppujen lopuksi aina näissä elämän muutostilanteissa. Se ystäväsi, joka on ns. hylännyt sinut kun elämäntilanteesi on muuttunut, kohtaa varmasti myös jossain vaiheessa elämässään vastoinkäymisiä, ja joutuu kohtaamaan sen, että ehkä katuu sitä, että ei arvostanut ystävyyttäsi. Mutta opi arvostaamaan silloinkin itseäsi. Älä ole enää itsestään selvyys. Minuakin ja ystävällisyyttäni on käytetty hyväksi, mutta nykyään arvostan siinä mielessä itseäni, että en enää suostu hyväksi käytettäväksi. Me teemme usein pintapuolisen tuttavuuden perusteella vääriä johtopäätöksiä ihmisistä. Vasta sitten, kun elämässä todella tapahtuu jotain, ihmisten todellinen luonne mitataan. Näin itse ajattelen yleensä.
Kukahan ne teidän terapiat ja lääkkeet veroillaan maksaa, köyhät vai rikkaat?
Desper kirjoitti 18.6.2011 7:15
Kukahan ne teidän terapiat ja lääkkeet veroillaan maksaa, köyhät vai rikkaat?
Niin, tähän johtopäätökseen pääsee vain yhdellä laskentamallilla, veljeäni lainatakseni: "Ne piirtää, kenellä on liitua".
Totuushan on se, että Suomen valtion tuloista noin 20% muistaakseni tulee enää suoraan palkkaverotuksesta. Rahat kerätään ALV:llä, Valmisteveroilla, energiaveroilla jne... Siis vaikka tuloni olisivat niin pienet, etten maksaisi yhtään niistä tuloveroa, niin siitä huolimatta karhun osa tuloistani menee verojen maksamiseen ruoan, vaatteiden (jos nyt joskus esim. sukkiin on varaa sijoittaa) ja kaiken muun kuluttamisen yhteydessä hankkimaani hyödykkeisiin ja harrasteisiin, joka taas pyörittää tätä oravanpyörää uudestaan ja uudestaan.
Ei minulla ole hyvätuloisia vastaan sinällään yhtään mitään. Tuntuu vain joskus, etteivät he välillä tiedä kuinka hyvin heidän asiansa ovat. Minun ystäväpiirini on kaventunut sillä, että ystävieni perhetilanteet ovat muuttuneet. Monilla on omat perheet ja lapset. Sitten kun keskustelen heidän kanssaan, niin he osaavat kertoa, että kuinka vauvan/lapsen kanssa sitä ja tätä ja kuinka se omakotitalon remontti etenee ym... Eli kiinnostuksen kohteet ja yhdistävät asiat vähenevät samalla, kun vielä fyysisetkin etäisyydet pitenevät. Ei sen puoleen, kyllä minä pyrin välillä kuulumisia kysellä, ja usein päädyn kuuntelemaan miten stressaantuneita ja/tai masentuneita kyseiset ihmiset ovat. Stressin aiheet vain ovat meillä erilaisia, ja varmasti olisivat lähempänä toisiaan, jos tulotasomme olisivat samanlaisia.
Vesku Loiri juuri totesi, miten hän pääsi pyörätuolista ylös uuden diabeteslääkkeen avulla. Häntä vain harmitti, että lääke on niin kallista, ettei kaikilla ole siihen varaa, koska se ei kuulu KELA-korvauksen piiriin.
Johan se on tutkimuksissakin todettu, että varakkailla on parempi terveys. Onhan se nyt selvää, jos voi mennä heti yksityiselle spesialistille, oli kyse sitten fyysisestä tai henkisestä vastoinkäymisestä. Ei tarvitse jonottaa, täyttää lappuja ja kerjätä, että joku edes kuuntelisi. Nykyään on niin tiukka kuri toimeentulotuen piirissäkin, että mieluummin lainaan ja kiristän vyötäni vielä enemmän saadakseni lääkkeeni tms., kuin teen valtavan työn ja saan hylkäävän päätöksen muutaman euron takia. Vaikka hakisit suoraan harkinnanvaraista tukea, niin etuuskäsittelijät hylkäävät ne heti, antamatta papereita edes sosiaalityöntekijöille (vaikka pitäisi). Näin ainakin täällä vielä joku aika sitten.
Itse olen aloittanut työt 14-vuotiaana kesätyöläisenä (aiemmin jakanut lehtiä kyllä). Ensimmäinen vakituinen työ on ollut 16-vuotiaana. Opiskelin päivät, tein töitä illat. Kaikenlaista työtä on tullut tehtyä elämän varrella. Sellaisia, joiden palkan jälkeen joutui silti sossun luukulle, ja toki myös sellaisia, joista on saanut ihan hyvin elantonsa. Kaikissa paikoissa on ollut hieman erilaiset kaveripiirit. Vähiten hyviä ystäviä olen saanut korkeamman palkkaluokan töissä ollessani. Onneksi silloin vielä kavereillani ei ollut perheitä ja omakotitaloja mönkänkönkkäällä. Minun ikäryhmälläni muuten eläke alkoi karttumaan vasta 22:en ikävuoden jälkeen. Nykyään se alkaa karttua jo 18-vuotiaasta alkaen.
Vaikeahan se on kavereiden kanssa lähteä sitä iltaa viettämään, kun he haluavat mennä ravintoloita kiertämään tms. ja itsellä on varaa pussilliseen tölkkejä, jotka olisi mukava nauttia jossain aurinkoisessa paikassa (ja tyhjät hylsyt talteen). Ei kuitenkaan terasssilla, koska rahat loppuu kahden tuopin jälkeen. Joskus kaverit tarjoavat sellaisessa tilanteessa lainaa - vähän on hankala lainata, jos ei ole millä maksaa takaisin.
Kyllä sitä monesti on ajatellut, että varmaan olisi elämä helpompaa, jos ei jatkuvasti tarvitsisi huolehtia rahasta. Tähän lopputulemaan tuli jopa Anni Sinnemäkikin Hjalliksen haastattelussa - hän siis myönsi, että rahasta stressaaminen on loppunut, kun on päässyt kunnon palkoille ja se helpotta elämää.
Tämän otin esiin, koska minulla on tapana käydä kaikki mainokset läpi ja niistä valita, mitä mistäkin kaupasta ostan ja mitä ruokaa sillä viikolla syön. Sen päättävät kaupat ja tarjoukset, en niinkään minä. Ostetaan mihin on varaa. Vihanneksissa ja hedelmissä pyrin suosimaan kotimaista jo terveydellisistä syistä, mutta sekään ei aina ole mahdollista, luomuruoasta puhumattakaan. Veljeni aina ihmettelee, kun saatan mainita, että nyt olisi se ja se tarjouksessa - ei se häntä kiinnosta, hän ostaa mitä eteen tulee, koska lompakko sallii sen. Eräs ystäväni on harvinaisen sitkeää sorttia, ja hän kyllä jaksaa venkoiluani kauppareissuilla, vaikkei hän itse aletarjontaa katselekaan, vaan ostaa mitä mieli tekee. Myönnän kyllä, että joskus ahdistus ja pakko-oireet myös hieman pitkittävät kauppareissuja, sen takia käynkin useimmiten yksin kauppareissuilla (tulee käytyä usemmassa kaupassa niiden tarjousten perässä, eli onneksi asun lähiössä, jossa on eri kauppoja useita).
Hieman olen siis toisinaan katkera tai hieman vihainenkin niille, jotka valittavat todella pikkujutuista, tai sitten sellaisista asioista, etteivät ole saaneet riittävästi luksusta rahoilleen - kärjistettynä esimerkkinä "Meillä piti olla huone Thaimaan lomalla neljän tähden hotellissa, mutta jouduimme tyytymään kuppaiseen kolmen tähden paikkaan remontin vuoksi". Tällaista oikeasti kuulee joskus. Kyllähän se perintökin kuulostaa hieman "helpolta" rahalta, varsinkin kun itselleni ei sellaisia ole isoja tulossa, mutta ymmärrän myös että niiden rahojen eteen on joku joutunut tekemään kovasti töitä (useimmiten). Ei se mielestäni tee minusta pahaa ihmistä, jos vähän kadehdin välillä sitä, mitä itseltäni puuttuu. Ei sen aina tarvitse edes olla rahaa. Joskus ihmettelen joidenkin huoletonta elämää, jossa ei mikään tunnu painavan, kun itse taistelen henkisten ongelmien kanssa. Omaan osaansa on myös toisinaan tyydyttävä, mutta ei sentään heittopussiksi asti. Joskus pitää vähän ärähtääkin, ja puhua suuta puhtaaksi ja antaa omia mielipiteitä, miten tätä yhteiskuntaa parantaisi. Äänestää pitää aina, muuten ei saa valittaa. 😉
Olen muuten hakenut aiemmin Kelan tukea psykoterapiaa varten (se ei kata läheskään kaikkia kuluja), mutta hylkäsivät hakemukseni. Katsoivat, ettei siitä olisi minulle mitään hyötyä, koska heidän mielestään edes maksimissaan kolme vuotta kestävä terapia ei saisi minua opiskelu- tai työkykyiseksi. Asiasta ei voi valittaa. Nykyään se olisi mennyt läpi, koska enää takaajana ei ole kunta, vaan valtio. Näin ainakin Kelan lehdessä alkuvuodesta kovasti kertoivat. Minulla ei siis ole terapiaa, eikä siitä aiheutuvia kuluja, joten sitä ei rikkaiden tarvitse maksaa.
Tosi ystävät ovat ystäviä aina, sosiaalisesta tai muusta statuksesta huolimatta. On kuitenkin ymmärrettävä, että heidänkin aikansa saattaa olla rajattua, ja täten on oikein antaa heille tilaa hoitaa omia suhteitaan ja perheasioitaan. On minullakin muutama kaveri, jotka ovat sosiaalisen asemansa vuoksi olevinaan parempia ihmisiä, joten he hieman välttelevät jo lapsuudessa tehtyjä ystävyyssuhteita pelkästään sen takia (FB kaveriksi saattavat sentään ottaa). Se on heiltä pois sanon minä. Olen fiksu tyyppi, jolla on paljon annettavaa ystävänä. Mikäli ei kelpaa, niin kyllä niitä muita ottajia jostain löytyy. 🙂
Tsemiä ja aurinkoista kesää kaikille teille anonyymeille ystäville!!! 🌻🙂🌻
Jälleen kerran kirjotus jossa yleistetään kuinka rikkailla menee hyvin ja kuinka heidän pitäisi ymmärtää miten hyvin asiat ovat. Siis, kun on rahaa, ei voi mennä asiat huonosti.
Esmes minun diabetestani ja epilepsiaani ei ole saatu kuriin ja hyvään kuntoon vaikka rahalla on käyty Suomen parhaimmilla lääkäreillä. Vesa- Matti Loiri nyt sattui olemaan yksi onnellinen joka sai rahalla diabeteksen hoitoon.
Naurettavaa puhua köyhyydestä ja tarjousten perässä juoksemisesta, kun samalla on kuitenkin varaa juoda kaksi tuoppia terassilla. Niillä rahoilla saisi jo mistä tahansa kaupasta aika kunnon läjän kotimaisia vihanneksia tai marjoja kesäaikaan. Siis oletan, että käyt kesällä niillä terasseilla.
Myös köyhä voisi miettiä mihin rahansa laittaa.
Wilzu-77 kirjoitti 19.6.2011 2:44
Desper kirjoitti 18.6.2011 7:15
Kukahan ne teidän terapiat ja lääkkeet veroillaan maksaa, köyhät vai rikkaat?Totuushan on se, että Suomen valtion tuloista noin 20% muistaakseni tulee enää suoraan palkkaverotuksesta. Rahat kerätään ALV:llä, Valmisteveroilla, energiaveroilla jne... Siis vaikka tuloni olisivat niin pienet, etten maksaisi yhtään niistä tuloveroa, niin siitä huolimatta karhun osa tuloistani menee verojen maksamiseen ruoan, vaatteiden (jos nyt joskus esim. sukkiin on varaa sijoittaa) ja kaiken muun kuluttamisen yhteydessä hankkimaani hyödykkeisiin ja harrasteisiin, joka taas pyörittää tätä oravanpyörää uudestaan ja uudestaan.
Moikka. Totta, ja perintöveroilla, luovutusvoittoveroilla, pääomatuloveroilla yms. Jos perit vanhempiesi (heidän työllään hankkimansa) asunnon, maksat ensin perintöveroa, ja kun sitten myyt asunnon pystyäksesi maksamaan perintöveron, maksat "voitosta" luovutusvoittoveroa, vaikka voittoa ei oikeasti tule. Kyllä minuakin harmittaa, ettei ole varaa kunnon ruokaan eikä mahdollisuutta terapiaan Kelan kuntoutusvaroista. Mutta kyllä "rikkaat" hyvinvointi-Suomessa osalllistuvat "köyhien" auttamiseen. Voisihan sitä itse kukin laskea, mitä on yhteiskunnalle maksanut ja siltä saanut ja huomata, että aihetta kateuteen ei välttämättä ole. Totta on, että monet elävät silti syyttään huonoissa oloissa.
maanvaiva kirjoitti 20.6.2011 9:57
Jälleen kerran kirjotus jossa yleistetään kuinka rikkailla menee hyvin ja kuinka heidän pitäisi ymmärtää miten hyvin asiat ovat. Siis, kun on rahaa, ei voi mennä asiat huonosti.
Esmes minun diabetestani ja epilepsiaani ei ole saatu kuriin ja hyvään kuntoon vaikka rahalla on käyty Suomen parhaimmilla lääkäreillä. Vesa- Matti Loiri nyt sattui olemaan yksi onnellinen joka sai rahalla diabeteksen hoitoon.
Naurettavaa puhua köyhyydestä ja tarjousten perässä juoksemisesta, kun samalla on kuitenkin varaa juoda kaksi tuoppia terassilla. Niillä rahoilla saisi jo mistä tahansa kaupasta aika kunnon läjän kotimaisia vihanneksia tai marjoja kesäaikaan. Siis oletan, että käyt kesällä niillä terasseilla.
Myös köyhä voisi miettiä mihin rahansa laittaa.
Lainaanpa samalla lauseen omasta kirjoituksestani: "Ei minulla ole hyvätuloisia vastaan sinällään yhtään mitään. Tuntuu vain joskus, etteivät he välillä tiedä kuinka hyvin heidän asiansa ovat.". Eli toisinaan tuntuu siltä, ei aina.
Harmi ettei Suomen parhaatkaan lääkärit ole voineet Sinua auttaa, mutta köyhä jonottaisi varmaan vieläkin samoihin kokeisiin ja testeihin, joissa itse olet jo käynyt. Erikoislääkärille kun ei vaan mennä noin vaan. Ensin tutkitaan kunnallisella terveydenhoitajalla, sitten jos olet riittävän sairas saat ajan lääkäriltä. Arvauskeskuslääkäri teettää omat kokeensa ja labrat ja juoksuttaa, kunnes ei itse tiedä mitä tehdä. Saattaa antaa erilaisia lääkkeitä oireisiin ja yrittää näin saada tilanteen hallintaan. Sellaista tilaa saattaa kestää jopa vuosia.
Tämän jälkeen on mahdollisuus saada lähete erikoilääkärille, jos oireet ei parane. Sen jälkeen odotellaan erikoislääkärin aikaa jonkin aikaa ja sitten kun se tulee, niin aika on parin kuukauden päästä. Sitten alkaa kokeiden ja testien sarja uudestaan.
Tätä pitkää reittiä joutuvat monet köyhät kulkemaan liian usein. Ystäväni äidillä kesti vuosia, kunnes hän pääsi lääkärille, joka osasi todeta Parkinsonin taudin. Joskus toki asiat etenevät niin, että päästään erikoislääkärille alle puolen vuoden odottelun, mutta silloin pitää olla jo todella sairas.
Se "kaksi tuoppia terassilla" oli vertaukseni siihen, mihin köyhällä on varaa, jos lähtee kavereiden kanssa iltaa viettämään. Sekin on todella harvinaista herkkua. Niin, ja onhan se totta, että ne kaksi tuoppia on sitten pois jostain muusta budjetista, esim. ruoasta. Hyvä vasikka elää juomallakin...
Ainakin itse katson asian niin, että varakkaimmilla nyt vaan yksinkertaisesti on monet asiat, kuten palvelut, helpommin saatavilla. Siitä en jaksa usein enää olla edes kade, koska omaan tilanteeseen on tyydyttävä. Tosi ystävät kuitenkin pysyvät ystävinä yli rahallistenkin rajojen, vaikka tietävät mielipeeni asioista. Annan arvoa myös heidän näkemyksilleen, eli kunnioitus on molemminpuolista, riippumatta sosiaalisesta statuksesta. Tätä halusin ajaa takaa, koska ystävistä ja eriarvoisista asemista tässä ketjussa on kyse, muistaakseni.😉
Minä taas luulen, että jos sairastuu 1 tyypin diabetekseen, niin pääsee heti hoitoon. Kun ei ilman hoitoa juuri selviä. Olkoon köyhä tai rikas.
Samoin kyllä on epilepsiankin laita.
Vaikka kuinka yritän olla empaattinen köyhille, olen edelleen sitä mieltä, että asiat voi olla huonosti on köyhä tai rikas.
Ja minullekin riittäisi kaksi tuopillista terasilla, olisin niistä jo niin kännissä, että käskettäisiin poistua. Tietenkin rikkaana ihmisenä poistuisin taksilla, köyhänä ehkä pyörällä.
Siinä suhteessa olen kyllä parempi osainen.
Otsikkohan oli, että eriarvoinen asema elämässä kaataa ystävyyden.
Onko se totta vai ei?
Mielestäni se on aika usein totta. On tietenkin ihmisiä,jotka ovat henkisesti niin kasvaneita ettei ystävyys kaadu toisen aseman muuttuessa. En ole pystynyt pitämään ystävyyttä kun elämäni muuttui.
Jouduin moneen kertaan tuntemaan, että ihminen on aika outo pakkaus, eikä enää ole rohkeutta luottaa kehenkään.
Paraskin ystävä selän takana yritti pettää ja tehdä vahinkoa minulle, kun olin niin huonossa kunnossa etten pystynyt pitämään itsestäni ja omaisuudestani huolta.
Ihmiset ovat ahneita ja näyttää siltä, että me kaikki kuitenkin jotenkin yritämme hyötyä toisistamme.
Luopuminen tekee kipeää, ainakin jos itse joutuu tekemään eroa ja ottaa etäisyyttä.
Tänäpäivänä on ystäviä, mutten enää usko kaikkea enkä luota täydellisesti kehenkään. Ehken itse tykkää siitä että on joku jonka kanssa pitäisi olla täydellisen rehellinen, ehkä pelkään siitä aiheutuvaa lojaalisuuden pakkoa.
Mutta jos on mennyt joskus siltä osin rikki, niin menee aikaa ennekuin se luottamus palautuu ihmiseen. Ennakkoluulottomuus olis kait paras oppia.
Otsikko oli: Eriarvoinen asema elämässä kaataa ystävyyden. Jutussa puhuttiin sitten varakkuudesta ja siviilisäädystä. Eiväthän ne tee ihmisiä eriarvoisiksi! Otsikko on kuvaava: ihminen itse pitää itseään eriarvoisena, vaikka on yhtä arvokas kuin muut. Mielestäni ystävyyden kaataa tämmöisissä tapauksissa huonommuudentunne, kateus, varakkaamman mahdollinen ylimielisyys, joka sekin on huonommudentunteen paikkailua, ja kaikenlainen kapeakatseisuus ja typeryys. Kommenteissani toin näkökantoja siihen, että kateuskin voi olla vähemmän aiheellista, kun varakkaammat kuitenkin auttavat vähävaraisempia. Kateus kuuluuu elämään. Helpompaa on kuitenkin olla vähemmän kateellinen. Itsekin olen kateellinen varakkaammille, onnellisemmille jne. Ei se kuitenkaan ole lopettanut ystävyyttäni näiden kanssa. Onnelliset tuovat valoa kurjempien elämään ja rikkaat tarjoavat joskus hyvää ruokaa ja juomaa...
Allaolevaan kommentti: "rikkaat" maksavat veroillaan myös meidän "köyhien" terveyskeskuskäyntejä. Eipä olisi varaa mihinkään lääkärikäyntiin eikä tutkimuksiin, jos niistä joutuisi maksamaan käyvän hinnan. Eivät "köyhien" asiat silti välttämättä ole niin kuin pitäisi. Makuasia sitten, miten kaikille kansalaisille tarjottaisiin parhaat mahdolliset olot.
"... köyhä jonottaisi varmaan vieläkin samoihin kokeisiin ja testeihin, joissa itse olet jo käynyt. Erikoislääkärille kun ei vaan mennä noin vaan. Ensin tutkitaan kunnallisella terveydenhoitajalla, sitten jos olet riittävän sairas saat ajan lääkäriltä. Arvauskeskuslääkäri teettää omat kokeensa ja labrat ja juoksuttaa, kunnes ei itse tiedä mitä tehdä. Saattaa antaa erilaisia lääkkeitä oireisiin ja yrittää näin saada tilanteen hallintaan. Sellaista tilaa saattaa kestää jopa vuosia."