Erakoituminen ainoa turvallisuudentunteen antaja
Siinä tuo lyhykäisyydessään tulikin. Vaikeaa alkaa purkamaan elämäänsä niin, että se toiset ymmärtäisi, mutta koitetaan.
Nyt kun olen kolmekymppinen, tunnen olevani yhtä yksin kun aikoinaan koulukiusattuna ala-asteella. Perheessäni oli pienestä asti väkivaltaa, hyväksikäyttöä, henkistä väkivaltaa ja nöyryyttämistä. Olin koulukiusattu kaikki kouluvuoteni ja sen jälkeen kun siirryin ammatillisiin opintoihin, minut suljettiin täysin ulkopuolelle ollessani avoin suuntautumisestani kun tapailin toista naista. Vuosien jälkeen en saanut kutsua edes yhteenkään luokkakokoukseen, joista kuulin jälkeenpäin. Ammatillisten opintojen aikana paloin loppuun ja sairastuin masennukseen. Kolme itsemurhayritystä ja kaksi puolen vuoden hoitojaksoa psykiatrisella, toinen ’pakkohoito’-periaatteella. Lapsuudenhyväksikäyttöön liittyi suurin mahdollisin tabu, jota ei edes henkilökunta osastolla pystynyt käsittelemään, ’mitäs jos olet vaan ymmärtänyt kaiken väärin’, tuli hoitaja sanomaan vaivautuneena huoneeseeni osastolle kun itkin hysteerisesti nurkassa ranteet juuri tikattuna ja siteissä. En saanut tukea henkilökunnalta enkä omilta perheenjäseniltäni. Oman epävakaan lisän näihin aikoihin antoi psykoterapeuttini, joka sairastui myös itse mieleltään vaikeasti. Oliko skitsofrenia vai mikä,.. ainakin jatkoi vastaanottoa senkin jälkeen kun häneltä oltiin otettu lääkärin lupa pois ja sanoi minulle että älä usko kenenkään puhetta etten ole hänen terapeutti. Pian myös hän joutui psykiatriselle. Sitä ennen hän oli saanut monen asiakkaansa terveyden horjumaan vaikeasti oman terveytensä takia. Monet asiakkaat joutuivatkin psykiatriselle.
Kaikki tämä varmaan loi pohjan sille, etten pysty luottamaan ihmisiin. Huomaan pitäväni kaikkiin ihmisiin tietyn etäisyyden ja jokakerta (harvoin) kun rohkaistun tutustumaan uuteen ihmiseen ja annan siihen ns. kaikkeni ja otan riskin haavoittuneisuuteen niin aina tulee päivä kun yhteydenpito loppuu kuin seinään. Ts. olen ollut aina ja ikuisesti kaikille vain ohikulkukaveri. Takana on muutama ’syvempi’ ystävyyssuhde jolloin silloinkin vaan olen huomannut, että on tullut päivä, jolloin puheluihini tai viesteihini enää vastattu. On mahdotonta kuvitella, että löytäisin joskus jonkun ihmisen, jonka kanssa voisin seurustella kun pelkkä kavereiden löytäminen on mahdotonta. Olen ajatellut että ehkä asiat menee pieleen siinä, että minulle ystävä on enemmän kuin kaveri, ts. haen ystävästäni sitä tukea kuin perheestäni jota minulla ei ole. Monilla kuitenkin on vakaa perhetausta ja välittävät vanhemmat, joten ehkä he hakevat ystävuudestä jotain ihan muuta.
Tapasin hiljattain vähän erityisemmän ihmisen eikä mielessäni käynyt että hän voisi olla kiinnostunut. Asiat kuitenkin meni niin, että aloimme pitämään tiiviisti yhteyttä sillä ajatuksella että siinä on muutakin. Pian kuitenkin asiat taas meni kasaan kun hän sanoi ettei hän olekaan kiinnostunut. Tällä hetkellä tuntuu siltä että en halua ketään lähelleni. Tämä saattaa kuulostaa hullulta mutta tuntuu, että pelkkä puhelimen auki pitäminen tuntuu pahalta ja haluan pitää senkin kiinni että tunnen oloni mahdollisimman turvalliseksi. Mikään ihmissuhde ei tiedä hyvää. Ihan kuin joku tulisi väittämään minulle, että musta on oikeasti valkoinen tai että elämä voi olla jotain muuta kuin pelkkää yhtäjaksoista torjuntaa. Olisin kuvitellut, että kolmekymppisenä elämä jo näyttää muulta kuin 1o-vuotiaana. Että syntymäpäiväonnittelut tulisi muiltakin kun omilta vanhemmilta.
Hei Edda! Olet kokenut ihan hirveitä asioita; tuntuu, että kaikki sanat ovat riittämättömiä kertomaan, miten väärin sinua on kohdeltu ja miten toisin asioiden kuuluisi olla. Pahin mielestäni on psykiatrisella osastolla hoitajalta saamasi palaute. Ammatti-ihmisen viimeistään olisi pitänyt ottaa sinut todesta eikä lisätä kärsimystä. Luulisin, että kaikki, jotka ovat täällä ja lukevat kirjoituksesi, ymmärtävät sinua, et siis ole yksin. Varmasti meillä kaikilla ongelma on sama lievempänä tai vakavampana: että voiko toiseen luottaa. Siksi ymmärrämme, miltä tuntuu. Sinulla on toivoa, maailmassa on vielä ihmisiä, joihin voi luottaa. Vielä sinäkin löydät jonkun. Vielä elämä muuttuu paremmaksi.
Kolmekymppisenä sanoin neurospykiatrille about samat lauseet. "voisi kuvitella elämän olevan erilaista aikuisen kuin lapsena"
Eipä vaan näytä olevan.
On jotenkin uskomattoman vaikeaa lähteä kirjottamaan jotain positiivista ja tsemppaavaa kun itsekään ei oikein jaksa löytää mitään.
Urheilu on aina toiminut mulle ja olenkin ihmetellyt miksi pidin siitä noin 4 vuotta taukoa. Nykyisin rääkkään itseäni urheilemalla, toisinaan kaksi kertaa päivässä jotta voisin tuntea olevani elossa.
Välillä on todella vaikeaa tämän yksinäisyyden kanssa mutta pyrin luomaan ajatuksen tulevaisuudesta jota en pysty kokemaan jos teen jotain radikaalia.
Ihmisuhteet on kariutun, eikä ystäviä juuri ole niin pakko on pärjätä itsekseen.
Koen suunnatonta häpeää kaikista menetetyistä suhteista, koska omalla terveydelläni on ollut suuri vaikutus niihin.
Rotatkin jättävät uppoavan laivan mutta itse voisin olla se joka viimeiseen asti ohjaa laivaa rannalle.
Olisihan se uskomattoman hienoa kokea pitkäaikaista onnea turvallisessa parisuhteessa ja yhteisöön kuulumisen tunnetta. Kenties jonain päivänä koemmekin.
Jos pidämme mittarina omaa elämäämme, voidaan todeta olevamme erittäin vahvoja.
Olemme kestäneet hengissä lähes päivittäisistä "taisteluista".
Kuinka moni pystyy siihen?
Säilytetään elämämme tulevaisuudessa vaikka ihan vain kiusaksi muita kohtaan.
Jaksamista seuraavaan yöhön ja aamuun.
Olen hengessä mukana.
Kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin sanon minä. 🙂
Mä onnistun välillä, varsin vastaavassa ahdinkotilanteessa nauttimaan erakoitumisesta. Välillä en. Kun se sujuu, olen tietoisesti antanut itselleni luvan elää kuin ainoa ihminen maailmassa. Tähän ajatukseen nojaten poistuu 7miljardia ahdistuksen tuottajaa. Oletteko muut kokeneet vastaavaa?
Joskus siihen saa myös sellaisen hetkessä elämisen oivalluksen, koska ainoalle ihmiselle ei päähän pinttyneillä ja aikaan sidotuilla suunnitelmilla ole merkitystä. Siis tarkoitan, että jos just nyt tekee mieli vaikkapa käännellä päätä ja nuuhkia ilmaa tai liikutella käsiä ylös alas, niin siitä vaan. Jonkinlaista alkukantaista touhua. 2011. Kokeilkaapa huvikseen. Mitä erakkojen hullutuksia tästä seuraa teille?
Kun on kolhittu eikä ole voinut luottaa, yksinolo tuo turvaa. Kun kaikki ovat pettäneet, on kuitenkin oma itse, hyvä ja arvokas, joka saa levätä rauhassa yksin. Nuo haavoittajat ovat väärässä, minä en ole heidän takiaan arvoton, eikä vain oman itseni kanssa oleminenkaan tee minua huonoksi eikä kelvottomaksi.
Voi tapahtua sellainenkin ihme, että johonkuhun voikin luottaa, joku ei tee pelkkää pahaa. Se voi olla psykoterapeutti - se onkin paras vaihtoehto, sillä terapeutti ei vaadi itselleen mitään, hän on neutraalisti vain terapiassaolijaa varten. Vähitellen kiusaajat korvautuvat mielessä luotettavalla hahmolla. Oppii pikkuhiljaa kohtelemaan itseään kuin hän eikä kuin kiusaajat. Kun hyväksytään, lakkaa olemasta riippuvainen hyväksynnästä. Alkaa hyväksyä itsensä ihan itse.
Onko niin, että yhteys mahdollistaa erillisyyden? Kun luottaa ihmisiin, voi olla ilman heitä, jopa yksin. Ei tunne olevansa yksin siksi, että muut ovat hylänneet huonouteni tähden. Ei kaipaa heitä ympärivuorokautisesti sanomaan, että olen hyväksyttävä, hyvä. (Sitä olen silloinkin, kun vielä odottelen aikaa, jolloin voin luottaa ihmiseen.)
Hei Edda
Itsekkin olen paljon harkinnut että "erakkona" elämä olisi paljon helpompaa. En ehkä kestä enään niin hyvin elämän/ihmissuhteiden pettymyksiä. Toisaalta myös ihmisistä on paljon iloakin, joten niiden vähäisten OIKEIDEN ihmissuhteiden hoitamiseen kyl kannattaisi käyttää energiaa...
Luen teidän viestejänne myötämielisesti.
Tunnistan myös itse hyvin tuttuja piirteitä sulkeutuneisuudesta, siitä, kuinka siitä kirjoitatte. ehkä enemmän kuitenkin itse olen taipuvainen työntämään kaiken pois ja "suojelemaan" jotenkin muita ihmisiä (joka "luonnollisesti" heidän korvissaan kuulostaa täysin järjettömältä). Olen niin monta kertaa joutunut oman vointini takia todistamaan sen, miten heikosti kukaan jää rinnalle, kun itsellä menee kaikki alas.
Huomasin empatioideni heräävän pitkiltä talviunilta, minusta tuntuu pöyristyttävältä, että joidenkin pitää kokea lapsesta saakka niin paljon vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta, ettei tunne kykenevänsä nousemaan siitä taakasta aikuisiälläkään.
Mikään ei onneksi ole mahdotonta?
Olen pelännyt tulla tälläiselle kanavalle itse, mutta, niin ikävä kuin aihe onkin,
komppaan.
toivotan omalta osaltani jaksamista.