Uskallanko luovuttaa tilanteen hallinnan lääkärilleni tai terapeutille?! Minua pelottaa! Haluaisin jäädä kotiin, ja samalla tiedostan, että jotain pahaa voi hyvinkin sattua, jos jään tänne...

Hyvä J.P, kun tilanteesi on tuo mitä kirjoiti, niin minä olisin ehdottomasti sairaalaan menon kannalla. Mikä on pelkosi tuosta tilanteen luovuttamisesta lääkärille tai terapeutille? Minä olen omissa ongelmissani pyrkinyt kertomaan kaiken mahdollisen terapeutille, ilman kokonaisuuden hahmottamista avun antaminen on varmaan vaikeaa. Toivon, ja uskonkin, kovasti että horjahdat elämän puolelle, aikaa siihen saattaa mennä mutta näin uskon.

tekstistäsi kuvastaa halu elää. Tasapainottelet kodin ja osaston välillä.. tottakai sanot lääkärillesi tuntemuksista, näin sinua voidaan parhaiten auttaa. Kerron ihan pienesti itsestäni: olin monta MONTA vuotta yrittänyt vain jaksaa ja jaksaa, välillä menikin paremmin kun peittosin tunteeni johonki syvälle, sitten tuli stoppi. Jouduin sairaalaan itsekkin ja sieltä kun pääsin avopuolelle ja olin hieman kotiutunut sinne, niin masennus tuli rynnien päälle! yritin samantien tappaa itseni, onneksi hoitajat tulivat väliin. Tästä alkoi omahoitajani kanssa keskustelut, pitkältä tuntuva tie.. mutta se auttoi! Olin äärimmäisen masentunut, ensimmäinen ajatus aamulla oli kuolla, ei kiinnostanunut harjata hiuksia, syöminen oli vaikeaa, suihkussa käynti, edes kavereita en jaksanut nähä. Onneksi minulla oli mahtava hoitaja ja mieti, mitä sinä jäisit kaipaamaan täältä? itsemurha on lopullista, se ei ole kokeilu, se ei ole ratkaisu. Mistä kaikesta sinä jäisit paitsi? en tiedä yhtään ikääsi, mutta entä jos viiden/kymmenen vuoden päästä sinulla on ihana mies ja perhe.. ehkä joku todella mahtava harrastus ja työ josta nautit, mitä silloin sanoisit itsellesi, et näkisi mitään näistä. Tiedän, jo seuraavan päivänkin miettiminen voi tuntua raskaalta, mutta masennus on onneksi tila josta on vain pääsy ylöspäin 🙂 en ole kuullut yhdenkään ihmisen jäävän masennukseen, siitä selviää!

kamppailen juuri itsekkin erilaisten tunteiden parissa ja masentuneet fiilikset on nytten todella voimakkaana. Mutta yritän ajatella, että jo ensviikolla asiat voivat olla toisin ja periksi en halua antaa! koska omasta kokemuksesta voin sinulle sanoa, että masennuksen suosta tosiaankin voi kivuta ylös.

voima-ajatuksia sinne! 🙂🌻

Kiitos kaikista positiivisista ajatuksista!

Olen nyt kuitenkin kovin synkällä mielellä. Joku päivä tajusin, että se näinä viime vuosina mielessä ollut ajatus, että minun pitäisi käydä pohjan kautta tämän masennukseni kanssa, tarkoittaisi kuolemaa. Maata kalpeana pohjalla. Ja jos kuolen, ei sieltä kyllä sitten enää nousta...

Joten nyt olisi jotenkin terapian, lääkärin ja sairaalan avulla päästävä jatkamaan elämää.

Tällä hetkellä minulla olisi kova halu satuttaa itseäni. Mutta en tee sitä. Ennemmin menen sairaalaan; Sen olen oppinut. Yritän nyt kuitenkin selvitä vielä kotona.

Tämä on tällaista pahan olon vuodatusta...

Jardin Prive

Tiedän tunteen,joskus itelläkin on ongelmia selviytyä päivistä ja jos selviän yhdestä,mietin mitä seuraavasta tulee.Ja joka päivä mietin etten jaksa enää.Oon ollut suljetulla osastolla kolme kertaa ja nyt kuntoutuskeskuksessa,vihaan tätä paikkaa kun kukaan ei edes puhu mun kanssa.Tavallaan vieläkin kaipaan suljetulle,kaipaan tunnetta että joku on lähellä ja huolehtii jos ei ite jaksa.Onhan mulla perhe ja rakasta sitä yli kaiken,mutta kukaan ei oo täällä mun kanssa,mä oon ihan yksin.Tiedän että jos viiltäisin ranteeni auki,kukaan ei todennäköisesti huomaisi ennen kuin olisi liian myöhäistä.En mä kai oikeasti haluakaan kuolla mutta välillä todella tuntuu siltä.Haluaisin että joku olisi lähellä ja ymmärtäisi.Ja tiedän että jos kerron olostani jollekin,joudun taas suljetulle.Vaikka kaipaankin sinne joskus,en halua sinne enää.Tavoitteenani on päästä jonnekin asuntolaan,asua lähellä perhettä.Mutta täältä pois pääseminen on niin vaikeaa.Oon taistellut siitä melkein kolme vuotta ja olo alkaa olla epätoivoinen mutta en luovuta,en vielä.Yritän vaan ajatella positiivisesti ja jos en jaksa,käperryn peiton alle ja kuuntelen musiikkia.Mua se ainakin auttaa.Silloin en ajattele niin paljon,ongelma on vaan se kun kuulen niin usein harhoja.Tuntuu että sekoaisin kun äänet päässä puhuu,en saa siitä mitään selvää paitsi että joskus kuulostaa kuin joku huutaisi mun nimeä.Mutten luovuta,mä taistelen niin kauan kunnes pääsen pois täältä ja oon paremmassa kunnossa.En voi luovuttaa perheeni takia.Jos mun elämällä ei oo muille väliä,ainakin mun perhe välittää aina.Tappelen perheen kanssa usein mutta aina me sovitaan ja tiedän ettei ne kestäisi jos luovuttaisin.Uskon että vielä joskus tulee parempi aika,joskus en kärsi niin paljon ja saan elää normaalia elämää.Voimia sulle!