Epätyypillisen masennuksen kuvaus tuntuu kyllä sopivan minuun tosi hyvin. Esim. tuossa artikkelissa mainittu "lyijynraskauden tuntemukset käsissä ja jaloissa" - mulla on ollut tuollainen raskas olo jo varmaan parikymmentä vuotta yhtäjaksoisesti. Se tuntuu nimenomaan siltä, että ihan kuin minun kropassani olisi jokin ylimääräinen paino, joka vetää koko ajan maata kohti.

Ja kun olen olen vuosien varrella käynyt psykologien ja psykiatrien luona, niin on jäänyt tunne, että hekin pitävät minua jotenkin outonalintuna, joka ei oikein mukaudu tavallisiin masennuspotilaiden lokeroihin. Tuntuu taas, että tarvitsisin jotain apua, mutta tuntuu vaikealta lähteä hakemaan sitä, kun kokemus on, etteivät asian tuntijatkaan ikein pidä onelmiani kovin vakavina, vaikka itsestä tuntuu siltä, että minussa kuitenkin on jotain vikaa.

Enpä ole lääkäri mutta tunnen itseni kyllä aika hyvin. Epätyypillinen masennus kyllä kolahti. Kävin pari viikkoa sitten laitoksessa haastattelussa ja siellä hoitaja sanoi tästä asiasta ja nyt kun luin tuon niin voi jee. Tuo liika unisuus ja lyijy painot.🙂

Tässähän tuntee olevansa ihminen taas😎.

Itse voisin nukkua vaikka kuinka pitkään jos ei olisi töitä rytmittämässä päivää. Sairaslomalla nukuinkin päikkäreitä ja silti myös yöt ihan hyvin. Painoa on tullut pitkin talvea lisää. Ei mitenkään kohtuuttomasti mutta olen silti lihavampi kuin koskaan ennen ja syön jatkuvasti kotona ollessani, paitsi jos en ole jaksanut käydä kaupassa. Myös tuo sopii minuun että mieliala välillä paranee kun saa esim. olla vapaalla, viettää aikaa aikaa poikaystävän kanssa tms. Välillä olenkin ajatellut että alan parantua, mutta sitten vointi taas huononee kun jään yksin kotiin murehtimaan tai tulee joku pieni vastoinkäyminen.

Minäkin olen tyypillinen epätyypillinen. Erityisesti tuo mielialan reaktiivisuus ja pitkään ilmennyt taipumus kokea itsensä hylätyksi ihmissuhteissa kuvaavat tilaani, mutta myös ruokahalun lisääntyminen ja ehkä myös nuo lyijymäiset tunteet. Tähän asti olen tuntenut olevani väärin masentunut, kun en vastaa kuvauksia, vaikka masennukseni on todettu vakavaksi. Esimerkiksi rakkaitten ihmisten tapaaminen kohentaa mielialaani normaalin tuntuiseksi, mutta sitten taas romahdan ja tunnen itseni sen takia entistäkin huonommaksi. Tuon artikkelin lukeminen oli sellainen "positiivisesti koettu tapahtuma", joka "paransi mielialaa tilapäisesti". Kiva kun joku on ymmärtänyt asian.

Tuokin lohduttaa, että epätyypilliset parantuvat psykoterapiassa hitaammin kuin kunnolliset masennuspotilaat. Siitäkin on "pitänyt" tuntea itsensä huonoksi, kun terapiakin kestää ja kestää. Zimban sanoin tässähän tuntee olevansa ihminen taas - siis hetken...

Asiaa on näköjään ketjun alussa mainitun artikkelin ilmestymisen jälkeen tutkittu väitöstutkimuksessa.

http://www.laakarilehti.fi/uutinen.html?opcode=show/news_id=7317/type=1
http://wanda.uef.fi/uku-vaitokset/vaitokset/2009/ISBN978-951-27-1167-3slehto.htm.html

Siis hetken... aivan. Kunnes taas tuntuu siltä ettei kukaan välitä.😋
Olen yrittänny opetella ajattelemaan että minun aivokoppa toimii noin mutta kun se iskee niin ei tahdo muistaa että tämä kuuluu taudin kuvaan.
Kuten tuonne muualle olen kirjoittanut "martta" kuseksii väliin päässä niin eihän ne märät sahan purut toimi😀.
Tätä minun huumoria taasen🙂😴.

Tuntuu sopivan minuunkin. En tiedä tarkoittaako tuo lyijynraskaus sitä täydellisen lamaantunutta oloa kun kokee jälleenkerran tulleensa hylätyksi tai torjutuksi. Olen todella herkkä kaikelle mikä vähänkin tuntuu torjumiselta. Onneksi pystyn edes vähän järkeilemään milloin reaktioni on kohtuuton. Liika nukkuminen, paha olo erityisesti aamuisin ja mielen kohentuminen jostain hetkellisesti kunnes se taas tipahtaa tosi synkkiin syövereihin. Kun tämän vielä yhdistää ainakin jonkinasteiseen eritysherkkyyteen, niin soppa on valmis. Viimeaikaiset mietteet ovat kulkeneet sitä rataa, että mun elämä on täysi vitsi.

Tuohan sopii täsmälleen minuunkin. Liikaunisuus, lyijynraskaus raajoissa, lihominen. Lisäksi kykenen kyllä ajoittain tuntemaan mielihyvää mukaviksi kokemistani asioista. Siitä syystä ajattelen välillä, että olenko ollenkaan masentunut, kunnes todellisuus taas lyö märällä rätillä naamaan ja vajoan synkkyyteen. Minulla masennukseen liittyy myös ahdistuneisuutta. Hylkäämistä koin lapsena, mutten aikuisena enää niinkään. Minulla on kavereita ja sosiaalisia kontakteja ja saatan olla ihan iloisena porukassa juttelemassa ja touhuamassa. Jossain vaiheessa kuitenkin usein väsyn ja hiljenen ja vetäydyn ja seurailen vain, mitä muut juttelevat ja touhuavat tai lähden tilanteesta kokonaan pois. Minulla on myös todella huono itsetunto. Noista em. piirteistä johtuen ammattilaiset usein kokevat, etten olekaan niin kovin masentunut, kun kuitenkin teen paljon asioita, tapaan ihmisiä ja kykenen tuntemaan mielihyvää. Kuitenkin synkät vaiheet ovat erittäin synkkiä ja toivottomia ja kuolemaa ajattelen silloin paljon. Olen myös yrittänyt itsemurhaa. Välillä itsemurhariski on ollut todella suuri. Pitääpä puhua tästä seuraavan kerran, kun menen psyk.polille. Kiitos linkeistä!