Kirjoitan nyt tänne kun en muutakaan enää keksi. Jos vaikka joku voisi auttaa minua tai jos ainakin saisin selvitettyä omia ajatuksiani. Olen kärsinyt pitkään (yli kymmenen vuotta) masennuksesta ja olen ollut hyvin pitkään täysin kyvytön tekemään mitään edes hakemaan apua. Nyt minulla on pieni lapsi ja haluan hänen takiaan parantua. Välillä vaan iskee täydellinen epätoivo kun mikään ei auta näihin kauheisiin olotiloihin. Pelkään kaikkea, jo ulos lähteminen aiheuttaa paniikin. En pysty tapaamaan ihmisiä, koska pelkään sosiaalisia tilanteita niin paljon. Tästä syystä kaikki ystävyyssuhteeni ovat katkenneet jo aikoja sitten. Minulla on hyvä ja ymmärtäväinen mies, mutta hänkään ei varmaan kauaa enää jaksa ongelmiani katsella, on jo jaksanut todella kauan ja auttanut monin tavoin, ei hän voi kuitenkaan puolestani asioita tehdä.
Tuntuu, että masennus on pilannut koko elämäni. Minulla ei ole koulutusta eikä työtä, kaikki mitän olen aloittanut on jäänyt kesken. Sosiaalisia suhteita ei juuri ole. Olen syönyt masennuslääkkeitä puolet elämästäni, eikä niistä ole ollut mitään apua, enemmänkin haittaa, koska ne ovat vain passivoineet. Olen käynyt lukuisilla psykologeilla, enkä mielestäni ole saanut mitään apua. Vuosikaudet ovat menneet niin etten saa nautintoa enää mistään mistä olen joskus nauttinut: lukeminen, musiikin kuuntelu jne. En edes pysty tekemään noita asioita. Kaikki on vain kaaosta ja pakokauhua, vaikka minulla on monta hyvää asiaa joista pitäisi nauttia, kuten lapsi, silti vain itken joka päivä, on niin paha olo kokoajan.
Haluaisin pystyä auttamaan itseäni. Tuntuu vain ettei ole mitään keinoja siihen. Toisinaan tuntuu, että pitäisi kuolla pois jo senkin takia etten tuhoaisi lapseni elämää ja toisaalta se olisi itsekkäintä mitä voisi tehdä. En enää tiedä mikä olisi oikea ratkaisu. Tuntuu naurettavalta kirjoittaa tänne, mutta olen todella epätoivoinen.
Kiitos jos jaksoit lukea. Ehkä se mitä itse etsin on vertaituki. Haluaisin löytää edes jonkun ihmisen jolla olisi samanlaisia ongelmia. Tuntuu, että kukaan ei ole yhtä surkea ihmisraunio kuin minä. Kaikilla ihmisillä on jotain saavutuksia kuten työpaikka tai muuta vaikka ongelmia olisikin.
Moi kettu!
Mä oon täällä kans ensimmäistä kertaa, koska alan olemaan niin epätoivoinen! Vaikka mulla ei olekaan itsemurha-ajatuksia, tiedän tasan miltä tuntuu, kun menee kioskille mieluummin ostamaan maitoa kun kauppaan, koska siellä on liikaa ihmisiä. En ikinä käy ruokakaupassa kuin klo 11 aikaan kun mummot on jo mennyt ja perheen äidit vasta tulossa.. ostoskeskuksissa en ole käynyt vuosiin. Tilaan lähes kaiken netin kautta kotiin, makso mitä makso kunhan ei tarvitse tavata vieraita ihmisiä.
Halusin vaan kerota että et ole yksin.
tuisku80
Hei Kettu!
Et ole yksin. Kesken on minullakin jääneet aloittamani asiat, joskus jopa ihan loppusuoralla. Jännittäminen ja paniikiksi yltyvät pelot ovat tämän saaneet aikaan. Olen syrjäytynyt ja kai vähän luuseri.
Minua ovat masennuslääkkeet vähän auttaneet, antaneet ainakin toivoa. Minulla on myös lapsi, jonka vuoksi jaksan yrittää: käyn jopa töissä jotta hän ei huolestuisi jos kotona sairauslomalla olisin (tosin olinhan minä 4 kk äskettäin). Teen ihan minimipalkkaista työtä ja yritän pärjätä päivästä toiseen.
Sinullakin on lapsi, ja äitinä olet hänen paras hoitajansa. Uskon että olet riittävän hyvä äiti vaikka joskus itkisitkin. Lapsessa on riittävästi syytä elää vaikka välillä menisi huonomminkin.
Kerroit että olet käynyt terapiassa ja et ole saanut siitä apua. Onko sinulla tällä hetkellä minkäänlaista hoitosuhdetta, eli seurataanko sinun vointiasi missään? Uskon että olisi hyvä kuitenkin olla ammattilainen jolle voisit purkaa pahaa oloasi.
Ymmärsin että olet kotona lapsen kanssa. Lapsesi on onnekas kun sinulla on aikaa olla hänen kanssaan, eikä hän jää minkään uran ta imuun sellaisen jalkoihin.
En osaa nyt enempää kirjoittaa,mutta on meitä tosiaan muitakin joilla kaikki ei ole mennyt ihan putkeen. Yritetään pärjätä.
Kaikkea hyvää sinulle kettu!
Kiitos teille vastauksista tuisku80 ja arka. Tuntuu lohduttavalta kuulla etten ole ainoa jolla on vaikeaa. Tietenkin tiedän, että muillakin ihmisillä on ongelmia ja vaikeuksia, erilaisia, mutta joskus sitä vain pyöriskelee niin syvällä itsesäälissään, että tuntuu kuin kenelläkään muulla ei voisi olla yhtä paha olo. Ihan kuin olisin jotenkin erityistapaus jolla kaikki asiat menevät pieleen ja muut ihmiset olisivat kaikki normaaleja joilta kaikki onnistuu aina.
Tiedän että ajattelen todella lapsellisesti ja jotenkin vääristyneesti kaikesta. Masentuneena sitä on jotenkin niin itsekäs. Ajattelen aina vain mitä joku toinen ajattelee minusta ja miten minulla on taas niin kurjaa. Pitäisi päästä tästä itsekeskeisyydestä, unohtaa välillä oma itsensä.
Tuisku, tiedän tunteen kun ei voi edes ruokakauppaan mennä, koska hävettää tai pelottaa kaikki ihmiset. Itse sain jonkun aikaa sitten jonkun valaistumiskokemuksen ja päätin kaikenlaista, esimerkiksi sen etten häpeä enää itseäni missään tilanteessa. Se on kyllä vaikeaa, pitää jatkuvasti muistuttaa itseään tuosta lupauksesta. Olen yrittänyt ihan väkisin tehdä asioita joita pelkään eniten, useinmiten en pysty, mutta joskus kuitenkin. Silloin tuntuu hyvältä, kun on saanut tehtyä jonkun asian mitä jännittää ihan hirveästi, vaikka soittaa jonnekin
Aralle kiitos ystävällisistä sanoista. Lapseni on minulle suurin syy elää. Oikeastaan muuta syytä tai motivaatiota ei tällä hetkellä tunnu olevan kuin lapsi, jonka takia jaksan taas yhden päivän.
Enpä tiedä, mutta luulen että muut ihmiset vaan ovat niin hyviä piilottamaan asioita ja vaan ne meistä jotka ovat tarpeeksi herkkiä reagoi. Meillä esimerkiksi kotona, siis lapsuudessa, on aina ollut meninki että, kunhan kulissit on hyvin, kaikki on hyvin. Pätee mun muuhun perheeseen edelleen.
Tuisku
Hei!
Ihan ensiksi, tosi hyvä, että kirjoitit tänne! Hienoa, että huonosta olostasi huolimatta yrität sinnitellä eteen päin - arvostan sinua todella paljon! Älä missään nimessä tee itsellesi pahaa, sinulla on lapsi ja hän tarvitsee äidin, kukaan toinen ei rakasta häntä samoin kuin sinä.
Sinun kirjoituksesi voisi olla minun kynästäni lähtöisin...-olen jossain aiemmassa viestiketjussa "avautunut" elämästäni, mutta todettakoon se tässä, että minäkin olen kärsinyt masennuksesta koko aikuisikäni ja masennus on tehnyt minusta ns."alisuoriutujan". Arvostan kaikkia töitä ja ammatteja, alisuoriutumisella tarkoitan omalla kohdallani sitä, että periaatteessa minulla pitäisi nyt olla arvostettu akateeminen ammatti, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan...
Minullakin on lapsi ja hän on ainoa syy, miksi jaksan jatkaa tätä kurjaa elämää. Sairaudestani huolimatta yritän olla hänelle paras mahdollinen äiti. Samoin yritän viedä kesken jääneitä asioita eteen päin, olen nimittäin jatkanut opiskelujani. Muista sinäkin, että koskaan ei ole liian myöhäistä ryhtyä johonkin, jos vain voimia olisi.
Tiedän tunteen, kun ulos lähteminen on yhtä tuskaa. Minulla on aikoja, jolloin lähinnä vain istun sisällä ja se jos mikä on ahdistavaa ja lietsoo masennusta entisestään. Mutta minkäpä sille voi kun ei vain kertakaikkiaan uskalla astua ovesta ulos.
Ystäviä olisi tietysti hyvä olla, harva masentunut tosin jaksaa pitää yllä ystävyyssuhteita.
Kaikkea hyvää sinulle.
Kirjoitanpa taas tänne kun kerrankin ehdin. En tiedä onko tässäkään mitään järkeä, kun ehtii kirjoittaa yhden viestin ja sitten lapsi taas herää. Olen hidas kirjoittamaan koneella.
Kiitos myös Susanna79 kun vastasit tähän ketjuun. Itsekin tunnen itseni alisuoriutujaksi. Tiedän, että kannattaa aina yrittää ja aloittaa vaikka opiskelu tai mitä tahansa. Itse olen aloittanut eri asioita lukuisia kertoja. Joskus vain tuntuu, että on jo liian vanha ja saanut liian monta mahdollisuutta ja aina epäonnistunut. Silloin kynnys tehdä asioita kasvaa koko ajan suuremmaksi. Tuntuu kuin joka päivä tippuisi aina vain syvemmälle johonkin kuoppaan josta pitäisi joskus päästä ylöskin, jotta selviytyisi elämästä. Ja joka päivä siitä ylös kiipeämisestä tulee vain vaikeampaa ja vaikeampaa.
Tuisku, minullakin on perhe joka pitää kulisseja yllä viimeiseen asti. Itse olen oikea mustalammas suvussa, mutta siitäkään ei puhuta, hiljaisesti vain paheksutaan. Minulle on opetettu, että aina pitää pärjätä eikä koskaan saa valittaa, vaikka olisi kuinka vaikeaa. Ehkä siksi tällainen täydellinen romahtaminen tuntuukin niin pahalta, kun pitäisi pärjätä ilman apua, mutta ei pärjää, eikä osaa auttaa itseään.
Hei!
Hyvä juttu, että kirjoittelet tänne, se on merkki siitä, että tiedostat ongelmasi ja yrität sinnikkäästi hakea niihin ratkaisua. Kenenkään ei pidä jäädä yksin ongelmiensa kanssa, eikä avun etsimisessä ja pyytämisessä ole mitään "väärää" tai häpeällistä. Omassa lapsuuden perheessäni masennusta on aina pidetty häpeällisenä ja masentuneita heikkoina ja mitättöminä ihmisinä. Siksi kai minunkin oli pitkään hyvin vaikea ryhtyä hakemaan apua. Sinunkin kannattaisi ottaa yhteyttä kotikuntasi mielenterveyspalveluihin ja käydä juttelemassa ammattilaisen kanssa, sain sen käsityksen, että olet aika yksin isojen asioiden kanssa.
Sinun ei tarvitse todistella sukulaisillesi yhtään mitään, olet riittävän hyvä sellaisena kuin olet. Minusta sukuni ei enää puhu, olen heidän silmissään epäonnistuja. HEIDÄN silmissään, itseni silmissä en ole sitä ENÄÄ. Minua on auttanut se, että ajattelen olevani ihan tarpeeksi hyvä. Kelpaan itselleni, miehelleni ja lapselleni, olen siis riittävän hyvä. Muut olkoot minusta mitä mieltä haluavat. Ei enää hetkauta, vaikka pitäisivät pahimpana tuntemanaan luuserina.
Muista se, että mikään ei koskaan ole liian myöhäistä. Älä rakenna ympärillesi "normatiivista" vankilaa...että tietyssä iässä pitäisi tehdä sitä ja sitä, pitäisi olla saavuttanut sitä ja sitä...Minä olen todellisuudessa vanhempi kuin nimimerkkini antaa ymmärtää. Aikaisemmin ajattelin, että masennus on peruuttamattomasti tuhonnut elämäni ja vienyt mahdollisuuteni. Pyristelin tästä negatiivisesta mantrastani irti ja olen jatkanut opiskeluja, tuskinpa kukaan minua koskaan palkkaa, mutta teen tämän itseni vuoksi🙂 Ja mistä sitä voi ennalta tietää, vaikka löytyisikin joku ymmärtäväinen työnantaja. Aika harva meistä on selvännäkijä.
Täytyy vain pyristellä eteen päin, vain siten muutos on mahdollinen. Oma tieni on pitkä ja raskas. Olen aika paljon kirjastossa yksin lukemassa, oikeastaan olen aina yksin kun olen kotini ulkopuolella. Minulla ei ole ystäviä, vaikka olen ns. "hyvä tyyppi". Aikaisemmin surin paljon yksinäisyyttäni, nyt olen päässyt siitäkin surusta irti. Tai ehkä pitäisi sanoa;päästin siitä irti. Olen hyväksynyt sen, että olen yksinäinen ja olen opettelemisen kautta oppinut nauttimaan yksinäisyydestä. Tietenkin kaipaan ystäviä toisista naisista, mutta minä, masentunut köyhä en ole ykkösvaihtoehto ystäväksi.
Yritän ajatella, että ehkä tälläkin on jokin syvällisempi tarkoitus elämässäni, en vain sitä vielä itse ymmärrä.
Minä lähetän sinulle 1000000000000000virtuaalihalausta ja todella toivon, että elämäsi helpottuu. Anna itsellesi aikaa ja sano, että olet ihan tarpeeksi hyvä . Älä sulje mahdollisuuksiasi asettamalla itsellesi normatiivisia raja-aitoja, vaan suhtaudu kaikkeen avoimin mielin. Mieti asioita myös pitkällä tähtäimellä, uskalla olla itsekäs. Jos elämässäsi on ihmisiä, jotka tuovat vain kurjaa oloa, älä pidä heihin enää yhteyttä, itse menettelin näin omien sukulaisteni kohdalla, kuulostaa varmasti tylyltä, mutta on pakko suojella itseään. Anna itsellesi aikaa ja tilaisuus toipua, etsi hyvä terapeutti. On tärkeää keskustella ammatti-ihmisen kanssa.
Jaksamista sinulle!!
-
Just tänä aamuna mietin kuinka vähän ja oikeastaan olematonta on minunkin sosiaalinen ympyrä. Siis onhan ihmisiä ympärilläni en sitä tarkoita vaan ettei minulla ole yhtään naistuttua tai ystäväpariskuntaa joiden luona vois piipahtaa kylässä. Onko heitä ollut koskaan? Olenko aina ollut hieman yksinäinen susi? Ja onneton luuseri, liian hyväuskoinen että on voinut hyväksikäyttää, vähän "tyhmä" ja hidas sekä liian vähäpuheinen ja sitten kun olen puhunut niin olen puhunut mitä sattuu (näin itse kuvittelin).
Jo nuorena kansakoulun jälkeen kun muut nuoret meni kuka mihinkin niin minä en osannut enkä uskaltanut. Muut meni kaveriporukoissa johonkin nuorten juttuihin ja minä jäin pois koska pelkäsin. Minut oli niin peloteltu etten uskaltanut. Siis olin liian herkkä muiden ihmisten sanomisille. Ja siihen ei taida löytyä lääkettä, on vain opeteltava ja hyväksyttävä itsensä tällaisena kuin olen "ihan hyvä takarivin Taavi".
Olen itsekseni ajatellut että eihän kaikki voi olla siellä eturivissä? Eikä kaikille voi riittää hyvää, helppoa ja rahakasta ammattia, on myös tehtävä näitä raskaita vähemmän palkattuja töitä ja olla siitä kiitollinen ja iloinen, ja ylpeä!
Kiitos taas susanna79 vastauksestasi. Hienoa että olet selvinnyt masennuksen kanssa noin hyvin. Todella ikävä asia masennuksessa onkin se, että moni ei pidä sitä sairautena ollenkaan, vaan saamattomuutena, laiskuutena ja yleisenä heikkoutena. Minunkin on vaikea sanoa missä se raja menee, milloin on vain laiska ja milloin niin sairas ettei pysty mihinkään.
Itsekin yritän ajatella, että koskaan ei ole liian myöhäistä. En halua ajatella, että koska olen vielä (melko) nuori ehdin vielä tekemään asioita ja minulla on vielä mahdollisuuksia. Haluan ajatella, että vaikka olisin kuinka vanha tahansa ja pilannut siihenastisen elämäni masennuksella voin joka päivä tai joka hetki aloittaa uudestaan ja alkaa elää paremmin ja se myös kannattaa tehdä, vaikka menneisyys olisi täynnä epäonnistumisia.
Olen pyöriskellyt hirveän pitkään juuri tuollaisissa ajatuksissa, että tietyssä iässä pitäisi olla sitä ja tätä suoritettuna ja aikaa menee koko ajan hukkaan ja yhtäkkiä onkin jo liian vanha ja traumatisoitunut tekemään mitään mitä haluaisi. Noista ajatuksista pitäisi päästä eroon. Aika vaikealta vain tuntuu kun tällaiset päivät jolloin pystyn ajattelemaan selkeästi ovat niin vähissä.
Sinulle susanna haluan vain sanoa, että on meitä muitakin köyhiä ja masentuneita ja yksinäisiä, varmaan aika paljonkin täällä. On vain vaikeaa saada kontaktia muihin samassa tilanteessa oleviin, kun on itse todella sosiaalisesti rajotteinen. Ainakin itselläni on se tilanne, että olen todella epäsosiaalinen ja yleensäkin jos tutustun johonkuhun hän on joku todella sosiaalinen ja avoin. Itseni kaltaisiin, ongelmaisiin ihmisiin ei saa mitään kontaktia, ei tietenkään kun minullekin on jo suuri saavutus avautua edes anonyymisti netissä.
Toivottavasti voit joskus antaa anteeksi perheellesi/suvullesi. Tarkoitan siis sitä, että ehkä he eivät pidä sinua epäonnistujana, vaikka niin luulet. En tietenkään tiedä mitään sinun tilanteestasi, mutta sen olen huomannut monen ihmisen kohdalla, että on niin vaikeaa puhua asioista, että loukataan toista eikä pystytä pyytämään anteeksi, vaikka haluttaisiinkin. Se vaan jää tekemättä. Itselläni on ainakin jäänyt niin niin paljon asioita sanomatta, sellaista mitä olisi pitänyt sanoa ja selvittää, mutta olen vain jäänyt kyräilemään mielessäni, kun en pysty puhumaan. Tämä on ikävä kotoa opittu tapa jota en halua lapselleni opettaa. Meillä ei ole kotona juuri koskaan puhuttu mistään. Ikävistä asioista (kuten minun masennuksestani ja muista ongelmistani) on oltu hiljaa, ihan kuin mitään ongelmaa ei olisi. Tiedän vain sen, että jos haluan joskus näitä asioita selvittää perheeni ja sukuni kanssa joudun itse olemaan se joka ottaa asiat esille ja puhuu niistä. Kukaan muu sitä ei tee.
Itse en enää luota "ammatti-ihmisiin". Olen saanut paljon apua ongelmiini tai ainakin valtion varoja ja resursseja on kohdallani käytetty paljon, mutta en koe, että olisin mitenkään hyötynyt tästä päinvastoin. Olen jo kyllästynyt hakemaan apua, kun se on yhtä tyhjän kanssa aina. Paras päätökseni tähän mennessä on ollut mielialalääkityksen lopettaminen.
Tulipa taas avauduttua. Tänään on hyvä päivä kun pystyy edes kirjoittamaan.
Halauksia ja jaksamista sinulle susanna79.
Salainen55 minunkin mielestäni on tärkeää hyväksyä itsensä sellaisena kun on. Se on jo jotain jos pystyy olemaan kiitollinen ja ylpeä työstään.
Yksi hankalimmista asioista itselleni on se ulkopuolelta tuleva paine joka määrittelee sen mitä pitäisi olla ja millainen on hyvä ihminen tai hyvä elämä. Se, että pitäisi olla laaja sosiaalinen verkosto tai edes jonkunlainen ja koulutus ja oikenlainen työ, että kelpaisi ihmiseksi tähän yhteiskuntaan. Ja jos joutuu ongelmiin niin niidenkin pitäisi olla suuria ongelmia ja niistä pitäisi selviytyä ja ottaa opikseen. Joku masennus, joka tekee täysin toiminta kyvyttömäksi ja lamaannuttaa ei kiinnosta ketään. Masentunut on vain tylsä ja saamaton ihminen, vaikka olisikin sairas ja tarvitsisi hoitoa. Jotenkin pitäisi unohtaa kaikki tuollainen ja olla onnellinen siitä mitä on. Itselleni sen vain todella vaikeaa.
hei,
en tiedä mikä auttaisi masennukseen, mutta kirjoitan oman kokemukseni.
Olin 10 vuotta työtön, kunnes vuosi sitten pääsin pääsykokeiden kautta opiskelemaan.
Tänä päivänä kun olen opiskellut, olen jälkikäteen tajunnut, että sielussani oli hätä, mikä liittyi ammatin hankkimiseen, sosiaalisten suhteiden puutokseen ja omien näköalojen ihan siis näköalattomuuteen.
MInulla tapahtui niin, että kun pistin itseni alttiiksi opiskelussa toisten parissa, niin epätoivoni, huono itsetuntoni ja epäilyni omasta pärjäämisestäni vähentyivät askel askeleelta. Se tuntui koettelevalta, mutta kun tänään 8 kk on kulunut, olen vahvistunut. Koetusten ja koettelujen myötä, en pohdi epätoivoisena tulevaa, koska minulle on oikeasti tapahtunut jotain;, monia ihmisiä, monia oppitunteja , ja se on vahvistanut.
Haluan kirjoituksellani sanoa, että 10 vuotta elin minimitoimeentulolla, mutta koko ajan jotain opiskellen ja nousin suostani, tänä päivänä mikä näkyy opinnoissa ja opintosuorituksissa . En ole paras enkä edes toiseksi paras oppilas, mutta opintotavoitteeni ovat toteutuneet, nyt 48-vuotiaana. En työttömyyteni aikana ja keskellä nähnyt tulevaisuuteen,tai siis toisaalta näin.
On niin hyvä ja omaan elämääni sopiva viestiketju, että pakotti minutkin rekisteröitymään ja kirjoittamaan ensimmäisen viestini.
Vaikka en kärsikään sosiaalisten tilanteiden pelosta enkä paniikkihäiriöstä, häpeä ja masennus ovat saaneet minutkin eristäytymään ystävistäni ja muutenkin ns. normielämästä. Tällä hetkellä käyn ONNEKSI terapeutilla purkamassa näitä asioita, ja se on auttanut minua jonkin verran eteenpäin. Voisin tähän vuodattaa koko omasta mielestäni (olkoonkin että nykyään enää vain toisinaan ajattelen näin) epäonnistuneen aikuiselämäni, jota masennus on ohjannut, mutta en nyt lähde sitä selostamaan, vaan totean, että yritän tällä hetkellä pyrkiä sisään yliopistoon opiskelemaan sairaslomalaisena ja aloittaa sitä kautta ikään kuin uudestaan elämäni tarinan. Vuorotellen uskon, että onnistun, vuorotellen epäusko valtaa mieleni.
Mutta se, mitä ajattelin kirjoittaa, on alla:
Minähän kärsin mm. siitä, että kun ei ole mikään pakko lähteä minnekään, saatan olla päiväkausia neljän seinän sisällä, vaikka voisin ihan hyvin mennä käymään esim. kaupassa, kirjastossa, kävelyllä tms. On vaan helpompi jäädä kotiin kuin vaihtaa vaatteet, katsoa peiliin ja laittaa itsensä ns. ulosmenokuntoon jne.
Sain terapeutiltani sellaisen harjoitteen, josta voisi olla hyötyä muillekin, jos vaan sitä sinnikkäästi pystyisi harjoittamaan (ymmärrän, jos sosiaalisen tilanteen pelko tms. estää sen): joka päivä noin sadan päivän ajan lähtisi vähintään kerran päivässä jonnekin, tekemään jotain itselle mukavaa asiaa. Esim. käymään kirjastossa tai kioskilla. Jotain ihan pientä, mutta se ei saisi olla sellaista, mihin jokin ulkopuolinen sinut velvoittaa (esim. hakemaan puolisoa ennalta sovitusti junalta, viemään lasta hoitoon tai lääkärissäkäynti). Vaan sellainen meno, että sinä itse päätät mihin menet ja milloin menet.
Noin sata kertaa kuulemma muokkaa aivojen hermoratoja uuteen muotoon siten, että aivoista poistuu totuttu "pysyn sisällä" tapa, ja ulosmenosta tulee uusi, helpompi rutiini.
Kannattaa kokeilla... ja jos jokin päivä(t) jää väliin, niin sitten vaan on lempeä itselle, ja aloittaa seuraavana päivänä taas uudestaan harjoittamisen 🙂
Tosi hyvä kun kirjoitit tänne!🙂 Jo se että kirjoittaa ajatuksiaan,selkeyttää mieltä hieman ja on kullanarvoista saada vertaistukea. se kokemus ettei ole ainoa,on tärkeää.
mä olen syönyt masennuslääkkeitä n.7vuotta ja käynyt myös monissa terapioissa.tällä hetkellä käyn Kelan tukemassa psykoterapiassa.Siitä on ollut eniten apua koska se on niin intensiivistä ja syvällistä,2krt vkossa. mutta aika taisteluahan tämä,jaksaa päivästä toiseen. on kuin kipuisi liukasta mäkeä ylös ja juuri kun on pari askelta päässyt ylöspäin, ote kirpoaa ja taas mennään ryminällä alaspäin..☹️
Mulla on 3 lasta jotka ovat koko elämäni ja heidän vuokseen yritän jaksaa. Mutta on niin äärettömän vaikeaa,kun usein on niin että jo pelkkä peruskotihommien teko saa aikaan sellaisen väsymyksen että loppupäivä tekisi mieli vaan nukkua.On hirveetä huomata kuinka voimavarat on niin vähäiset,kun haluaisi esim. olla lapsille niin paljon enemmän mutta kun ei yksinkertaisesti ole voimia.se surettaa,tulee epäonnistunut olo☹️
Olisi niin paljon kirjoitettavaa.. mutta tuossa nyt jotakin ja toivon että edes hieman auttaa Sinua🙂🌻 Et ole yksin, meitä on monta jotka kamppailee samojen asioiden kanssa.täytyy vaan yrittää uskoa ja luottaa siihen että koittaa päivä parempi ja on sitten helpompi elää
En tiedä hävisikö aiempi viestini johonkin bittiavaruuteen vai ilmestyykö se vielä tänne?
Kuitenkin, tuosta terapeutin harjoitteesta on varmasti hyötyä. Itse en vain nykyään nauti mistään. Teen kaiken vain väkisin ja pakosta. Uskon kyllä tuohon aivojen muokkaukseen ja se motivoikin minua tekemään asioita joista olen ennen nauttinut. Joskus vain mietityttää onko tässä elämässä mitään järkeä, kun suorittaa vain asioita kuin robotti päivästä toiseen ilman minkäänlaista elämänhalua.
Minäkin kärsin siitä, kun ei ole pakko lähteä mihinkään. Tarvitsisin sitä pakollista toimintaa, kuten työ tai opiskelu mitä tällä hetkellä ei ole.
Tsemppiä vaan opiskeluun sinulle Every_day_is_a_new_day. Älä pelkää epäonnistumista. On luultavasti hyödyllisempää, epäonnistua kymmenen kertaa ja nousta taas jaloilleen, kuin onnistua jossain kerran.
Murtunut mieli2 ymmärrän hyvin sen epäonnistumisen olon, kun haluaisi lapsen hyväksi tehdä niin paljon enemmän, mutta ei ole voimia. Itseäni surettaa eniten se mistä kaikesta lapseni jää paitsi ja miten häiriintynyt hänestä kasvaa kun olen itse kasvattajana.
Pitäisi varmaan itsekin rohkaistua hakemaan terapiaa. Se tuntuu vaan niin hankalalta ja monimutkaiselta.
Kai pitää tänne taas avautua, kun ei tiedä mitä tehdä. Jos löytyisi joku keino, joka auttaisi tähän pahaan oloon. Miksi avun hakeminen on niin vaikeaa. Liikaa vaihtoehtoja. Kun pystyisi edes soittamaan johonkin kriisipuhelimeen, mutta se on ihan mahdoton ajatus. Kun pystyisi edes lähtemään ulos ovesta.
En pysty enää huolehtimaan lapsestani, hän ansaitsisi niin paljon parempaa. Heti kun lapsi nukahtaa minä vain itken ja itken enkä pysty tekemään muuta.