Epistä!
Olen lähtöisin huonoista oloista. Ollessani lapsi ja nuori, perheessäni oli alkoholismia ja väkivaltaa, josta seurasi suunnatonta häpeää.
Jo aivan pienenä koitin esittää muille, että kaikki on hyvin. En koskaan myöntänyt muille ongelmia, vaikka kaikki varmasti näkyi päällepäin: köyhyys, kamalat vaatteet, ei leluja, nälkääkin ajoittain, kavereita ei voinut kutsua kylään jne
Mutta, en missään tapauksessa halunnut sääliä!!! Olin salaa kateellinen perheille, joissa kaikki oli hyvin: siistä, kaunista ja rauhallista.
Halusin pois huonosta ympäristöstä, (kuka nyt ei haluaisi) ja viimein pääsinkin, kun muutin omaan kotiin. Hiukan aikuisempana kouluttauduin ammattiin, johon moni halusi ja jota opiskelemaan oli aika vaikea päästä. Olin mielestäni lahjakas tällä saralla ja sen unelman pystyin toteuttamaan! Olin niin ylpeä itsestäni! (No, sukulaiseni eivät olleet, eivät edes onnitelleet, kun valmistuin.) Ajattelin, että kerrankin voin olla ylpeä saavutuksistani: kohta saan hyvää palkkaa, omistan pian hienon asunnon ja elän leveästi tai ainakin paremmin kuin lapsena.
Mutta, paskat! Ei riittänyt hieno ammatti! Työpaikan saanti oli ja on kirveen takana!!!!! Se että olen nyt mukamas ”parempaa sakkia”, hyvin koulutettu, ei kanna yhtään minnekään! Olen työtön, ollut jo kauan ja tiedän, että työ olisi ollut se, joka nostaisi minut jalustalle niin että jaksaisin taas.
Lapsuudessa opittu ”suojele itseäsi” vain jatkuu ja jatkuu. Ja edelleen nyt aikuisena esitän, että kaikki on mukamas hyvin! Suojelen itseäni jälleen, edelleen, taas! Välit ystäviin ja sukulaisiin katkesivat aikaa sitten, koska en halua kenellekään kertoa, että minusta ei sittenkään tullut mitään! Lapsenikin häpeävät, eivätkä puhu kavereilleen äidistään mitään. Olen totaalisen yksin.
Synnyin köyhänä ja luuserina. Sellaisen myös kuolen. Niin se on, että raha perii rahaa, onni onnea ja se köyhä paskaläjä ei peri yhtään mitään. Paitsi opitun häpeän.
Voi hitto, että voi elämä olla epäreilu!!!!!!
Olen lopussa ja tarvitsisin apua tässä olotilassani, mutta en usko, että luonto antaa periksi sitä pyytää, sillä ”minullahan menee edelleen tosi hyvin”.
Olga
Niin, elämä on epäreilua. Olen myös huomannut sen. Mutta sinä et selvästikään ole luuseri vaan lahjakas, älykäs ihminen, jolla on varmasti paljon annettavaa muille. Minusta voisi olla hyvä idea, että pääsisit jonnekin puhumaan kaikesta siitä, mikä mieltäsi kalvaa. Joko niin, että haet apua esim. julkiselta puolelta mielenterveystoimistosta tai psyk.polilta tai sitten niin, että hakeudut johonkin vertaistukiryhmään. Netistä niitä löytyy eri mielenterveysjärjestöjen järjestämänä. Minä olen kokenut molemmat avut todella tärkeiksi. Ei ole häpeä tiedostaa avun tarpeensa vaan päinvastoin hyvinkin järkevää.
Sinulla on myös moni asia elämässäsi hyvin. Itselläsi ei ole samoja ongelmia kuin lapsuuden kodissa, sinulla on perhe ja koulutus. Jossain vaiheessa ihan varmasti löydät töitäkin. Kapasiteettia selvästi on.
Minäkin olen hyvin pettynyt itseeni ja omaan elämääni, mutta minullakin on moni asia hyvin ja siihen yritän kiinnittää huomioni silloin, kun alan liikaa itseäni moittia.
Minulla on myös aika heikot lähtökohdat, mutta koin suuren vapautumisen niistä siinä vaiheessa, kun aloin odottaa ensimmäistä lastamme. Tajusin, että nyt voin katkaista sen väkivallan ja alistamisen ketjun ja aloittaa oman perheeni kanssa ns. puhtaalta pöydältä. Enkä käsittääkseni ole samoja virheitä tehnytkään kuin mitä omat vanhempani ovat tehneet. Tuon tajuaminen on ollut tosi iso asia minulle. Ja niistä nuivista sukulaisista ei kannata välittää. Niiden voi antaa vain olla ja keskittää huomionsa perheeseen ja ystäviin ja muihin tärkeämpiin asioihin.
Työttömänä sinulla lienee aikaa, joten miten olisi jokin vapaaehtoistyö? Sitä löytyy monella saralla: urheilussa, eri järjestöissä, asukasyhdistyksessä jne. Itse olen kokenut sen näin sairauslomalla (masennuksen vuoksi) todella merkittäväksi asiaksi oman hyvinvointini kannalta. Tunnen tekeväni tärkeää työtä, olen tutustunut uusiin mukaviin ihmisiin ja minusta on mukava tehdä asioita yhdessä toisten kanssa enkä koe itseäni niin turhaksi ja saamattomaksi kuin jos olisin vain kotona.
Hurjasti tsemppiä sinulle ja kyllä ne asiat vielä järjestyvät. Avun hakeminen ei ole häpeällistä. Meitä nyrjähtäneitä on muitakin, mutta aina on mahdollisuus päästä taas jaloilleen ja hyvään elämään. Avain siihen löytyy meistä itsestämme, kun mietimme mitä haluamme elämältä ja alamme toimia siihen suuntaan.
Kiitos repukka vastauksestasi ja neuvoistasi.
Saa nähdä milloin kulissit romahtaa. Työpaikka pelastaisi kyllä tämän ihmisen isosta surusta. Niin se on, että ihmisarvo täällä mitataan pitkälti työn ja aseman mukaan. Mutta tällä hetkellä toivoisin vain taloudellisen tilanteen kohenemista edes hiukan. Olen hakenut todella useita työpaikkoja, sellaisia, johon olisin pätevä ja sellaisia töitä, jotka voisi olla nopeasti opittavissa. Mutta ei vain kelpaa. Kaipaan ihmisiä ympärilleni; työympäristöä, niin että tuntisi kuuluvansa johonkin.
Ehdottamasi vapaaehtoistyö on kyllä käynyt mielessäni, eikä se oli poissuljettu vaihtoehto.
Välillä kun on oikein maissa, mietin, miten ihmeessä pystyisi ylittää sen kynnyksen, että ottaisi yhteyttä johonkin auttavaan tahoon. Ehkä asiat vain lopulta räjähtää käsiin, että joku muu hoitaa viemisen.
Olga
Kappas vain, sidukat näyttävät helpottavan olotilaa. Mitähän tästä seuraa, voin vain arvata.
Ei elämä ole epäreilua se on vaan joillekin vaikeampaa kuin toisille. Mene työkokeiluun ja pyydä päästä kuukauden tai kahden jälkeen töihin. Eiköhän onnistu. Kokeilusta ei mitään makseta mutta jos sen jälkeen pääsee oikeasti töihin ehkä se kannattaa.
En usko epäreiluun elämään, isäni sanoi aina että kaikki mitä olet tehnyt ja kokenut ovat sinulle hyväksi jos olet niistä jotain oppinut, jos et niin miti mitä olisi pitänyt oppia.
Monilla on ollut huono lähtökohta varsinkin sotien jälkeisen alkoholin ja muiden ongelmien takia (esim aviottomien ja sodassa kuolleiden isien). Ei se tee elämästä kuitenkaan epäreilua. Elämä on epäreilua vain jos annat sen olla.
Yksi työkokeilu takana. "Voiko työkkäristä ottaa uuden tilalle tällä samalla systeemillä", kysyi eräs työyhteisön jäsen viimeisenä työpäivänäni naama kermavaahdossa mässyttäen tarjoaamaani kakkua.
Kippistä vaan.
Voi morjens mikä kommentti viimeisenä työpäivänä! Saisi suksia suolle tuollainen ajattelematon ihminen. Minulla on vähän samansuuntainen kokemus ensimmäiseltä työpäivältäni; minua esiteltiin uusille ihmisille, ja yksi kemooni katsoi vaan nenäänsä pitkin kättelemättä ja sanoi "oletkos sinä vuokrasopimuksella vai suoraan talon kirjoilla?" Ja naama vääntyi vaan enemmän ruttuun kun kerroin olevani vuokrasopimuksella. Kyllä noita maailmaan tuntuu mahtuvan..itse koitan uskoa että saavat varmasti ansionsa mukaan.
Olen itse miettinyt sitä että elääkö köyhänä syntynyt köyhänä koko elämänsä jne. Vanhempani olivat maatalousyrittäjiä, eikä sitä rahaa ymmärrettävästi liikoja ollut. Olen kokenut tästä asiasta alemmuuden tunnetta ala-asteelta lähtien.
Jossain kohtaa päätin että minähän näytän vaikka sitten tälle epäreilulle maailmalle että minusta tulee vielä jotain, enkä tyydy niihin kortteihin mitä minulle on isketty käteen. Asiani ovat onneksi järjestyneet kovalla työllä. Uskon että sinä pystyt samaan! Kettuillaan vaikka porukalla tälle epäreilulle maailmalle 😉 Ja vaikka heikkoja hetkiä tulee, niin niistä on vain päästävä yli ja ammennettava hyvistä onnistumisien hetkistä. 🙂👍
Kiitos konttri! = ihana ihminen!
Ja uskomatonta mutta totta: työhaastattelu tiedossa!
Toivotan itsekkäästi itselleni: 🙂👍
Kävin juuri kaupassa. Tilille jäi 0,28. Voi paska, kakka ynnä kaikki muut elimistöstä ulospääsevät ainesosat!
Ja maksamatonta opintolainaa helvetin hienosta ammatista vielä jäljellä 3900 euroa! Fuck.
Mahtavaa! Tsemppiä haastatteluun ja siihen valmistautumiseen 🙂👍
Ja miten sitten kävikään...
Heja Elämä.
Kippis.
No miten kävi?
Kävi kuten pelkäsin; juuri kuten aina ennenkin. Ei mitään asiaa töihin.
Siitä alan olla varma, että minusta ei vain pidetä. Jotain ärsyttävää on jossain: ulkonäössä, käyttäytymisessä tai... en vain tiedä missä. Se on varmaa, että pätevä olisin ollut!
Jokin aika sitten menin asioissa eteenpäin (tai ainakin johonkin suuntaan) toiveikkaana lievässä vastatuulessa, mutta nyt alkoi myrsky!
Jos vain edes joku ymmärtäisi, kuinka paljon olen koittanut edetä ja tehdä asioitten eteen, tajuaa varmasti jos sanon, että tämä jäi viimeiseksi yritykseksi pysyä mukana tässä yhteiskunnassa ja olla "tavallinen tallustaja".
Annan periksi. Kuinka kauan ihmisen muka pitää sietää tätä: kiitos hakemuksestasi, kiitos sitä ja kiitos tätä, tällä kertaa et tullut valituksi, voidaanko säilyttää hakemuksesi, plaa plaa plaa....Ihan paskaa! Tämä elämä menee kuten eläimillä, heikot tapetaan ja lopuksi syödään.
Sain vihdoin työn, kiitos, vaikka en tiedä ketä kiittää.
Mutta arvata saattaa ettei kaikki mene kuin olisi toivonut...minua ei oteta osaksi työyhteisöä. minua ei kuunnella, minulta ei kysytä mitään, hiljaista kahvipöydässä kun olen paikalla. Iloa (=palkkaa) ja surua yhtäaikaa.