Uskoisin, että täällä on paljon sellaisia, joita on aikanaan kiusattu koulussa tai ehkä kiusataan vieläkin. Tästä on varmaan joku keskustelukin, mutta en nyt ihan viimeaikaisista ainakaan löytänyt. Eniten kiinnostaa nimenomaan entisten kiusattujen ajatukset. Siis että millä tavalla se vaikuttaa teihin edelleen, vaikuttaako käyttäytymiseen, ahdistaako se edelleen?

Itseäni kiusattiin jostain neljännestä tai viidennestä luokasta lähtien periaatteessa lukion loppuun asti. Siis käytännössä yksi kiusaaja kiusasi kunnolla ja jokapäiväisesti johonkin seiskaluokkaan asti. Silloin oli ehkä fyysisesti pahimmat tapaukset, mutta joskus silloin se myös oman silloisen näkökulman mukaan loppui. Tai loppui se suoranainen jokapäiväinen kiusaaminen, mutta tietysti olin ulkopuolinen ja kiusaajani katsoi aina murhaavasti tai saattoi jotain sanoa. Lukioon se vaikutti siten, että kiusaajani onnistui saamaan minulta pois uudet kaverit, jotka olivat aluksi olleet, samoin kuin yläasteellakin. Varsinainen kiusaajani ei ollut lukiossa siis enää edes samassa koulussa. Ja toki olin sielläkin edelleen ulkopuolinen.

Täysin siitä ”eroon” pääsin siis muuttaessani toiselle paikkakunnalle opiskelemaan ja usean vuoden jo luulinkin, ettei se enää vaikuta minun elämääni, kunnes töissä päiväkodissa lasten keskinäiset kiusaamistilanteet toi omat muistot ja etenkin tunteet pintaan. Silloin muutenkin uuvuin ja todettiin masennus jne. muuta. Jälkeenpäin ajatellen se entinen kiusaaminen on vaikuttanut myös siellä töissä siihen miten käyttäydyn tai mitä ajattelen muista aikuisista. Siis että ajattelen aina, mitä toiset ajattelevat minusta kun nyt vaikkapa ohjaan jotakin tuokiota. Vaikka sitten toisaalta tiedän, etteivät ne sitä sillä tavalla katso, enhän minäkään niiden muiden ohjausta katso sillä ajatuksella, mitä virheitä se tekee tai jos sattuu jossain mokaamaan, en katso sitä pahalla. Mutta koska monen vuoden kiusattuna oleminen on luonut tietynlaiset käyttäytymismallit, niin se tulee luonnostaan. Kuten myös jännittäminen, että tekeekö kaiken oikein jne.

Viime aikoina on ollut pitkään taistelua sosiaalityöntekijän kanssa siitä pitäisikö minun tutustua mahdollisiin työkokeilupaikkoihin tms. kun hän on sitä mieltä, vaikka terapeutti on yrittänyt rautalangasta vääntää, etten ole siihen vielä valmis. Hän sanoi myös minulle, että tuossakin saattaisi ”aktivoitua” entinen kiusaamiskokemus, koska onhan sekin kiusaamista, kun he eivät kuuntele minua millään lailla.
Toinen juttu viranomaisten suhteen on sitten se kun psyk polini juuri vaihdettiin, koska olin ollut akuuttipolilla ja nyt siirryn kuntoutuspolille. Hoitajani tuolla edellisessä paikassa ei ollut maininnut siitä siirrosta yhtään mitään, vaikka minulla on kuitenkin ollut häneen jonkinlainen hoitajakontakti, vaikkei varsinaisia hoitajan aikoja enää ollutkaan. Lääkäri vain sanoi, että siirretään ja että siellä on sitten myös hoitajan ajat ja että huonompaan suuntaan ei ainakaan siellä mene. No sieltä uudesta tuli vain kirje, että lääkärinhoito/lääkitysasiat on siirtynyt sinne ja hoitajan tapaamisia ei ole. Kukaan ei ole myöskään ottanut minuun mitenkään yhteyttä milloin esim. on lääkäriaika. Koen siis, että siellä ei ole minulla ”mitään”. Tarkoituksella en ole vielä itse sinne ottanut yhteyttä erikseen. Ja tuostakin siis minulla nyt tuli sellainen olo, että olen ikään kuin hylätty. Siis että hoitaja ei sanonut mitään, lääkäri vain ja heippa. Tuntuu, että halusivat vain eroon päästä. Ja sitten uudessa paikassa ei ole mitään, mitä on luvattu.

Ja sitten noh.. vaikkei olisi tällaisia käytännössä tapahtuvia kiusaamiseen liittyviä asioita ollenkaan, niin jotenkin kaikki se ahdistus kait tulee sieltä menneestä kiusaamisesta. Jota en vain ollenkaan ymmärrä. Siis että ilman mitään sen hetkistä syytä minua vain alkaa ahdistaa, eikä siihen ole ”mitään syytä”, vaan se syy on vain siellä menneessä.