Niin ja lisäksi vielä se, että kun jotkut sanoo noihin menneisiin asioihin yleensäkin ja menneeseen kiusaamiseen, että ei niitä tarvitse enää miettiä.
"Mitä sä sitä vielä mietit? Et sä ole enää koulussa ja ei sua enää kiusata?"
Tuon lauseen ja ajatuksen ymmärrän, mutta en ymmärrä. Siis ymmärrän tavallaan tuon jos joku sanoo noin, koska itsekin sitä juuri mietin, että MIKSI se on mun mielessä tai alitajunnassa koko ajan, vaikken yhtään sitä miettisi? Ja miksi ahdistus johtuu siitä menneestä, jota en välttämättä mieti?

Hei Annikki88
Jaksoin lukea koko kirjoituksesi. Pyysit että ihmiset kommentoisivat miten on kiusattu ja miten vaikuttaa vielä.

Kerron oman tarinani....

Kiusaaminen alkoi ensimmäisellä luokalla ala-asteella. En muista paljoakaan koko vuodesta mutta muistan kun jouduin yksin viettämään kaikki välitunnit. En tiedä syytä mutta kolmannella luokalla minua alettiin haukkumaan. Myös pojatkin haukkuivat. Olin yksin välitunnit vieläkin. Kun menin vain mukaan porukoihin. Sanottiin että meillä on asiaa toisillemme eikä se kuulu sinulle. Älä seuraa meitä sanottiin. Tunnilla saatettiin heittää kumin palasilla.

Ylä-asteella kiusaaminen vain jatkui. Jouduin samojen ihmisten kanssa samalle luokalle. Nyt kiusaamiseen tuli mukaan rinnakkaisluokalta porukkaa. Ajattelin että nyt minä saan kavereita. Kun välitunnilla menin porukkaan... Koko lauma lähti karkuun.
Minua haukuttiin apinaksi. Koska olen tumma ( en mikään ulkomaalainen) karvat sitten ovat entistä tummemmat. Haukuttiin myös ällöksi. Koulutyö siinä kärsi kun en pystynyt keskittymään koulussa. Eikä koulu kiinnostanut. Olin myös norsu ja kilon paska kasa.
Reppuuni laitettiin koiran kakkaa. Ja tavaroita varastettiin. Sekä köksän tunnilla ruokaan mitä söin piiloteltiin kaikenlaista. Välillä löysin tavaroitani keskeltä koulun pihaa.

Menin kertomaan asiasta kuraattorille. Ei häntä kiinnostanut voivotteli vain sanoin terveydenhoitajalle hän myös oli samaa mieltä. Siispä annoin olla. Kotona kerroin asiasta vanhempani sanoivat se on omaa syytäni että minua kiusataan. He päättivät viedä deodoranttini kostoksi pois. Ja enkä saanut mitään rahaa että olisin uuden voinut hommata. Ylipäätään ulos meno oli kielletty sekä suoraan koulusta kotiin oli tultava. Haisin sitten tietenkin koulussa ja niinpä minua kutsuttiin myös haisuliksi. Myös kävelytyyliäni on haukuttu!

Miten kiusaaminen on vaikuttanut
Minusta tuli ujo ihminen. Jos joku kehuu otan sen negatiivisesti piilovittuilina en kaikkien ihmisten kommentteja mutta nuorten teinien. Vaikea tutustua ihmisiin kun ei luota kehenkään. Kavereita ei ole koska en osaa pitää ihmissuhteita. On vaikea löytää poikaystävää... Pelkään että en koskaan löydä ja sitten jään lapsettomaksi ):
Olen myös ajatellut joskus kostaa kiusaajilleni. Mutta en tiedä miten enemmän haluaisin näpäyttää jotenkin...

Hei,

Osuipa osuva ketju silmään. Koulukiusaaminen näkyy itsellä jokapäiväisessä elämässä, juuri nyt ainakin kun tietyt asiat toi muistot pintaan. Ahdistusta on ollut niin pitkään kuin muistan. Monesti olen jättänyt asioita tekemättä ja paikkoihin menemättä kun pelkään. Ulkomailla olo (uudella paikkakunnallakin) on helpottanut, uskaltanut olla oma itsensä. Silloin on jopa ajatellut että hei, mähän olen ihan hyvä tyyppi. Se on kiva tunne, tuntea olevansa elossa ja ennen kaikkea rakastaa itseään.
Mulla on opiskelut Suomessa kesken, silti meinasin lähteä ulkomaille edes hetkeksi töihin, lataamaan akkuja. Joku voisi sanoa pakenemiseksi. Ehkä se on sitä, mutta sitä tarvitsen juuri nyt. Mitä vain moraalista, mikä tekee onnelliseksi.
Jo luokassa istuminen helposti laukaisee ahdistuksen mikä äkkiä johtaa masennukseen. Tilanne ei onneksi ole enää niin paha kuin vielä kuukausikin sitten: ei muuta päässä liikkunut kun itsemurha. Googletin itsemurhasta aika lailla kaikkea ja kävin jopa kaupassa katsomassa paljonko metri köyttä maksaa. Silloin tajusin että hei, ei opiskelu ja nykyinen tilanne saa omaa henkeä maksaa.
Monesti sitä miettii että voi että mitä kaikkea sitä voisi olla ilman kiusaamista. Ainakin nöyryyttä se on opettanut. Tosin ehkä liikaakin.
Kanssasisaruksille, oon pahoillani että olette joutuneet kärsimään. Kiusatuksi tuleminen on mulle opettanut empaattisuutta etenkin sorrettuja kohtaan.
Jompi kumpi kirjoitti kostamisesta. Mä olen miettinyt sitä myös. Paras kosto silti on menestyä elämässä. Haluan ajatella, että ne jotka on saanut joskus pataan, ovat niitä, jotka elämässä todella pärjää.
Hirmuisesti iloa teidän päivään.
☺️❤️

Moi entiset ja nykyiset kiusatut!

Kiusaaminen vaikuttaa aika kauan ihmisen elämään. Itseäni alettiin kiusata ala-asteen lopulla ja se lopulta johti sairastumiseen. Olin ihan pohjasakkaa kotipaikkakunnallani.
Oli paska säkä kai luokan suhteen. Aikuiset oli loppujalopuksi hyvin ymmärtäväisiä ja pitkämielisiä- kiusaajien suhteen!
Vaikka kiusaamisten selvittelyissä usein syyllistetään uhri, niin kannustan silti kiusattuja nostamaan kissan pöydälle. Paikka paikoin on varmaan ihan päteviäkin ammattilaisia.

Kiusaamiseen kun vielä yhdistetään huono ammattiapu, niin soppa on valmis!

Minua on kiusattu työpaikallakin ja se se on raskasta. Suosittelen ihmisiä hakemaan sairaslomaa, jos asioita ei millään haluta hoitaa kuntoon. Jos on siis mahdollista.

Jos ihmistä on kiusattu niin kannattaa silti tavata ihmisiä ja tehdä juttuja ja haaveilla 🙂

Koska niinhän se on että kiusaajalla on aina itsellä paha olla ja joku ongelma!

Moi!

Mä en ole varmaankaan koskaan ajatellut varsinaista kostamista. Tai silloin kun vielä kiusattiin, toivoin aina että kiusaajani ei olisi koulussa (lintsasi välillä) ja toivoin, että hän kuolisi jne. Ja tottakai sitä toivoi silloin hänelle kaikkea pahaa. En minä myöhemminkään ole ajatellut, että voikun hänellä menisi hyvin. Se nyt ei ole varsinaista kostamista, mutta sen yhdessä vaiheessa ajattelin tehdä, että meinasin laittaa hänelle facebookissa hyvin vihaista viestiä ja kertoa suoraan, mitä hän on minulle myöhempään elämään aiheuttanut. En kuitenkaan tuota viestiä koskaan laittanut. Sen jälkeen oli aika, jolloin mietin paljon sitä, että mitäköhän hän ajattelee nykyään siitä asiasta. Tiedän, että monet katuvat sitä todella paljon kun aikuisena ymmärtävät, mitä ovat tehneet ja mietin, että katuuko hän, miettiikö mitään siitä asiasta vai onko edelleen samanlainen kusipää kuin silloin. Näitä ajatuksia kävin paljon läpi ennen meidän yläasteen luokkakokousta. Halusin ehdottomasti mennä sinne ja nähdä, millainen hän nykyään on. Viimeisinä päivinä kylläkin mietin, että menisikö sinne ollenkaan. Puhuttiin terapeuttini kanssa siitä paljonkin niihin aikoihin ja hän käski havainnoida tuota entistä kiusaajaa. Ja teinkin havaintoja ja ilokseni juuri sellaisia kuin olin tavallaan toivonutkin. Ei puhuttu siitä mitään suoraan, mutta näin että hän ihan selkeästi katuu. En tiedä lisäsikö sitä vielä se kun taisin kertoa olevani sairaslomalla masennuksen takia (en kylläkään sitä siinä avannut sen enempää, mutta kyllä varmaan suurin osa tajusi, mikä siihen on ainakin osasyynä). Myöhemmin samana iltana tuo entinen kiusaajani oli minulle tosi ystävällinen ja oli myös eräs tilanne, joka oli ainakin minun kannalta tosi hyvä, että se tapahtui. Oltiin siis menty yhteen baariin jo toisten kanssa edeltä ja osa tuli perässä vähän myöhemmin. Kaverit, tuo entinen kiusaaja mukaan lukien, olivat menossa tupakalle ja samalla odottelemaan noiden muiden kanssa, jotka odottivat ulkona jonossa sisään pääsyä. Mentiin kyllä silleen yhdessä, mutta siinä oli sen verran ruuhkaa, että minä ehdin mennä jo edeltä ja niille muille portsari olikin sanonut, ettei saa mennä. Taisi olla kylmä tai jotain tai jostain muusta syystä halusivat, että tupakalla käydään sisällä tupakkakopissa. Itse silloin ulkona ollessa tajusin, että ehkä siinä oli juuri joku tällainen juttu, että he eivät päässeetkään sieltä, ja kun menin sisään takaisin, he sen sanoivat ja myöhemmin sain kuulla toiselta kaverilta, että tuo entinen kiusaajani oli ollut peloissaan siitä, että ajattelinko, että he tekivät sen tahallaan. Siis juuri niinhän olisi helposti saattanut ajatella. En ollut ajatellut niin, mutta sen kuuleminen oli minusta kivaa. Siis nuo kaikki tapahtumat sinä iltana auttoivat siihen, että en enää mieti, millainen hän on nyt aikuisena ja olen jopa pystynyt antamaan sen hänelle anteeksi mielessäni. Ja siis tarkennan vielä, että en ole vihainen sille aikuiselle entiselle kiusaajalleni ja olen antanut hänelle anteeksi, mutta voin silti olla vihainen sille samaiselle ihmiselle lapsena. Mutta oikeastaan kaikkein eniten olen vihainen kaikille niille aikuisille, jotka siitä tiesivät, mutta eivät yhtään mitään tehneet. Siis ala-asteella äitini kertoi siitä opettajalle ja opettaja rehtorille. Rehtori jossain vaiheessa vain kysyi tyyliin "Kiusaako ne sua vielä? No eiköhän se siitä lopu" tms. Siihen jäi ala-asteen opettajien puuttuminen asiaan. Yläasteella tuo kiusaaja oli jo sen verran paha ja uhkaillut sen verran tarpeeksi, että en halunnut, että siihen puututaan, kun luokanvalvoja kysyi silloin ihan seiska luokan alussa. Uskoin, että se menisi vain pahemmaksi ja enemmän pois opettajien silmistä, jos hän saisi tietää, että joku opettaja tietää ja että olen vieläpä kertonut. Tuo oli tosiaan niin alkuvaiheessa yläastetta, että en edes itse tiennyt vielä mitä kaikkea tulisin kokemaan. Eli tuo luokanvalvoja ei koskaan saanut tietää, mitä kaikkea oikeasti tapahtui. Hän oli ainut, joka missään vaiheessa olisi siihen puuttunut ja uskon, että olisi puuttunut, jos olisi tiennyt, mitä siellä koko ajan tapahtui. Hän ei opettanut meitä paljon siten, että oltaisiin oltu molemmat luokassa, joten ei paljon oikeasti nähnytkään. Uskon, että sen sijaan moni muu opettaja on varmasti tilanteita nähnyt ja jos vain mitenkään on halunnut nähdä tai aistia niin siihen olisi ollut mahdollisuus. Mutta kukaan ei koskaan puuttunut tai edes millään tavalla yrittänyt. Aikuisille siis olen edelleen ja ikuisesti vihainen ja katkera.

Mailis: Joo niin se ainakin yleensä on, että kiusaajalla itsellään on jotakin ongelmia, jostain syystä paha olla. Ei ole siis mitenkään hatusta heitettyä, että kiusaajiakin pitäisi auttaa. Itsekin tiedän, että entisellä kiusaajallani oli jotakin kotona vialla. Tiesin sen jo ala-asteella, mutta vaikka kuinka tiesin, ettei kiusaaminen johdu minusta, niin eihän vuosien jokapäiväiseen kiusaamiseen pysty suhtautumaan niin. Kyllä sitä jossain vaiheessa vähintään alitajunta ottaa ne jutut niin, että uskoo olevansa ihan paska kaikessa. Se tieto ei siis sinänsä silloin lapsena auttanut yhtään. Ainoa asia, johon siitä tiedosta on ollut apua, on se, että pystyn ymmärtämään sitä aikuista entistä kiusaajaani ja antamaan hänelle anteeksi. Tietysti, jos hän olisi ollut nyt aikuisena yhtä kusipää kuin ennenkin, niin en varmasti ajattelisi niinkuin nyt ajattelen, mutta koska hän ei ollut ja tiedän, että hänellä oli itsellään jostain syystä vaikeaa silloin aikanaan, niin tavallaan ymmärrän sen. En hyväksy sitä, mutta ymmärrän sen.

Itselläni on kokemusta kiusaamisesta ala-asteen lopulta lukion loppuun. Peruskoulussa kiusaaminen oli sekä fyysistä että psyykkistä, lukiossa enää henkistä. Armeijankin jouduin lopettamaan kiusaamisen takia ja suoritin palveluksen loppuun siviilipalveluksena.

Jos ajattelen miten kiusaaminen ja sen vaikutukset näkyvät minussa nykyisin, on helppo nostaa esille toisten miellyttäminen. On aina ollut helpompaa olla samaa mieltä muiden kanssa ja mennä porukan mukana, kun "erilaisena" on helposti ollut silmätikku ja joutunut kiusatuksi. Minun on vaikea omata asioista mielipidettä, kun pelkään rangaistusta. Jos kassajonossa joku korottaa ääntään, hätkähdyn helposti ja koitan olla varuillani ettei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan.

Itsetuntemus on pahasti hakusessa. Omat vanhempani eivät kyenneet olemaan riittävän hyviä peilejä, jotta edes jotenkin tietäisin millainen olen. Samaan aikaan vanhempani omasivat vahvat mielipiteet ja rankaisivat meitä lapsia fyysisesti, jos emme oppineet asioita. Siihen päälle vielä koulukiusaaminen, niin en tiedä miten tässä olisi.

Kiusaamisesta kerroin vanhemmilleni, mutta isäni voin totesi että pistä vastaan. Äiti yritti pehmeämpää keinoa ja ehdotti kertomista rehtorille ja terkkarille kuten teinkin mutta eihän siitä mitään seurannut. Minua kun ei uskottu, kun kiusaajat olivat "kunnon lapsia".

Muut kirjoittajat mainitsivat kostamisesta. Vaikka kiusaamisesta on jo kymmenen vuotta, haudon yhä kostoa. Käyn parhaillaan kognitiivisessa psykoterapiassa ja siellä ollaan koston tunteita käyty läpi. Terapeuttini on tuonut esille, että koston ajattelu vie paljon energiaa ja aikaa siltä että menisi elämässä eteenpäin. Ymmärrän hyvin sen, mutta tunnetasolla toivoisin kiusaajilleni käyvän mahdollisimman huonosti. Tuntuu vain niin väärältä, että kiusaajat menestyvät elämässä ja tällainen minun kaltainen saa edelleen pelätä työ- ja arkielämässä muiden reaktioita.

ezekiel kirjoitti 10.1.2016 14:54
Muut kirjoittajat mainitsivat kostamisesta. Vaikka kiusaamisesta on jo kymmenen vuotta, haudon yhä kostoa. Käyn parhaillaan kognitiivisessa psykoterapiassa ja siellä ollaan koston tunteita käyty läpi. Terapeuttini on tuonut esille, että koston ajattelu vie paljon energiaa ja aikaa siltä että menisi elämässä eteenpäin. Ymmärrän hyvin sen, mutta tunnetasolla toivoisin kiusaajilleni käyvän mahdollisimman huonosti. Tuntuu vain niin väärältä, että kiusaajat menestyvät elämässä ja tällainen minun kaltainen saa edelleen pelätä työ- ja arkielämässä muiden reaktioita.

Olisiko sinulla mitään mahdollisuutta (tai muillakin, jotka tuosta kostosta puhuu) "päästä" näkemään entistä kiusaajaa/kiusaajia jossakin, esim vaikkapa luokkakokouksessa? (Tuskin kukaan lähtee henk koht tapaamaan kiusaajiaan ainakaan jos se kutsu ei tule sieltä suunnalta)
Tällä mietin vain sitä, miten itseäni helpotti tuo kosto-ajatus tai se, että toivoi hänellä menevän mahdollisimman huonosti tai kuulevan, mitä on saanut aikaan jne. kun näin kuinka hän katuu sitä. Terapeutti voi tietää, mutta minulla ei tule mieleen muuta keinoa, millä tuosta kosto-ajatuksesta pääsisi. Tai siitä, että pitäisi antaa anteeksi. Minä olin ainakin mielessäni aika vihainen psyk polin hoitajalle, kun hän aika alkuvaiheessa puhui siitä, että kiusaajalle pitäisi antaa anteeksi, koska se anteeksi antaminen helpottaa itseä ja antoi jonkun monisteen, jossa siitä anteeksi antamisesta kerrottiin. En voinut silloin kuvitellakaan, että antaisin anteeksi, vaikka se itseä sitten kuinka helpottaisi. Siis koska tuntui vain ettei sitä voi antaa anteeksi, vaikka kuinka haluaisi. Mutta ehkä juuri sellaisessa tilanteessa, jossa tietää sen entisen kiusaajan katuvan tekemisiään, ja oikeasti eikä niin, että hän vain muiden mieliksi sanoisi niin. Siis ei se minun kiusaajanikaan sanonut siitä mitään ja luulen, että koska hän ei sanonut mitään, niin hänelle sen ajatteleminen ja kestäminen on vaikeampaa kuin niille, jotka tulevat itse pyytämään anteeksi. Koska jos näyttää siltä, että katuu, muttei pysty sanomaan mitään siitä asiasta ainakaan oma-aloitteisesti, niin hän ei ole varmaankaan pystynyt käsittelemään tunteitaan sitä asiaa kohtaan. Eli tavallaan minä olen siinä asiassa hänestä "edellä", koska olisin ehkä uskaltanut ottaa asian puheeksi, mutta toisaalta odotin, että hän ottaisi, koska olisin halunnut niin käyvän. Ja siis tavallaan hänestä "edellä" noissa ajatuksissa vain tuon osalta siis. Tottakai sen kiusaamisen vaikutukset silti näkyvät ja tuntuvat edelleen todella paljon, vaikka on edes pystynyt antamaan anteeksi kiusaajalleen, eikä toivo, että hänellä menisi mahdollisimman huonosti.

Annikki88 kirjoitti 10.1.2016 18:56

Olisiko sinulla mitään mahdollisuutta (tai muillakin, jotka tuosta kostosta puhuu) "päästä" näkemään entistä kiusaajaa/kiusaajia jossakin, esim vaikkapa luokkakokouksessa? (Tuskin kukaan lähtee henk koht tapaamaan kiusaajiaan ainakaan jos se kutsu ei tule sieltä suunnalta)
Tällä mietin vain sitä, miten itseäni helpotti tuo kosto-ajatus tai se, että toivoi hänellä menevän mahdollisimman huonosti tai kuulevan, mitä on saanut aikaan jne. kun näin kuinka hän katuu sitä. Terapeutti voi tietää, mutta minulla ei tule mieleen muuta keinoa, millä tuosta kosto-ajatuksesta pääsisi. Tai siitä, että pitäisi antaa anteeksi. Minä olin ainakin mielessäni aika vihainen psyk polin hoitajalle, kun hän aika alkuvaiheessa puhui siitä, että kiusaajalle pitäisi antaa anteeksi, koska se anteeksi antaminen helpottaa itseä ja antoi jonkun monisteen, jossa siitä anteeksi antamisesta kerrottiin. En voinut silloin kuvitellakaan, että antaisin anteeksi, vaikka se itseä sitten kuinka helpottaisi. Siis koska tuntui vain ettei sitä voi antaa anteeksi, vaikka kuinka haluaisi. Mutta ehkä juuri sellaisessa tilanteessa, jossa tietää sen entisen kiusaajan katuvan tekemisiään, ja oikeasti eikä niin, että hän vain muiden mieliksi sanoisi niin. Siis ei se minun kiusaajanikaan sanonut siitä mitään ja luulen, että koska hän ei sanonut mitään, niin hänelle sen ajatteleminen ja kestäminen on vaikeampaa kuin niille, jotka tulevat itse pyytämään anteeksi. Koska jos näyttää siltä, että katuu, muttei pysty sanomaan mitään siitä asiasta ainakaan oma-aloitteisesti, niin hän ei ole varmaankaan pystynyt käsittelemään tunteitaan sitä asiaa kohtaan. Eli tavallaan minä olen siinä asiassa hänestä "edellä", koska olisin ehkä uskaltanut ottaa asian puheeksi, mutta toisaalta odotin, että hän ottaisi, koska olisin halunnut niin käyvän. Ja siis tavallaan hänestä "edellä" noissa ajatuksissa vain tuon osalta siis. Tottakai sen kiusaamisen vaikutukset silti näkyvät ja tuntuvat edelleen todella paljon, vaikka on edes pystynyt antamaan anteeksi kiusaajalleen, eikä toivo, että hänellä menisi mahdollisimman huonosti.

Lukioporukallamme on ollut tapana joka vuosi pitää vuositapaaminen, mutta en ole enää muutamaan vuoteen siihen osallistunut. Aina se on tuntunut yhtä vaivaannuttavalla, samat roolit toistuvat vaikka opiskeluajoista on jo aikaa. Aiemmin en huomannut että kiusaajia mitenkään kaduttaisi tai no vaikea se on toisia tulkita.

En ole fb-kavereita kiusaajieni kanssa, mutta yhteisiä kavereita meillä on. Tästä johtuen feediin puskee usein kiusaajien päivityksiä ja kuulumisia. Yksikin kiusaaja on juuri valmistunut poliisiksi! Minun on vaikea uskoa, että ihmisen perusluonne muuttuisi mihinkään. Vielä kun ko. kiusaaja valmistui ammattiin, jossa vaaditaan korkeaa moraalia, se saa minut tuntemaan hämmennystä, ahdistusta ja epäoikeudenmukaisuutta.

Psykoterapeuttini kysyi kerran pystyisinkö antamaan kiusaajilleni anteeksi, jos he tulisivat sitä pyytämään. Totesin vain etten pysty ennen kuin he käyvät saman paskan läpi. Olen muutenkin luonteeltani pitkävihainen. Ehkä tulevaisuudessa näen asian eri tavalla, mutta nyt ajatus anteeksiannosta on täysin mahdoton.

Ehkä tuo kostoajatus kumpuaa oikeudenmukaisuudesta. Oikeuslaitos "kostaa" ja antaa rangaistuksen lainrikkojille lain hengen mukaan, mutta kiusaajani ovat päässeet kuin koira veräjästä ja jääneet rangaistusta vaille. Ymmärtääkseni kiusaaminen ja siihen liittyvät rikokset ovat asiaomistajarikoksia ja vanhentuneita sellaisia.

En tällä tekstilläni tarkoita, että kiusaajienkaan elämä olisi ruusuilla tanssimista kuten ei kenelläkään meistä. Monesta ulkopuolisesta minunkin elämäni näyttää päällisin puolin hyvälle kun on vaimo, kaksi ihanaa tytärtä, korkeakoulutus ja töitä.

Meni varmaan jo ohi aiheen, mutta tällaista ajatusta nyt alkuun.

ezekiel kirjoitti 11.1.2016 13:1

Lukioporukallamme on ollut tapana joka vuosi pitää vuositapaaminen, mutta en ole enää muutamaan vuoteen siihen osallistunut. Aina se on tuntunut yhtä vaivaannuttavalla, samat roolit toistuvat vaikka opiskeluajoista on jo aikaa. Aiemmin en huomannut että kiusaajia mitenkään kaduttaisi tai no vaikea se on toisia tulkita.

En ole fb-kavereita kiusaajieni kanssa, mutta yhteisiä kavereita meillä on. Tästä johtuen feediin puskee usein kiusaajien päivityksiä ja kuulumisia. Yksikin kiusaaja on juuri valmistunut poliisiksi! Minun on vaikea uskoa, että ihmisen perusluonne muuttuisi mihinkään. Vielä kun ko. kiusaaja valmistui ammattiin, jossa vaaditaan korkeaa moraalia, se saa minut tuntemaan hämmennystä, ahdistusta ja epäoikeudenmukaisuutta.

Psykoterapeuttini kysyi kerran pystyisinkö antamaan kiusaajilleni anteeksi, jos he tulisivat sitä pyytämään. Totesin vain etten pysty ennen kuin he käyvät saman paskan läpi. Olen muutenkin luonteeltani pitkävihainen. Ehkä tulevaisuudessa näen asian eri tavalla, mutta nyt ajatus anteeksiannosta on täysin mahdoton.

Ehkä tuo kostoajatus kumpuaa oikeudenmukaisuudesta. Oikeuslaitos "kostaa" ja antaa rangaistuksen lainrikkojille lain hengen mukaan, mutta kiusaajani ovat päässeet kuin koira veräjästä ja jääneet rangaistusta vaille. Ymmärtääkseni kiusaaminen ja siihen liittyvät rikokset ovat asiaomistajarikoksia ja vanhentuneita sellaisia.

En tällä tekstilläni tarkoita, että kiusaajienkaan elämä olisi ruusuilla tanssimista kuten ei kenelläkään meistä. Monesta ulkopuolisesta minunkin elämäni näyttää päällisin puolin hyvälle kun on vaimo, kaksi ihanaa tytärtä, korkeakoulutus ja töitä.

Meni varmaan jo ohi aiheen, mutta tällaista ajatusta nyt alkuun.

Ei ole ohi aiheen mun mielestä 🙂
Mutta siis no kiusaajia on tietysti monenlaisia ihmisiä. Omasta kiusaajastani vain tiedän, että hänellä oli lapsena vaikeampaa kuin minulla. Tai siis niinkun minulla oli hyvä perhetilanne ja kiusaamista lukuunottamatta kaikki hyvin, mutta kiusaajallani ei. Siksi pystyn antamaan sen anteeksi, kun olen pystynyt hänestä selkeästi tulkitsemaan, että hän katuu ja käy itsekin ehkä tätä asiaa jollain tapaa läpi, ja koska se ei alkujaan ainakaan ole vain "v*ttumaisen" ihmisen tekoja, vaan taustalla itsellään paha olo. En tarkoita, että sitä hyväksyisin.
Usko tai älä, mutta jotkut kiusaajat todella katuvat aidosti ja oikeasti ja myös käyvät sen asian kanssa aikuisena kovaa kamppailua. Ei varmastikaan kaikki, mutta jotkut kyllä ja se mielestäni osoittaa, etteivät he ole ihmisenä niin pahoja oikeasti. Mutta ymmärrän kyllä sen, jos ei pysty antamaan anteeksi. Oli minullakin sellainen tunne jossain vaiheessa, että en todellakaan voisi koskaan antaa anteeksi, tai etten vain pystyisi siihen.
Mutta minua se on tosiaan auttanut YHDESSÄ askeleessa tämän asian kanssa. Mutta kaikki se, mitä alitajunnasta tulee, niin aiheuttavat ahdistuksen.

Luin tuon Annikki88:n viimeisimmän viestin ja pystyn samaistumaan moneen kohtaan. Itsekin pelkäsin lähteä kouluun tai oikeastaan aina bussissa jännitin matkalla nouseeko kiusaajani kyytiin. Valitettavasti hän ei pahemmin koulusta ollut pois, itse kun suorastaan juhlin jos olin sairaana eikä tarvinnut mennä kouluun.

Kävin tänään psykiatrian päivystyksessä, kun nämä kiusaamisjutut eivät tahdo antaa mielenrauhaa. Jotenkin päivystävä hoitaja kirjasi tuntemukseni kirjaimellisesti koneelle ja psykiatrin niitä lukiessa alkoi valtava ahdistus. Tuntui, että hoitaja vain halusi kiusata minua kun jouduin avaamaan tekstiä psykiatrille, eihän se ole minun tehtävä. Kirjaukset pitäisi tehdä niin että jokainen ymmärtää mistä on kyse. No ei mennyt kauan kun psykiatri sanoi, että pitäisi lähteä M1-lähetteellä osastolle. Silloin alkoi valtava itku ja muistui mieleen yläasteen kiusaaminen. Mitä minä olen tehnyt väärin? Kerroin vain rehellisesti hoitajalle mitä tunnen ja nyt pitäisi lähteä tarkkailujaksolle? Psykoterapeuttini kanssa on samoja asioita käyty läpi eikä hän ole väläytellyt M1:ta koskaan, korkeintaan ollut joskus huolissaan.

Selitin psykiatrille kuinka M1-päätös olisi ongelmallinen juuri nyt. Lopulta pääsimme kompromissiin, jossa pääsen tänään kotiin ja lääkitystä muutetaan, mutta huomenna pitäisi mennä ylilääkärin juttusille joka tekee päätöksen joudunko osastolle. En missään tapauksessa halua osastolle nyt. Kyllä siinä olisi aikamoinen järkkääminen omien töiden, vaimon töiden, lasten hoidon yms. kanssa unohtamatta taloudellista puolta.

ezekiel kirjoitti 12.1.2016 19:30
Kävin tänään psykiatrian päivystyksessä, kun nämä kiusaamisjutut eivät tahdo antaa mielenrauhaa. Jotenkin päivystävä hoitaja kirjasi tuntemukseni kirjaimellisesti koneelle ja psykiatrin niitä lukiessa alkoi valtava ahdistus. Tuntui, että hoitaja vain halusi kiusata minua kun jouduin avaamaan tekstiä psykiatrille, eihän se ole minun tehtävä. Kirjaukset pitäisi tehdä niin että jokainen ymmärtää mistä on kyse. No ei mennyt kauan kun psykiatri sanoi, että pitäisi lähteä M1-lähetteellä osastolle. Silloin alkoi valtava itku ja muistui mieleen yläasteen kiusaaminen. Mitä minä olen tehnyt väärin? Kerroin vain rehellisesti hoitajalle mitä tunnen ja nyt pitäisi lähteä tarkkailujaksolle? Psykoterapeuttini kanssa on samoja asioita käyty läpi eikä hän ole väläytellyt M1:ta koskaan, korkeintaan ollut joskus huolissaan.

Selitin psykiatrille kuinka M1-päätös olisi ongelmallinen juuri nyt. Lopulta pääsimme kompromissiin, jossa pääsen tänään kotiin ja lääkitystä muutetaan, mutta huomenna pitäisi mennä ylilääkärin juttusille joka tekee päätöksen joudunko osastolle. En missään tapauksessa halua osastolle nyt. Kyllä siinä olisi aikamoinen järkkääminen omien töiden, vaimon töiden, lasten hoidon yms. kanssa unohtamatta taloudellista puolta.

Ei ne halua kiusata, vaikka se siltä tuntuu. Usein psykiatrit vaan haluaa kuulla sen potilaan omin sanoin, ja tiedän, se on ÄRSYTTÄVÄÄ! Siis olen huomannut tuon monen lääkärin kohdalla, vaikka hoitaja olisi kirjoittanut kuinka tarkasti ja inhoan etenkin sitä, jos pitää kertoa asioita moneen kertaan, ja etenkin lyhyen ajan sisällä.
Terapeuttini on yrittänyt saada minua jo jonkin aikaa yksityiselle psykiatrille, kun ei nyt vaan tunnu hommat toimivan tietyissä asioissa. Ennen joulua "tapahtuneesta" hän oli jo ihan tosissaan, että nyt oikeasti... Enimmäkseen tietysti se on rahakysymys. (aion kyllä todennäköisesti siirtyä sinne, jos minulle myönnetään eläkkeensaajan hoitotuki) Mutta tuskastelin siinä myös sitä, että en halua enkä jaksa selittää mitään sitä kaikkea ja tuo lääkäri nyt ei onneksi vaatinutkaan niin, ainakaan kun terapeuttini vielä sanoi minulle, että ei varmaankaan tarvitsekaan paljon selittää, jos annan luvan, että hän voi laittaa sille lääkärille lausunnon jne... Tuollainen tilanne on aina niin helpottava, kun joku suostuu tekemään jotain "puolesta". Tai kun kunnallisella puolella ei tajuta sitä, että jos ei jaksa niin ei jaksa!

Minulla on aina välillä vähän ristiriitaiset tunteet osastolle menemisen suhteen. Olen kerran siellä ollut n. kuukauden ja tiedän, että tässä kohtaa elämääni siitä ei olisi oikeastaan muuta apua kuin että se tuntuisi jotenkin turvallisemmalta paikalta. Mutta siis aina välillä mietin, että HALUAISIN osastolle. Vasta joku aika sittenkin selitin sitä, että tuntuu siltä, että haluaisin sinne, mutta en mä kuitenkaan oikeasti halua. Se on tavallaan niin ristiriitainen juttu. Juuri ainakin tuo, että elämässä on sitten niin paljon järjesteltävää...

Hohhoijaa. Lopultakin tuli soitto osastolta ja sain itse päättää menenkö osastolle. Vastasin etten mene. Aikamme siinä keskustelimme ja lopuksi hoitaja kyseli perheeni asioista. Kerroin asiallisesti tilanteemme että hyvin menee yms. Kuitenkin hoitajan pitää ilmoittaa käynnistäni sosiaaliviranomaisille, kun meillä on pieniä lapsia. Sossut ottavat lähipäivinä yhteyttä minuun. Huh huh kun voi sapettaa, että tähän pitää vielä sotkea sossutkin. Minä vain hain apua ja tässä lopputulos. Hoitaja pahoitteli asiaa, mutta ymmärrän että heidän pitää ottaa asiat vakavasti.

Eikö tämä kiusaaminen koskaan lopu? Ei minun luottamus terveydenhuoltoon ainakaan näin nouse. Kerrot rehellisesti miltä itsestä tuntuu ja huhuh mikä jälkipyykki edessä. Tulee niin mieleen korkeakouluopiskeluajat, kun silloin tapahtui ne kouluammuskelut. Koulussamme järjestettiin keskustelupaneeli aiheesta ja kiusaamisesta. Minua ei otettu paneelin mukaan, kun muka puolustin ampujia. Paneeliin valitut haastateltiin. Haastatteluessa totesin, että ymmärrän ampujien toiminnan itsekkin koulukiusattuna kostomielessä mutta en sitä hyväksy. Haastattelija ei tätä ymmärtänyt ja eväsi pääsyni. On siis olemassa oikeita ja vääriä mielipiteitä.

En tiedä mitä kirjoittaa nyt. Ei tämä mitään vertaistukea ole, kunhan vain avaudun kun en keksi mitään muutakaan paikkaa.

😞

Hei Annikki88,

Puhuit itsetuhosta. Et jaksaisi elää. Koulukiusaaminen on mielessä.

Ehkä olen sua vanhempi mutta kiusaamismuistot on välillä mielessä. Se on ikävää.

Ei ole kauaa kun aattelin että pääsis pois. Joskus on kyllä niin synkkää... Mutta yhdessä jonkun tuen kanssa siitä pääsee taas ylös.

Meillä voi olla tarkoituksena elämässä se, että ymmärretään kaikkia kiusattuja ja mielenterveyskuntoutujia ja voidaan heitä auttaa. Ja se on hiton tärkeä homma!

Aina välillä mieleen tulee millainen elämäni nyt olisi ilman koulukiusaamista. Itselläni se alkoi ala-asteen lopulla, en muista mitään erityistä syytä, jotenkin minusta vain tehtiin ulkopuolinen, vaikken siihen aikaan ollut edes millään tavalla introvertti tai porukkaan sopeutumaton. Jälkikäteen ajateltuna luulen, etten koskaan todella ole ollut introvertti. Se ehkä pahensi tulevaa koulukiusaamista.

Yläasteesta minulla ei oikeastaan ole jäljellä mitään muuta kuin ikäviä muistoja. Jo pelkkä sana saa minut ajattelemaan millaista tuskaa kouluun oli mennä.

Ala-asteen aikaiset kaverini liittyivät osaksi kiusaajia. Typeränä ja yksinäisenä en silti tajunnut vain pitää kaikkiin minua kiusanneisiin etäisyyttä, sen sijaan yritin vain tunkea itseni mukaan porukkaan. Tätä ei varmaan ole vaikea ymmärtää. Yhtäkkiä minulla ei vain ollutkaan enää kavereita, enkä kyennyt sopeutumaan. Pahinta kiusaamisessa oli kevyesti henkinen tuska, vaikka muistan kyllä fyysistäkin kipua tulleen "vaan läpällä". Silti nyt ajatellen eniten sattui että kiusaajat olivat kavereitani. Miksi? Mitä ihmettä olin tehnyt? Mikä minussa oli vialla?

Vuosien aikana omaksuin varmaankin roolin jossa automaattisesti olin se huono ulkopuolinen. Vapaa-aikani siirtyi ulkoa jalkapallon, sählyn ja lätkän parista tietokoneelle sataprosenttisesti. Muistan itkeneeni paljon. Pelaaminen tietokoneella oli toki hauskaa ja tapasin paljon nettikavereita joihin edelleen olen yhteydessä, mutta ystäviä minulla ei ollut.

Tilanne ei muuttunut kun tietokoneella istumiseni ansiosta yläasteen opinto-ohjaaja ehdotti että opiskelisin IT-alaa. Kauppiksesta vlamistuin datanomiksi. Muistan edelleen olleeni automaattisesti ulkopuolinen. Jatkuvaa itsesäälissä rypemistä. Ehkä se oli masennusta?(ja on yhä) En tiedä.

Jatkoin sitten ennen pitkää opiskeluja AMK:ssa. Olin jo vähän sosiaalisempi mutta ei minulla edelleenkään ollut ystäviä. Kavereita vain. Edelleen istuin vapaa-ajan koneella pelaamassa. Pahan olon tunteet tulivat edelleen kausittaisesti, yleensä ainoa mitä ajattelin bussimatkoilla oli kuinka surkeaa kaikki elämässäni on ja kuinka säälittävä olen kun aina vain ryven itsesäälissä.

Jätin koulun kesken kun jäljellä oli työharjoittelu ja lopputyö. Olin jo kauppiksen työharjoittelussa todennut etten halua tehdä tätä työkseni vapaa-ajan lisäksi, mutta kaipa menin jatko-opiskelemaan vain koska niin piti tehdä.

Jossain välissä olin hetken töissä mutta edelleen pisin työurani on noin kahdeksan kuukautta. Tästä tietysti aika-ajoin tulee tunnetta että olen saamaton surkimus.

Tuntuu kuin nuoruuteni olisi riistetty. Tiedostan että olisi lapsellista syyttää kiusaamista kaikesta elämässäni pieleen menneestä, mutta sen ikäisenä kun olisi ollut energiaa pyöriä tapaamassa oman ikäisiäni iltariennoissa, olin täysin sosiaalisesti lamaantunut ja halusin vain istua kotona tietokoneella. Yksinäisyydessä rypien.

Olen ollut todella onnekas ja viimeisen vuoden sisään olen oikeasti ystävystynyt muutaman ennen etäisen tuttuni kanssa. Ihan sama miten masentunut oloni on, en unohda miten kiitollinen olen tästä. En voi puhua heille läheskään kaikesta ja tiedän että heillä on todellakin omat ongelmansa. Kaverieni ansiosta aloitin myös saliharrastuksen joka tietysti on kokoajan parantanut itsetuntoa ja omakuvaani. Yleensä koen olevani täysi ihminen joka kelpaa kyllä sellaisenaan oikealle ihmiselle.

Kuitenkin yhä tietyin väliajoin muistan kuinka olen yhä yksin. Usein kun minulla tulee tylsää ajatukset vaipuvat synkkyyteen. En ole koskaan seurustellut. En edes suudellut. Ystävien puutetta en voi enää käyttää tekosyynä pahaan oloon mutta silti koen yksinäisyyttä. Alan lähestyä kolmenkymmenen vuoden rajapyykkiä. Mietin mitä olisi voinut olla. Voisi yhä olla jos vain jokin muuttuisi minussa itsessäni.

Koen deittiseuranhaun niin uskomattoman epäluonnolliseksi tavaksi tutustua toiseen ihmiseen ja kokemattomuudestani kumpuava epävarmuus on ylitsepääsemätön muuri. Tässä iässä kuitenkin harvoin oikeasti tutustuu uusiin ihmisiin itsestään ja ne harvat joita tapaa illanvietoissa ovat varattuja. En usko että vaikka odottamani ihannetilanne tulisi vastaan, minulla olisi rohkeutta tarttua siihen.

Mitä jos silloin yläasteen jälkeen olisinkin omannut kaveripiirin jonka kanssa pyöriä baarit ja mennä kokeilemaan harrastuksia? Mitä jos. Yksi entisistä kiusaajistani on yhä etäinen kaverini. Lähinnä historiamme vuoksi, tutustuimme jo hiekkalaatikolla. Välimme eivät koskaan ole oikeastaan tulleet läheisiksi. Tapaamme aina muutaman kerran vuodessa jossain juhlissa ja puhumme asioista jotka toisiamme eivät kiinnosta. Ehkä kannan yhä kaunaa. En kuitenkaan mitenkään sitä ilmaise.