Moikka
oletkos lukenut kirjallisuutta? Siis jotakin pohdiskelevaa, elämälle eväitä antavaa. Tai sitten ihan kaunokirjallisuutta. Itseäni on auttanut se.
Olen 20 vuotta sinua vanhempi mutta ymmärrän kyllä tyhjyyden ja pinnallisuuden tunteet vallan hyvin. Se on inhimillistä - sillähän me erotumme eläimistä että meillä on kyky itseymärrykseen ja elämän mielekkyys on helposti hukassa keskellä tätä kuluttamista ja kilpailua. Sosiaalinen media korostaa huonoja puoliamme aika tavalla.
Minä kokeilisin sinuna jotakin luovaa, taiteellista. Siis ihan ilman tavoitteita tai suorittamista tai sen kummempaa. Olen tietoisesti vähentänyt esim television katselua ja somea ja luen kirjoja iltaisin erityisesti ennen nukkumaan menoa.
Suuri osa ihmisistä on ainakin ulospäin kovin pinnallisia, mutta se ei ole koko totuus. Omaa tietä kannattaa etsiä ja käyttää siihen vähän aikaakin. Elämän "tarkoitusta" ei varmasti sellaisenaan ole tarjottimella kenellekään tarjolla; erilaisia eväitä rakentaa oman näköistä, hyvää elämää sen sijaan on paljonkin.
Tsemppiä sulle, parempia päiviä tulee ihan varmasti, sen lupaan! 🙂🌻

Moi!
Tunnen itsekkin välillä eksistentiaalista tyhjyyden tunnetta. Olen miettinyt paljon kuolemaa ja sitä,että vaikka kaikki sanoo, että kuoleman tiedostaminen tekee joka hetkestä arvokkaan, niin minun mielestä kuoleman tiedostaminen lisää vaan enemmän ahdistusta ja kauhua elämään. En ymmärrä lainkaan mielipiteitä joiden mielestä kukaan ei jaksaisi elää ikuisesti. Minä kyllä jaksaisin, mieluummin kuin kuolla, kun kuolema on liian suuri mysteeri: lakkaako sitä vaan olemasta vai pääseekö paratiisiin tai joutuuko helvettiin. Kun fakta on että se kumminkin tulee joskus. Kristinuskon mukaan kuolleet tavallaan nukkuvat heidät herätetään tuomionpäivänä ja heille annetaan uusi ruumis ja he elävät ikuisesti paratiisissa. Mutta miten tästäkin voi olla varma... Ehkä kumminkin elämässä on tärkeintä usko, usko huomiseen, elämään tai Jumalaan. En tiedä jääkö ihmiselle paljon muuta toivoa. Tämä on sitten vain minun näkemykseni. Voihan olla että tässä elämässä kärsimme ja kuolemassa emme enää ole joten emme kärsi, mutta emme myöskään nauti. Luulen, että sen takia ihmiset ajautuvat itsemurhaan, etteivät he pysty enää nauttimaan elämästä ja kaikki tuntuu niin turhalta ja raskaalta, että parempi olla olematon. Minusta elämä on jotenkin kummallista senkin takia, että jos tämä kerran on ainut, niin miksi sen pitää olla näin vaikeaa. Niin kuin Ozzy Osbourne sano: "Elämä on perseestä ja sitten sitä kuollaan." Toivottavasti löydät mielekkyyttä elämääsi.🙂

Minä olen toisessakin ketjussa kirjoitellut etten halua elää iänkaikkista elämää vaikka olenkin uskovainen.
Olen usein sanonut että olisin valmis kuolemaan n 40vuotiaana vaikka siihen tuntuu kyllä olevan liian pitkä aika. Voisin kuolla vaikka tänään, ei haittaisi yhtään.

Mullakin on hyvä elämä, kuten kuuullosti olevan aloittajallakin. On työ, opiskelen samalla ja kohta valmistun, on aviomies,sukua, uusi kotia ja muutama kaukainen ystäväkin. Harrastan lukemista, elokuvia, kaikenlaista ulkoilua. Ainakin kerran vuodessa teemme jonkun pitkän reissun jonnekin ihannemaahamme, kuten Grönlanti. Ei ahista eikä masenna.

Ei minusta tämä elämäni ole mitenkään paskaa mutta yhtä hyvin voisin kyllä jo kuolla pois.
Omat vanhempani kuolivat nuorina ja olen heille siitä kateellinen. Äitini kyllä teki itsemurhan, minusta ei ole tekemään itsaria. Tai elämäni on sellaista ettei ole mitään syytä sitä tehdä.
Suurin osa ihmisistä kai kuitenkin elää elämänsä loppuun asti ilman mitään suurempia ahaa- elämyksiä.

Moikka kanssakulkijat!

Mä oon 25 -vuotias naisenalku ja kärsinyt / elänyt erilaisten mt-ongelmien kaa sellaset 10 vuotta mut nyt ku tarkemmin miettii ni oon kyllä jo pienestä pitäen ollut ihan liian diippi tyyppi.. hiukan introvertti, todella herkkä, pohdiskelija, kelailija, loukkaantuja...
Sosiaaliset tilanteet innostaa mutta myös kuormittaa ihan sikana, ajatukset pyörii päässä (jopa pakkotoistoon asti) eikä muistot jätä rauhaan. Jos en osaa jotain heti ykkösellä, piinaava olo jää kehoon että olen tässä asiassa ihan luuseri ja vaikka myöhemmin osaisin ko jutun, se tunne säilyy..

Nojoo, pointtiin. Samoja keloja mulla ollut kuin teillä muilla, että mitä järkeä missään loppujen lopuksi on. Eksistentiaalinen kriisi on päällä ja tuntosarvet koholla 24/7 enemmän tai vähemmän. Uskontoa oon kokeillu, irtosuhteita, poikaystävää, matkustelua ja harrastuksia ja ties mitä. Mikään ei tunnu tuovan vastauksia.
Tällä hetkellä diagnoosina mulla on vakava-asteinen masennus ja terapiahoidot ym auttaa hetkellisesti. Ahdistus ja masennus on kuitenkin mussa syvällä. Tuntuu että oon tosi synkkäsieluinen kaveri vaikka ulkoo päin pirteähkö.

Itsekin olisin valmis lähtöön siinä neljänkympin kieppeillä. Elämässä on paljon ihania asioita ja ystäviä, mutta masennuksen järkyttävyys ja kauheat maailmantapahtumat ovat jotenki vaan imeneet musta kaiken elämänilon. Lohdutan itteeni ajatuksilla ettei tää nyt mitään herkkua kokoaikaa voi ollakaan. Harmillista vaan ku kokonaispaketti elämässä kondiksessa ja silti tällänen depis tyyppi ni entäs sitte ku elämä jossai vaiheessa alkaa oikeesti potkii kunnolla päähän? Selviänkö?

Mutta lämpimät ihmissuhteet, tilannekohtainen huumori ja musiikki ovat aivan ihania juttuja <3 kai se pointti on, että löytää jonku oman jutun (taidejuttuja kans suosittelen lämmöllä 🙂👍 myös liikunta auttaa paljon! se laittaa kuona-aineet liikeelle. myös erilaiset aistiärsykkeet esim piikkimatot, sauna jne.)
Eli suosittelisin sua rohkeesti ja avoimin mielin menemään uusiin tilanteisiin ja spontaaneihin juttuihin. Älä aseta mitään ennakko-oletuksia, älä mitään. Sit kuuntele ittees ja mieti mitä tuntemuksia ko asia sai sussa aikaan. Voit suhtauuu siihen vähän ku löytöretkeen. ja parhaassa tapauksessa löydät siitä itsellesi tarkotusta ja sisältöä elämään.

Tsemppiä kaikille ja olipa kiva taas vähän avautua🙂

Ihan kivoja ideoita mutta tosiaan kun ei mikään harraste tunnu omalta oikeen. Tuntuu että oon niin lukossa etten osaa olla enää edes luova. Haluisin pois täältä himasta, kaikki harrastaminen himan puolella vaan maksaa. Toki tonne paukkupakkasiin vois mennä yksin telmimään ja hajoamaan. Nurisen varmaan turhasta. Lähinnä tässä mietin mikä helvetti mut sais kokemaan samoja iloja, mitä vielä ennen tätä päänsisäistä maailmanromahdusta..

Jokainen harraste tuntuu melko turhalta kun hyödyn siitä vain itse. Elän vain itselleni? En vaan tykkää ajatuksesta. Haluisin tehdä muille kaikkea kivaa mutta ei oikeen oteta mua mihinkään mukaan tai sit käytetää hyväksi. Viihdyn läheisten seurassa, tuntemattomien en oikeestaan. Mutta ne läheisimmät on kiireisiä, lisääntyvät tai eivät koe samanlaista tarvetta olla jonkun seurassa.

Hankalia ajatuksia mutta pakko avautua.. niin ja tosiaan itken jos nukun yksin yöni lähes aina. Ikävät ajatukset valtaavat aina pään ja muistan taas maailman pahuuden. Muita yöunensa menettäviä?

Kuolla en halua, en osaa edes ajatella sellasta vaihtoehtoa. En hyväksy sitä, aina kun mieskin sanoo että se täytyy joskus hyväksyä pillahdan itkuun. Ennen olin sitä mieltä että kuolenpa sillon 30 vuotiaana,nyt sekin on liian hurja ajatus. Saati että kiduttaisin itseäni vanhaksi ja taakaksi muille. En halua lapsia, joten minusta ei huolehtisi edes kukaan. En luottaisi lääkäreihin yms yhteiskunnan paskapalveluun. Huh mutta joo itsemurha ei ole mielessä..

Niin ja unohdin lisätä. Turha tänne jauhaa sanallakaan uskonnoista, sama kun kehotettaisiin uskomaan hammaskeijuun. Mulle ihan vihoviimesin asia johon alkaisin perehtymään. Mua ei oo saanut kukaan uskomaan tollasiin sitten 5-6 ikävuoden

Ja joo ei pitäisi luoda ennakkoasenteita, mutta mua ei vaan sytytä edes pientä murentakaan lähes mikään. Miten oonkaan menny näin pilalle D:

Moi Nooppium!
Olen samaa mieltä että kyllä tähän elämän ongelmaan pitää löytää joku muu ratkaisu kun itsemurha. Valitettavasti aina en ole ollut tätä mieltä ja aika rankkoja kokemuksia. Niistä olen kumminkin oppinut että elämässä on päätöksiä ja huonoja päätöksiä. Ei kannata antaa liikaa tunteen viedä, välillä kannattaa pysähtyä ja kelailla. Tunne meinas viedä mut, kun annoin sen viedä. Terveellä järjellä elämässä pärjää ihan hyvin, en sano että todella hyvin sillä ei kenenkään elämä ole todella/erittäin hyvää. Hyvää korkeintaan. Muista nauttia pienistä asioista, ajattele sitä että on hyvä olla elossa ja tuntea mahdollisimman vähän kipuja ja muuta. Kuuntele vaikka, jos ahdistus meinaa saada otteen, jotain musiikkia ja yritä keskittyä siihen. Yritä elää välillä hetkessä. Koska eihän elämässä muuta ole kuin erilaisia hetkiä. Välillä on hyvä olo välillä paha. Yritä tunnistaa mistä tulee hyvä olo ja mistä paha. Ja elämässä kumminkin täytyy tehdä välillä semmoisiakin asioita, joista ei erityisemmin nauti. Mieti että ne ovat vero siitä, että saat tehdä asioita joista nautit. Tunnistan itsestäni myös sen että haen (liian) usein jotain tarkoitusta kaikelle. Muistan Al Pacinon sanoneen että: "elämässä ei ole onnellisuutta on vain hyvää keskittymistä." Eli pointtina, että älä anna maailman pelottaa niin paljon että olet toimintakyvytön, sillä toiminta ja keskittyminen auttavat edes hetkellisesti unohtamaan kovan elämän. Tsemppiä sulle!🙂👍

Usein meinaa tulla hepulikin kun tajuan että oon yksin tässä kehossa. Tai tietenkin olen mutta alan ajattelemaan päivittäin liikaa ja suuria. Aika vaikea tälläisiä unohtaa. Miksei kukaan voi auttaa D: jotain mummoja tarjotaan vain keskusteluavuksi

Nooppium kirjoitti 11.1.2016 12:41

Usein meinaa tulla hepulikin kun tajuan että oon yksin tässä kehossa. Tai tietenkin olen mutta alan ajattelemaan päivittäin liikaa ja suuria. Aika vaikea tälläisiä unohtaa. Miksei kukaan voi auttaa D: jotain mummoja tarjotaan vain keskusteluavuksi

Joo ymmärrän, olis tosi kauheeta, jos meille mummoille tarjottais teitä nuoria keskusteluavuksi.

Juurikin näin. Toisinpäin sama ongelma, vaikka mummoikäisillä onkin kokemusta myös mun iästä. Ehkä vähän kärjistettyä mutta ehkä suurinosa unohtanut millaista oli täysin tässä iässä. Eikä täysin tajua "nykyajan" asioita.

Taas yks hirveä päivä, tuntuu että kaikille tapahtuu kurjuuksia. En löydä juuri iloa mistään enää. Miksi herätä aamulla?

Nooppium kirjoitti 13.1.2016 0:3

Juurikin näin. Toisinpäin sama ongelma, vaikka mummoikäisillä onkin kokemusta myös mun iästä. Ehkä vähän kärjistettyä mutta ehkä suurinosa unohtanut millaista oli täysin tässä iässä. Eikä täysin tajua "nykyajan" asioita.
---

Se oli vitsi. Eihän kukaan nuorta keskusteluavuksi tarjoa. Ei ihminen unohda, ei hyviä asioita eikä valitettavasti pahojakaan - sen vuoksi olemme täällä kirjoittelemassakin.

Epäilen että voi unohtaa pahat asiat, jos tarpeeksi kauan asiaa käsittelee.

Etpä uskokaan kuinka samanlaista tuskaa minä koen. Minäkään en ymärrä paikkaani täällä, yhtälailla minuakaan ei mikään erityisesti sytytä. Minäkin vain lillun täällä vailla merkitystä. (Ilmaisitpa oikein naulankantaan!) Olen sinua huomattavasti vanhempi ja silti samanlaisissa aatoksissa. Tällä en sinua halua masentaa entisestään, vaan päinvastoin rohkaisemaan jatkamaan eteenpäin; minulla on taakkani lapsuudesta ja halki elämäni olen kyseenalaistanut olemassaoloni oikeutuksen. Matka on ollut jumalattoman rankka - on sitä edelleen. Tähän saakka olen selvinnyt. Hengissä, mutta riepolteltuna. Ja hyviäkin hetkiä on ollut. Henkikulta on kyllä ollut katkolla jonkun kerran. Minä kun en pelkää kuolemaa. Aika ajoin olen pitänyt kuolemaa ainoana vaihtoehtoehtona maalliselle vaellukselleni; joko se on vaan toinen kiirastuli tai totaalinen vapautus kaikesta. Kukaan meistä ei tiedä kuolemasta ja sen mahdollisesta jälkeisestä mitään, joten minä olen aina ollut valmis ottamaan sen riskin; kuolla pois ja lakata olemasta (loppuu kärsimyskin) tai kohdata uusi kärsimys (voisko se nykyistä pahempi olla?). Kuka tietää, mutta lopultakaan, mitä sekään hyödyttäisi - itsemurha? Saishan sillä "läheisensä" vähäksi aikaa ihmettelemään, mitä he tekivät väärin. Mutta kohtsilleen nuokin unohtaisivat koko jutun jatkaen elämiään normaalisti. Ja missä sitä itse silloin seisoisi? Edelleen väärinymmärrettynä - joko taivaassa tai helvetissä. Tai ei sitten yhtään missään. En ole oikein varma, mitä tässä yritän sulle sanoa. Samaa tuskaa kuitenkin koen kanssasi tässä maailmassa. Tuskaa, jota ei voi jakaa. Jota ei voi ymmärtää kukaan muu kuin saman läpikäynyt, ja tuokin omista lähtökohdistaan. Tunnen syvää sympatiaa sinua kohtaan ja toivon totisesti, että löydät vielä elämällesi tarkoituksen, jonka voimin jaksat raahustaa loppuun asti <3