Tämä on ensiaskeleeni löytöretkelle omaan itseeni. Itken samalla kun kirjoitan tätä .. en tiedä miksi .. ehkä siksi että pelottaa – ehkä siksi että koen suurta toivoa.
Alkaisiko vihdoin elämäni lankakerä selvitä ja katse kirkastua? Pääsisinko vihdoin tutustumaan itseeni ja hyväksymään itseni kaikkine virhenensä.
On vaikea tietää mistä aloittaa tai mitä tehdä. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni että otan parhaillaan tämän pienen pienen askeleen ja avaan itseäni. Pintapuolisesti olen super sosiaalinen ihminen josta kaikki pitävät. Energisyyteni on tarttuvaa ja saan ihmiset hymyilemään. Sisälläni kaikki on kuitenkin tällähetkellä toisin .. haluan löytää itseni ja tehdä itseni onnelliseksi. Olen aina keskittynyt toisten hyvinvointiin ja jättänyt itseni viimeiseksi. En halua ylpistyä vaan olla ylpeä itsestäni ja tehdä itseni onnelliseksi.
Työelämässä ole itse itseluottamus! En kumarra kuvia tai pelkää pomoa. Dynaaminen asenteeni on vienyt minut pitkälle. Arjessa olen kuitenkin hyvin epävarma – koen jatkuvaa huonoa omatuntoa tai puutteellisuutta. Haluan päästä eroon täydellisyyden tavoittelusta ja itseltäni liikaa vaatimisesta. Minua ei ole olemassa jos kukaan ei huomaa. Minä leijun pilvissä kun voin antaa ihmisille mitä he haluavat, vaikka minulla ei olisi siihen voimia tai aikaa.
Mikä on masennuksen mittari? Onko se vaihtelevat mielialat, energian puute, riittämättömyys, ulkopuolisuus vai itsetuhoiset ajatukset? Oli se mikä tahansa noista – minulta löytyy ne kaikki ….
Aloittaessani kirjoittamaan tätä päätin ottaa sen asenteen ettei minua haittaa vaikkei kukaan kommentoisi tai tätä ei edes julkaistaisi. Aloitan löytoretkeni itseni takia ja haluan kokeilla auttaako ajatusten paperille laittaminen itseäni. Ensimmäinen askeleeni on siis hyväksyä riittämättömyyteni ja porukan ulkopuolella jääminen.
Minä olen olemassa vaikka muut eivät sitä huomaisi.
Tämä on säälittävää!!!
- tunsin suunnatonta helpotusta kun viestini julkaistiin. Katson minuuutin välein onko kukaan kommentoinut. En minä halua olla tälläinen! Miksi minä elän vain toisten huomion kautta ...
Olen hauska vain jos joku nauraa vitseilleni. Olen kaunis vain jos joku toinen on sitä mieltä. Olen rakastettu vain jos minulle niin sanotaan. Olen tarpeellinen vain jos joku pyytää apuani.
Milloin minä lakkaan elämästä muiden tunteiden kautta ja katson peiliin omien silmälasieni takaa.
itseänsäetsimässä kirjoitti 24.5.2011 10:11
...
On vaikea tietää mistä aloittaa tai mitä tehdä. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni että otan parhaillaan tämän pienen pienen askeleen ja avaan itseäni.
Kuulostaa musta tosi hienolta, että huomaat olla ylpeä ensi askeleestasi. Se askel on pieni ainoastaan tekstin pituudella paperilla mitattuna. Henkisellä puolella se kysyy rohkeutta heittäytyä, eikä siksi ole suinkaan pieni askel. Onnittelut!
...
Työelämässä ole itse itseluottamus! En kumarra kuvia tai pelkää pomoa. Dynaaminen asenteeni on vienyt minut pitkälle. Arjessa olen kuitenkin hyvin epävarma - koen jatkuvaa huonoa omatuntoa tai puutteellisuutta. Haluan päästä eroon täydellisyyden tavoittelusta ja itseltäni liikaa vaatimisesta. Minua ei ole olemassa jos kukaan ei huomaa. Minä leijun pilvissä kun voin antaa ihmisille mitä he haluavat, vaikka minulla ei olisi siihen voimia tai aikaa.
En tietenkään tiedä mitään elämästäsi. Tulee kuitenkin mieleen, että jotkut vanhemmat tuntuvat asettavan lapselleen kovia haasteita yrittäessään tehdä tästä vahvan kohtaamaan arjen haasteita, tai joissain tapauksissa jopa paikkaamaan omaa kolhiintunutta egoaan. Tällöin lapsi helposti tuntee saavansa hyväksyntää ja rakkautta vanhemmiltaan vain onnistuessaan suoriutumaan haasteistaan kunnialla. Tämä on väärin ja satuttaa lasta. Vanhempien hyväksyntä ja rakkaus lastaan kohtaan pitäisi aina olla ehdotonta. Se kuitenkin parhaiten rakentaa lapselle kolhuja kestävän ja vahvan itsetunnon. En siis kuitenkaan tiedä, onko tästä kyse kohdallasi. Kunhan tuumailin.
Mikä on masennuksen mittari? Onko se vaihtelevat mielialat, energian puute, riittämättömyys, ulkopuolisuus vai itsetuhoiset ajatukset? Oli se mikä tahansa noista - minulta löytyy ne kaikki ....
Kyllähän siinä on jo aika lailla mittareita. Jos useampi noista täyttyy, niin uskoisin kysymyksessä olevan masennus. Sen asteesta en osaa sanoa - onko lievä, keskivaikea vai vaikea. En toki ole mikään asiantuntija. Kaikilla on tietysti vaihtelevia mielialoja, mutta masennuksessa ne pakkaavat valtaosin olemaan siellä negatiivisella puolella. Listaan voisi lisätä ilottomuuden, eli kyvyttömyyden tai heikentyneen kyvyn kokea iloa onnistumisista ja muista kivoista asioista.
Aloittaessani kirjoittamaan tätä päätin ottaa sen asenteen ettei minua haittaa vaikkei kukaan kommentoisi tai tätä ei edes julkaistaisi. Aloitan löytoretkeni itseni takia ja haluan kokeilla auttaako ajatusten paperille laittaminen itseäni. Ensimmäinen askeleeni on siis hyväksyä riittämättömyyteni ja porukan ulkopuolella jääminen.
Minä olen olemassa vaikka muut eivät sitä huomaisi.
Aivan varmasti viestiäsi luetaan. Enkä usko jääväni ainoaksi vastaajaksikaan. Täällä täytyy vain ennakkomoderoinnin vuoksi olla kärsivällinen. Arkena viesti voi ilmaantua vaikka jo vartissakin, mutta pyhinä tai viikonloppuina voi viipyä useamman päivänkin.
Vielä kerran onnittelut ja tsemppiä!
🙂👍
Heippa
Joo se on tärkejää että hyväksyy itsensä sellaisenaan kuin on.
Mutta suosittelisin sinulle että kävisit ammattiauttajan luona sillä jos on
masennusta, väsymystä, itsetuho ajatuksia niin ne kannattaa hoitaa pois
sillä muuten ne vaan yleensä ajan oloon pahenee.
Onko sinulla ystäviä / kavereita jolle voisit kertoa iloja ja suruja ???
Kuinkas sinä olet nyt jaksanut???
Kaunista kevättä sinulle
Hei!
Vastailen, koskapa tunnistan tuosta itseni niin ikävän hyvin =)
Olen alkanut vuosien varrella ihmetellä, mikä kumman pakkomielle
minulle on aina ollut saada se hyväksyntä ulkoapäin...
Muuten en ole ollut "riitävä",
päinvastoin suorastaan "huono".
Kuten tuossa aiemmin vastasin eräälle toiselle,
olen vasta alkanut tajuta ja ymmärtää, miten OMA ITSENI on ollut kadoksissa.
Elämä toisten miellyttämisen ja odotusten täyttämisen kierteessä
on loputon, ellen itse katkaise sitä!
Mainitsin myös Dr Phillin kirjan : Pidä huolta itsestäsi.
Siitä löytää sekä syitä, että seurauksia omaan käyttäytymiseen.
Ymmärsin myös sen, että vain minulla on valmiudet tuo todellinen itse löytää,
kukaan ei sitä puolestani tule tekemään..
Vaikka tuntuukin joskus ylivoimaiselta, aion yrittää.
On se sen arvoista🙂
Enkä enää jaksa olla aina vain se miellyttäjä ja toisten "huvittaja"
No, onneksi täällä ei tarvitsekaan! Voi olla oma itsensä 🙂🌻
itseasiassa .. minulla on paljon kavereita, mutta hyvin vähän ystäviä.. en oikeastaan ole varma onko minulla yhtään aitoa ystävää. En ainakaan koe että haluaisin jutella kenenkään kanssa täysin avoimesti heikkouden tunteistani. Pelkään jotenkin että kertomiani asioita käytetään minua vastaan huonoina päivinä. Enkä ole ihan varma ymmärtäisikö kukaan minua. Kaverini ovat jotenkin niin tasapainoisia ( olen joskus ajatellut heidän olevan jopa hieman tylsiä..)
Luin tänään että ylipirteä ihmiset kärsivät paljon masennuksesta kun mielialat vaihtelevat niin paljon. Taidan kuulua tähän ryhmään.
Oma isosiskoni sairastui masennukseen minun ollessani lapsi. Hän ei koskaan päässyt kunnolla jaloilleen vaikka perustikin perheen ja kodin. Nyt hän on jo pitkään asunut hoito/kuntoutuskodissa eikä hänestä koskaan tule ns itsensä elättäjää.
Olen kuullut ja nähnyt niin paljon tuskaa mitä isosiskoni aiheutti vanhemmilleni ja mitä he aiheuttivat hänelle. Minä päätin jo pienenä ettei minusta tule samanlaista ja minusta saa olla ylpeä. Ja ylpeitä he ovatkin. Joskus vaan tuntuu että varsinkaan äiti ei pysty näkemään että minullakin voi olla vaikeata tai olen heikko.
Taustalla tietty - ei mikään yllätys - on myös vanhempien ero alkoholin takia. Isäni käytty aikoinaan urheillessaan myös steroideja ja ne sekoitettuna viinaan teki hänestä raivohullun. Meillä juostiin aikoinaan karkuun pihalle oli sitten kesä tai talvi. Minuun isä ei kuitenkaan koskaan koskenut ... Muistan kun seisoimme kaikki kolme talon naista ( äiti, siskoni ja minä) talomme eteisessä rivissä isän määräyksestä ja minä aloin itkeä. Isäni sanoi silloin että älä sinä itke, en minä sinua koskaan satuta. Eikä hän ole koskaan satuttanutkaan...
... ennenkuin hänen uusi vaimonsa satutti olemalla minusta niin mustasukkainen ettei halunnut minua edes vierailulle samaan aikaan mökille hänen kanssansa. Tällöinkin isä piti aina puoliani ja sanoi että jos joku lähtee pois niin se on tämä uusi rouva, en minä.
En tiedä onko näillä mitään tekemistä minkään kanssa. En pidä siitä sanonnasta että
kaikki johtuu siitä mitä lapsena tapahtui.. en edes muista kuin jotakin ja olen kyllästymiseen asti kuunnellut kun siskoni on sitä hokenut myös hullujen huoneelle joutuessaan..