Kaikki alkoi epäluottamuksesta vanhempieni ja minun välillä joskus lapsuudessani kuin varastin äitini lompakosta 20 markkaa ja kävin ostamassa karkkia, siitä nousi suuri melu koska äitini olisi tarvinnut tuon rahan kauppaa varten, en ymmärtänyt koko asiaa.

Siitä syystä olin kuin joku kriminalisti koko ikäni. Vanhempani eivät ymmärtäneet minua. Missä he olivat tehneet virheen minua kasvattaessaan kuin olin niin ajattelematon etten kyennyt ottamaan muita perheenjäseniä huomioon kaikessa. Vastuu painoi taakkana minun harteillani. Tein paljon perheeni eteen, mutta en koskaan tarpeeksi.

Ihmissuhteeni olivat mitä olivat muualle kuin perheeseen päin. Enkä koskaan saanut ihan kunnollisesti kiinni elämästä. Lopulta vain odotin että kaikki päättyisi jollain tapaa onnellisesti meille kaikille, ja pääsisimme elämään omaa elämäämme.

Jos tuolla - ihmissuhteet kodin ulkopuolella - tarkoitit, ettei haluta olla perheen kanssa tekemisissä, et ole ainoa, meitä voi olla yllättävän paljon.

Tuntuuko sinusta ettet olis saanut kunnollisesta elämästä kiinni? Nyt kun elät tätä elämääsi? Kumppani puuttuu, mutta muuten ok?

keskustelua kirjoitti:
Jos tuolla - ihmissuhteet kodin ulkopuolella - tarkoitit, ettei haluta olla perheen kanssa tekemisissä, et ole ainoa, meitä voi olla yllättävän paljon.

keskustelua kirjoitti:
Tuntuuko sinusta ettet olis saanut kunnollisesta elämästä kiinni? Nyt kun elät tätä elämääsi? Kumppani puuttuu, mutta muuten ok?

Ok. Muuten menee mukavasti mutta päivittäin törmään ajatusmaailmaan joka tuo mieleeni vanhempani vaatimuksineen. Olooni tämä vaikuttaa jokin verran, koska en voi edesmenneille vanhemmilleni väittää vastaankaan( kuin puhuisin itsekseni ääneen ).

Näinä aikoina nämä yhteentörmäykset ajatusmaailmoineen tuovat mieleeni etten ole ihan riippumaton vieläkään muista ihmisistä, ja se ei ole minun psyykkeelleni hyväksyttävää, koska asun yksin, enkä saa ripustautua kenenkään kaulaan. On se syy etsiä mieseuraa.

Pikemiten kirjoitti:

Ok. Muuten menee mukavasti mutta päivittäin törmään ajatusmaailmaan joka tuo mieleeni vanhempani vaatimuksineen. Olooni tämä vaikuttaa jokin verran, koska en voi edesmenneille vanhemmilleni väittää vastaankaan( kuin puhuisin itsekseni ääneen ).

Näinä aikoina nämä yhteentörmäykset ajatusmaailmoineen tuovat mieleeni etten ole ihan riippumaton vieläkään muista ihmisistä, ja se ei ole minun psyykkeelleni hyväksyttävää, koska asun yksin, enkä saa ripustautua kenenkään kaulaan. On se syy etsiä mieseuraa.

...Tuota samaa minussakin enkä voi väittää vastaan vaikka eivät olekaan vielä edesmenneitä. Periaatteessa voisin olla yhteydessä, mutta isä ei taida muistaa nimeänikään, ja muutenkin puhuisi alzheimerilaisesti jotain outoa (oletus).  Tuosta riippumattomuudesta, siitä ei taida päästä koskaan lähi-ihmisiin liittyen, mutta ehkä omaa asennetta voi? Riippuvuuksista huolimatta saa elää itsenäisenä eikä tarvitse ketään johon ripustautua kun sinut omien taitojen kanssa. (No, tämä on yksineläjän puhetta.)

Lisään vielä kun jäi sanomatta, että riippumattomuutta ei koskaan saavutakaan täysin. Elämä on monikerroksista, aina on kiinni jossain systeemissä tai tahossa tai whatever.

Menneisyydessäni touhusin paljon ja se helpotti olotilaani kuin en pysähtynyt paikoille. Aina oli äidin mieleistä oltava, eli siistiä, mutta äidin mentyä pois on kaikki jäänyt melko siivottomaksi.

Tuo tekeminen, monenlainen mitä osaa tai haluaa oppia, se on myös mun elämää helpottanut.

On monenlaisia odotuksia ja toiveita. Periaatteessa näinä aikoina voisi johonkin aikaa ja energiaa suunnata, ihan omaksi virkistykseksi.  Oletko ommellut miten kauan? Onko se sulle Pikemiten kuin henkireikä, jonka kautta virkistyt? Nyt kun ei ole vanhemmat puuttumassa ja moittimassa?

Kirjotat tämän ketjun otsikossa ennakkoluuloista menneisyyttä kohtaan. Miten tulevia aikoja kohtaan? oletko ennakkoluuloinen, vai onko sinulla rikas toivo? toivo tai unelma, miksi sitä kukakin nimittää?