Olen nuoruudessani ollut itsetuhoinen. Sitä aikaa leimaa kova psyykkinen paine, itsenäistymisen haaveet, ja täysi-ikäiseksi tuleminen. Se oli myös aikaa jolloin olin yksinäni ongelmieni kanssa, minulla ei ollut omaa puhelinta, eikä tietokonetta.

Ongelmia yritin hoitaa kynällä ja paperilla, mutta ei siitä oikein tullut mitään.

Olin lähempänä keski-ikää, kuin lopulta sain oman puhelimeni, ja tietokoneen. En alkuun osannut käyttää niitä, mutta ajan kuluessa minusta kehittyi hyvin valikoiva kirjoittaja.

Nuoruuteni päivinä kävelin pitkiä matkoja, ja liikuin muutenkin paljon. Harrastin tanssimista. Nämä jäivät minulta pois vähän ennen keski-ikää, koska olin liian vanha tanssimaan Diskoa. En löytänyt enää samanlaista kunnon ylläpito jumppaa, ja kiinnostukseni liikuntaan alkoi häipyä.

Nuoruudessani jouduin kummaliseen tunnepitoiseen paniikkiin kuin ajattelin raskaana olemista. Kuvittelin kaikenlaista ihan turhaa, joka minua vaivasi raskaana olo ajan ajatuksissa. Kuvittelin että nämä sukupuut eivät tulisi onnistumaan minun kohdallani. Ajattelin niistä tulevan haarautumis-ongelmia. Tulee mieleeni ettei Äitini halunnut näitä lapsia, koska lääkäri oli epäillyt niiden haarautumis-ongelmia, siitä syystä minun oli kovin vaikeata uskoa etten epäonnistuisi seuraavaa polveani kuin lääkärin määräyksestä.

Nuoruudessani otin työhön vääränlaisen motivaation, en halunnut urautua, tehdä pitkiä päiviä töitä. Olisin halunnut laiskan työt, jossa ei olisi tarvinnut olla aina työpaikalla. Olisin halunnut konttoriin työhön.

Nuoruudessani koin usein yksinäisyyden olevan minun osani elämässä. Eikä se helpottanut vaikka hain mies seuraa, nais-seurasta puhumattakaan. Olin kovin paljon yksinäni.

Olen vieläkin yksin, mutta se on jo normaalimpaa yksinäisyyttä.

Varhaislapsuudessani olin isin tyttö, ja aina isin mukana. Lapsuudessani aloin pelätä isiä, ja olemaan mahdollisimman etäällä isistä. Nuoruudessani aloin olemaan enemmän äidin tyttö.

Sattuiko jotain sun ja sun isän välillä kun olit lapsi?

En muista miksi aloin pelätä isiä, hän vain oli isokokoinen ja karvainen mies, kovaääninen ollessaan vihainen ja kännissä.

Isi suuttui selvipäin ollessaan pahemmin, kuin kännissä ollessaan.

Lapsuudessani olin kovin seurallinen, kaipasin ystävyyden osoituksia, joita harvemmin sain osakseni ikäisiltäni ja vanhemmilta. Minua kiusattiin aika tavalla pihalla ja koulumatkoilla, ja päälleni räittiin ja hiuksistani vedettiin. Minulla oli pitkät hiukset, ja usein jouduin koulusta kotiin tultuani pesemään ne, koska ne olivat räässä.

Hei, ei ole ollut kiva lapsuuden kohta tuo sinulla. Kiusatuksi tulemisesta on kauas kantoisia seurauksia. Monenlaisia. Täällä on onneksi mahdollisuus siitäkin aiheesta chatkeskustella jos haluaa.

Pikemiten kirjoitti:
Lapsuudessani olin kovin seurallinen, kaipasin ystävyyden osoituksia, joita harvemmin sain osakseni ikäisiltäni ja vanhemmilta. Minua kiusattiin aika tavalla pihalla ja koulumatkoilla, ja päälleni räittiin ja hiuksistani vedettiin. Minulla oli pitkät hiukset, ja usein jouduin koulusta kotiin tultuani pesemään ne, koska ne olivat räässä.

Tuntuu pahalta lukeakin tuosta. Todella paskaa olet joutunut kokemaan.

Nuoruudessani olin hoikka, ennenkuin lihoin. Koin tuon samanlaisen ajan myöhemmin oltuani hoikka ja lihottuani. Se vaivaa minun psyykettäni, koska äitini vain käski minun lihoa, ja niinpä minä lihoin. Miehistä oli kysymys, ja siitä etten kestänyt heidän huomiotaan hoikkana ja nättinä. Nyt olen saanut maistaa lihomisen tuomaa epämiellyttävyyttä tarpeeksi, kuin huomaan etteivät miehet välitä minusta yhtään.

Todellisuudessa en itsenäistynyt koskaan kunnollisesti, eikä minulla ole ollut omaa elämää kunnioitettavasti. Miesten mielestä olen ollut huora jos olen luottanut yhteenkään heistä.

Mikä estää muutoksen tapahtumista? Itsenäistyminen voi joillakin kestää kehdosta hautaan; jos, niin silläkin syynsä.

Ei kannata itseä soimata lähtökohdista, jotka elämässä saanut.

Omassa elämässä kaksi vaihetta, jos tätä itsenäisyysasiaa ajattelee. Opiskeluun lähtiessä oli pakko oman olon takia lähteä niin kauas kuin mahdollista, sen jälkeen en äidin luona ainoaakaan joulua ole viettänyt. Toinen vaihe oli avioeron vaiheessa nelikymppisenä. Toinen irtautuminen äidin vallasta, joka maalaili piruja seinille erotessani.  On kuitenkin nähnyt vähitellen, että mieluummin ero kuin kuolema. Nyt kun kuviot asettuneet asetelmaan äidin askel alkaa lyhenemään päin, yhä samaa vastahankaa vahvaa äitiä kohtaan mutta ymmärrystä käsittää, että aikamoisen selviytyjän mallin antoi.

Mitä sinä Pikemiten miellät itsenäistymisen olevan? kirjoittaessasi noin kuin kirjoitit?

"Omaa elämää", siihen vaan kasvaa sitä enemmän mitä enemmän kuulee sisintään. Minun piti lähteä kauas, minua ei edes ollut siinä vaiheessa. Äiti ei osannut välittää minusta kuin veljistä. Ikävä sanoa, mutta kuin sätkynukkenaan piti ja jos vaikka tapa tiskata toisenlainen, tai pöytää pyyhkiä, se ei mennyt oikein kun en tehnyt samoin kuin hän.

/ Elämässä ollut kuin kolme kuolemaa. Ensin ennen vanhempien eroa isän käsittelyssä. Toinen miehestä erotessa lapset menettäessä. Ja tämä, hidas haudan aika.