Enää ei kertakaikkiaan jaksa
En tiedä, mistä päästä tämän aloittaisi… mutta kokeilen, jos ajatusteni kirjaaminen tänne jotenkin selkiyttäisi oloa.
Olen viime kuukausina menettänyt elämänhaluni lopullisesti, ja nyt tuntuu siltä, että ei enää kertakaikkiaan jaksa. Koen olevani yksinäinen, vaikka enpä ympärilleni koskaan suurta ystäväjoukkoa ole kaivannutkaan. Muutama hyvä ystävä on, ja tämä on ollut ihan ok. Pidän omastakin ajasta.
Pariin otteeseen olen ollut pidemmässä parisuhteessa, ja jälkimmäinen näistä päättyi kolmisen kuukautta sitten. Sen jälkeen on tuntunut siltä, että nyt matto on lähtenyt lopullisesti jalkojen alta, eikä elämä ole enää elämisen arvoista. Puolisoni perään en sinänsä itke – mietin eroamista pitkään, ennen kuin lopullinen päätös tehtiin. Tietenkään en toivonut, että näin kävisi, mutta mielestäni olimme ajautuneet umpikujaan.
Elämässäni ei enää mielestäni ole mitään sellaista, mikä tekisi siitä elämisen arvoista. Hyvä työ minulla toki on ja siinä olen menestynyt aina suht hyvin, mutta siinä kaikki. Kun mietin taaksepäin, miten elämä tähän saakka muuten on sujunut tai miten olen henkisesti voinut, en usko, että tilanne voisi tulevaisuudessakaan radikaalisti muuttua. Joka ilta nukkumaan mennessäni toivon, etten heräisi enää aamulla.
Moikka!
Kirjotit samoista tunteista mit minäkin juuri nyt kannan sisälläni.
En itse kuitenkaan ole valmis tääsltä pois lähtemään.
Pääsen 3 viikon päästä oman kotikaupunkini psykiatrian sairaanhoitajan kanssa puhumaan.
Ahistaa ja on toivoton olo.
Kauanko olet sinnitellyt? Ootko aatellu et menisit puhumaan?
Ikävä kuulla, että sulla on samanlaisia tunteita - mutta on hyvä, että pystyt asennoitumaan tilanteeseen minua optimistisemmin. Toivottavasti tulossa oleva keskustelu auttaa.
Olen kyllä välillä miettinyt, että pitäisikö mennä puhumaan jonkun kanssa, mutta en tiedä... tällä hetkellä ajatus tuntuu raskaalta. Mulla oli yksi hankalampi vaihe parisen vuotta sitten, ja silloin kävin keskustelemassa muutaman kerran yksityisesti erään terapeutin kanssa. Tilanne laukesi siitä sitten omalla painollaan.
Muutama kuukausi tässä on jo ehtinyt vierähtää sinnitellessä. Pahinta on se, että en pysty uskomaan, että asiat pidemmän päälle elämässäni muuttuisivat niin paljon, että nykyisestä olotilasta pääsisi lopullisesti eroon. Noh, olen parhaillaan lähdössä lomalle viikoksi reissuun. Täytyy katsoa, auttaako tuo saamaan omia ajatuksia kokoon ja miettimään jonkinlaista selviytymissuunnitelmaa.