En tiedä mistä johtuu, mutta en ole ikinä pystynyt puhumaan kenellekkään suoraan. Silloin kun on mennyt todella huonosti niin nuorempana viiltelin, aikuisena revin koko kämpän maantasalle ja hajotan kaiken mikään käteen sattuu. En ole yksin tässä vaan mukana mt-puolen sairaanhoitajia ja lääkäreitä ja osan kanssa on tavattu jo 20v sitten. Silti ei saa ääntä suusta ja ”ahdistaa” ei oikein spesifi termi ole kuvaamaan tätä eloa. Osittain myös koen että pakko sensuroida itseään ettei mitään osastokuuria tarjota ja vaikka tiedän että se on hassu ajatus niin ei se yhtään helpota. Ehkä kiusatuksi joutuminen teki sen ettei pysty tai osaa luottaa kehenkään. Jos saisin päättää niin asuisin keskellä metsää ainakin 20km naapureihin ja linnoittaisin pihan ettei kukaan tule ilmoittamatta ovelle koputtelemaan.

Ihmisiä minä en ole ikinä tajunnut ja mieluiten vietän aikaa yksin. Porukassa tunnen jääväni ulkopuolelle vaikka kaikki siellä hyvässä hengessä tuttuja ollaan. Ystävystyn todella harvojen ihmisten kanssa. Nyt kun olen tarkemmin pohtinut niin ihmiset näyttää ystävystyvän tunnissa. Minun kohdalla puhutaan kuukausista. Omalla tavallaan huvittaa kun kerran kaverin kännykästä soitin ja sillä oli varmaan sata yhteystietoa. Minulla on ehkä 10kpl. Osa on myöntänyt, että olen kummallinen ihminen ja en ota sitä loukkauksena. Osa on ihmetellyt kun yhtäkkiä häviän kuukausiksi soittamatta tai mitään ilmoittamatta ja luulleet, että olen suuttunut, tai vastaavaa. Olen ollut yksikseen kotona ja tehnyt omia juttuja kun sosiaalisuus on ollut liian raskasta. Sitten joskus 3-6 kuukauden jälkeen tulee ikävä kavereita ja menen käymään heidän luonaan.

Meinaan alkaa tuntua, että pelkkä ahdistuksen korjaus ei enää riitä. Haluan kovasti tehdä asioita mutta seinä tulee vastaan kun pitäisi aloittaa. Lankakerässä on miljardi langan alkua. Töihinkin haluan mutta yksi kriisi lähti siitä kun piti työharjoittelu paikka löytää ja siirsin ja siirsin sitä kun en osaa kuin odottaa että työnantaja jotain kysyy ja koko tilanne sekoittaa ajatukset. Menen hiuksista varpaisiin asti punaiseksi jos pitää alkaa itseään kehumaan. Se ahdistaa tosi paljon. Alkaa hikoiluttaa ja sydän hakkaa. Liikaa ahdistusta, liikaa vieraita ihmisiä, liikaa ihan kaikkea, ja erakkoisuus jossain korpimetsän keskellä taas tuntuu sietämättömän ihanalta ajatukselta.

Lähdin sossun painostamana johonkin juttuun ja hakupaperit tehtiin. Se alkaa joskus syksyllä mutta olen jo alkanut öisin valvoessa pohtimaan, että miten sitä sinnekkin kykenee menemään. Sitten tulee karenssia ja en ymmärrä miten ne voi sitä antaa kun ei ole mistään laiskuudesta kiinni.

Minun elämästä on viimeisen 13v ajan ollut yhtä Raamatussa mainitun ”alakerran” mukaista, enkä tiedä mitään keinoa tästä ulos.