En usko kykeneväni työntekoon/en vaan henkisesti jaksa
Olen ollut nyt jo jonkin aikaa työttömänä (sitä ennen opiskelin). Kuin ihmeen kaupalla alkoikin työhaastattelukutsuja sataa jopa kolme kappaletta! Olin aluksi tosi onnellinen, sillä ennen en ole päässyt edes niin pitkälle. Kävin yhdessä haastattelussa sitten, mutta siitä se alamäki alkoi kun mua alkoi aivan hirmuisesti ahdistamaan se paikka. En sitten loppujen lopuksi ottanut paikkaa vastaan, olin tosi ahdistunut ja itkuinen koska tunsin olevani luovuttaja, että annoin periksi ennen kuin edes yritin. Samalla tiesin, että itkuherkkyyteni vuoksi en voisi tehdä siellä töitä. Tämä itkuherkkyys kyllä pätee paikkaan kuin paikkaan, joten ehkä lääkitystä olisi syytä harkita.
Kaksi muuta haastattelukutsua sain, mutta paikan päälle en enää kyennyt menemään. Toisen kohdalla heräsin aamulla, laittauduin valmiiksi ja kaikkea, mutta sitten kun tuli aika lähteä bussipysäkille, jäinkin vaan lamaantuneena sängylle istumaan. Se kolmas haastattelu, sille en enää edes uhrannut ajatusta. Tuntuu kamalalta kun pohdin että soitanko ilmoittaakseni peruuntumisen, mutta mihin numeroon, en pysty –> asiat jäi sikseen.
Mulla on ollut koko elämän mittaista masennusta ja ahdistusta, epämääräinen minäkuva ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Olen (kuin ihmeen kaupalla) jutellut aikaisemmin psykologin kanssa ja saanut lääkityksen, mutta sitten se jäi pois. Nyt ajattelinkin, kun en vaan kykene tähän, että menisin taas juttelemaan jollekin ja mahdollisesti hankkimaan uuden reseptin, ehkä johonkin muuhun lääkkeeseen joka voisi toimia paremmin.
Olen muutenkin tosi surullinen ja yleensä aina yksin ja yksinäinen, ja huomaan, että alan oikeasti lipua pois niistä vähäisistäkin sosiaalisista verkoista (esim. perheenjäsenet, heidänkään näkeminen ei aina tuo enää iloa). Väsyn myöskin helposti.
Kaikki tuntuu ihan hirmuisen raskaalta. Kaikkea tätä kuormittaa painava syyllisyydentunne, kun vanhemmat painostavat työnhakuasioissa. Tuntuu, etten ole saman arvoinen koska olen työtön. Eihän se noin oikeasti ole, mutta kuitenkin. Sitten kun välillä heruu sympatiaa, mm. voivotellaan tätä huonoa taloustilannetta, niin iskee syyllisyys, kun en ole hakenut töitä sillä totisuudella mitä ne varmaan kuvittelee, ja se, että skippaan haastatteluja, voin vaan kuvitella mitä ne musta sitten ajattelisivat.
Huhhuh, tulipa tekstiä. No, ainakin auttoi hieman.
Hei! Tunnistan sinun tekstissäsi myös omia tuntojani, joihin samoihin asioihin olen saanut neuvoja. Rohkaisen sinua hakemaan juttuseuraa psykologilta/psykiatrilta/psykoterapiasta. Äläkä lopeta sitä heti, jos hieman alkaa tuntua paremmalta.
Ymmärrän myös tuon syyllisyyden tunteen. Minulle on hiljalleen valjennut, että sen sijaan, että miettisin, mitä vanhemmat tai ne kaikki muut ajattelevat, tulisi pyrkiä löytämään itsestä se, mitä itse haluaa. Eli ettei antaisi toisten mielipiteiden tai sanomisien ohjailla omaa toimintaa. Mitä siis itse haluaisit tehdä tai millaista haluaisit elämäsi olevan? ELi tiedän, että helpommin sanottu kuin tehty, mutta älä ajattele, mitä vanhempasi ajattelevat. Voit rakentaa oman elämäsi niin kuin haluat. Olet tärkeä ja kelvollinen ihmisenä! SInulla on arvoa, vaikket olisikaan töissä. Olemassaolosi on jo itsessään tärkeää 🙂
Aluksi tietysti nyt sinun tulisi hankkia apua: Lääkkeet kyllä, mutta sen lisäksi juttelua paljon. SIllä tavoin on mahdollista päästä käsiksi niiden ongelmien ratkeamiseen ja tunteiden käsittelyyn. Uskoisin myös, että tarvitset lepoa ja sitten asioiden miettimistä yhdessä osaavan ihmisen kanssa.
🙂🌻
Moi!
Olen samaa mieltä, että kannattaa hakeutua terapiaan ja jutella psykiatrin kanssa lääkityksestä. Ymmärrän hyvin tilanteesi sillä ahdistun itse myös todella herkästi, ihan pienistäkin asioista... Se liiallinen herkkyys on raskas taakka kantaa, mutta toisaalta siitä voi päästä myös vapaaksi. Kun tavallaan menee välillä mukavuus-alueen ulkopuolelle niin kyllä uskon että saat itsesi kuntoon. Tietenlainen herkkyys on hyvä asia, mutta jos se menee liiallisuuksiin, niin sitten tarvitsee apua. Maailma on kova paikka, mutta yleensä sitkeys palkitaan... Tsemppiä.🙂👍
Minulla nuo työasiat ovat myös alkaneet taas pyöriä mielessä. Tai siis se, että milloin oikein kykenen töihin? Olen ollut nyt kaksi vuotta sairaslomalla, psykoterapia alkoi juuri kolmatta vuotta ja nyt kirjoitettiin sairaslomalle jatkoa ensi maaliskuun loppuun. Eli sitten tulee jo kolme vuotta kun olen ollut pois töistä. Sitä ennen olen opiskellut ja tehnyt töitä vuoden. Itsestäni tuntuu pahalta se ajatus, miten pitkään heti ensimmäisen työvuoden jälkeen olen ollut ja tulen olemaan sairaslomalla. Etenkin se, että sitten kun joskus toivottavasti pystyisi töihin, niin miten sitä sitten selittää.... Jollain tapaa on välillä se työ onnistuttu unohtamaan kokonaan ja tajunnut, ettei sen pitäisi olla mikään tärkein asia elämässä ja ettei kaikkien elämän vain tarvitsisi mennä tietyllä samanlaisella kaavalla. Mutta sitten juuri kun näkee esimerkiksi vanhempia ja jos tulee vähänkin joku puheeksi, niin tulee juuri tosi syyllinen olo siitä ja kun he vain taitavat olla sitä sukupolvea tai sillä ajatusmaailmalla, että kyllähän töissä pitäisi olla.
Minulla on välillä alkanut olla jo tietyllä tapaa hyvä uudenlainen elämä, ilman töitä. Enimmäkseen aika menee hevosten parissa. Sitäkin on kyllä jo ehdotettu ja jollain tasolla välillä itsekin miettinyt, että siellä se minun elämä pitäisi olla. Että siellä minun pitäisi tehdä työtä. Mutta kun sitä taas käytännössä ajattelee, niin mitä? ☹️ Hevosala ei vain ole niin yksinkertainen. Itse ainakin ajattelen, etten voi lähteä opiskelemaan joksikin ratsastuksenopettajaksi tai -ohjaajaksi kun olen ratsastanut kaksi vuotta ja pitäisi mielestäni ensin itse osata. Sitten taas hevosenhoitaja.. niille ei taida pahemmin suomessa olla töitä kuin vain ehkä pääkaupunkiseudulla isommilla talleilla. Joten siinä se sitten taas olikin.. :/ Minulla on sosionomin koulutus niin siinä mielessä joku ratsastusterapeutti voisi myös olla vaihtoehto, mutta sitten tulee taas se, että pystynkö sellaista työtä tekemään?
Tavallaan edelleen ajattelen, että haluan "jatkaa" siellä päiväkodissa, lastentarhanopettajana. En vain tiedä tulenko koskaan työkykyiseksi ainakaan siihen työhön. Jos jo väsyin ensimmäisen vuoden aikana, niin ei voi kyllä ainakaan ajatella, että päiväkodeissa työ menisi millään tavalla helpompaan suuntaan, aivan päinvastoin. Kun kaikki tämä säästäminen alkoi ja epätoivoisesti yritettiin laittaa vastaan, niin silloin ne kaikki jutut ärsytti niin että onneksi tajusin jossain vaiheessa lopettaa kaikkien niiden keskustelujen seuraamisen. Mutta kun edes pääpiirtein seuraa sitä, mistä varhaiskasvatuksessa säästetään, niin tietää, että tämä tulee menemään juuri siihen, mistä kauhukuvia on luotu melkein vitsillä. Siis esimerkiksi heitetty, että jatkossa päiväkodit ovat kirjaimellisesti lastenTARHOJA, joissa ehkä seurataan jostain valvontakamerasta lapsilaumaa, että ne vain selviävät päivästä hengissä. Ja kun näitä aiemmin on heitelty vitsinä ja nyt on jouduttu toteamaan, että se valitettavasti on oikeasti totuus tulevaisuudesta! (ja kaikki se muu perustyön vaikeutumisen lisäksi, se mikä kaikesta ryhmien suurentamisesta yms ja lasten väsymisestä seuraa: enemmän käytöshäiriöitä yms) Nämä asiat ei siis yhtään ainakaan helpota ajatusta siitä "omalle alalle" palaamisesta. Vaikka sitten kuinka haluaisi. ☹️
Täällä painiskellaan samojen asioiden äärellä!
Tosin päinvastaisessa tilanteessa.
Minä olen periaatteessa töissä, teen kahta työtä, kumpaakin osa-aikaisesti ja sovin työkeikat aina yksi kerrallaan.
Nyt oma vointi on ollut tosi huono, sain kyllä Tk:n kautta keskusteluapua ja lääkityksen mutta en sairauslomaa.
Sanoin kyllä että en ole käynyt töissä muutamaan viikkoon, mutta aihetta sairauslomaan ei ilmeisesti ole. No, onneksi on vähän säästöjä, rahantuloonhan tämä vain vaikuttaa.
Täytyy mahdollisimman pian saada sovittua seuraavat työkeikat ja hoitaa ne kunnialla!
Tsemppiä toverit!
En tiedä miten Te muut työssänne jaksatte, mutta jos työ on "mahdoton tehtävä" niin miten siitä voi suoriutua. Itselläni on nyt loma edessä ja kauhulla odotan sitä päivää kun menen takaisin lomalta työhön. En tiedä miten pystyn annetussa uudessa tehtävässäni mitenkään onnistumaan. Kaikki muuttui kun työpaikallani oli uudelleen järjestely ja työtehtäväni annettiin toiselle . Itse sain tilalle alemman tehtävän ja täysin mahdottoman työn. En pysty tähän ja koen tästä hirvittävää epävarmuutta.
Hattara2016 kirjoitti 28.6.2016 7:1
En tiedä miten Te muut työssänne jaksatte, mutta jos työ on "mahdoton tehtävä" niin miten siitä voi suoriutua. Itselläni on nyt loma edessä ja kauhulla odotan sitä päivää kun menen takaisin lomalta työhön. En tiedä miten pystyn annetussa uudessa tehtävässäni mitenkään onnistumaan. Kaikki muuttui kun työpaikallani oli uudelleen järjestely ja työtehtäväni annettiin toiselle . Itse sain tilalle alemman tehtävän ja täysin mahdottoman työn. En pysty tähän ja koen tästä hirvittävää epävarmuutta.
Minä olin mielestäni useamman vuoden tuollaisen "mahdoton tehtävä"-työn ääressä. Sain lopulta uupumuksen ja masennuksen. Minun arvion mukaan työstä olisi selvinnyt vain tekemällä työnsä huonosti ja tyytymällä siihen. Ja tyytymällä samalla myös siihen, että kaikki muutkin ympärillä selviävät samalla periaatteella. Meillä oli siis myös ihan avoimesti tunnustettu työntekijäpula, eikä avoimiin paikkoihin ollut hakijoita. Työntekijäpula kesti useita vuosia! Minun kohtaloksi kai koitui se, että mietin liikaa työn tuloksia ja niitä asiakkaita, jotka tulevat väärinkohdelluiksi tilanteen takia. Yritin puhua tilanteesta, mikä oli omalta kannaltani tuhoon tuomittua. Olisi vain pitänyt kestää tilanne - jos olisi halunnut selvitä. Siis muut työkaverit vain kestivät, tosin he olivat kyynisiä. Ja olihan työpaikallani aika kova vaihtuvuus, minkä lisäksi työntekijöitä jäi pitkille sairauslomille. En siis ollut suinkaan ainoa.
En osaa sanoa sinulle oikein mitään kannustavaa. Joskushan on kuitenkin niin, että tehtävä ei olekaan aivan mahdoton, vaan siitä voi selvitä jollain konstilla. Saatko sinä apua tai tukea esimiehiltäsi? Voit myös olla yhteydessä työterveyshuoltoon. Yritä nyt ainakin nauttia kesälomastasi, jos mitenkään voit.