Olen aina ollut huono puhumaan asioistani varsinkin jos mieltäni painaa jokin. Muutaman kerran olen elämässäni ollut hieman masentunut ja joulun jälkeen minulla oli taas huonompi jakso elämässä ja tajusin itsekin, että tilanne oli sellainen että tarvitsin siihen ulkopuolisten apua. Kävin lääkärissä rutiinitarkastuksissa ja tutun hoitajan kanssa jutellessa sain sivulauseessa mainittua, ettei minulla mene kovin hyvin. Hän varasi minulle ajan psykiatrian sairaanhoitajalle, jonka luona olenkin nyt käynyt 2 kertaa juttelemassa. Eka kerta oli todella hyödyllinen ja sain puhuttua. Hän teki minulle masennustestin ja epäili keskivaikeaa masennusta ja olisi halunnut kirjoittaa lähetteen psykiatrille. Kieltäydyin, koska pelkään masennuslääkkeitä. Tapasimme uudestaan siitä parin viikon päästä ja enää en uskaltanutkaan puhua asioistani vaan omaksuin minulle niin tutun roolin. Puhuin asioistani hymy huulilla ja istuin reippaana vastaanotolla ja vakuutin, kuinka asiat menee nyt jo paremmin. Ei mitään hätää, kyllä minä pärjään. Hoitajakin totesi, etten vaikuta masentuneelta mutta halusi kuitenkin tavata vielä kerran ennen kuin lopetetaan tapaamiset. Nyt tuo kolmas ja näillä näkymin siis viimeinen tapaaminen on parin päivän päästä. Olen ollut aivan hajalla nämä 5 viikkoa sitä odotellessa. Olen kevään aikana jättänyt 3 kurssia kesken enkä saa mitään tehtyä. Koulu ei etene, en jaksa aina mennä uloskaan. Tai oikeammin en uskalla mennä. Pelkään ihmisiä. Pelkään miehiä. Haluaisin jatkaa psykiatrian hoitajan tapaamista mutta pelkään että hän ei katso siihen olevan tarvetta. Toisaalta pelkään, että hän pakottaa minut psykiatrille ja minulle aloitetaan lääkkeet. En tiedä, miksi pelkään lääkkeitä niin paljon.
Minulla on niin paha olo. En osaa puhua tästä ystävilleni tai perheelleni. Paras ystäväni ja äitini ovat kuitenkin vaistonneet ettei kaikki ole hyvin ja kyselevät välillä kaikenlaista. Haluaisin vain itkeä mutten pysty siihenkään. Välillä paha olo tuntuu fyysisenä, rintaa puristaa, haluaisin oksentaa, haluaisin satuttaa itseäni, haluaisin huutaa. Inhoan itseäni. Tunnen itseni niin tyhmäksi, turhaksi ja arvottomaksi. Syytän itseäni saamattomuudestani ja pelkään etten koskaan valmistu kun en pysty suorittamaan kevään pakollisia kurssejani.
Syytän itseäni masentumisestani. Miksi en pärjää, miksi en jaksa, miksi olen tällainen? Monet ovat kohdanneet elämässään pahempia asioita ja selvinneet niistä mutta minä märehdin omiani. Toisaalta olen kuitenkin hyväksynyt sen, ettei minulla nyt mene hyvin ja olen antanut itselleni luvan olla väsynyt. Haluan hoitaa itseni kuntoon. Haluan puhua pahasta olostani koska haluan että minua autetaan. En vain osaa tai uskalla. Minulle tapahtui noin 5 vuotta sitten jotain, minkä myöntäminen itselleni on ollut äärimmäisen vaikeaa. Hyvä ystäväni, mies johon luotin täysin, käytti minua hyväkseen. Vuosia ajattelin, ettei hän tehnyt mitään väärää. Se ei voinut olla väärää sillä hänhän tunsi minut ja oli parhaita ystäviäni. Eihän sellainen ihminen voi tehdä minulle mitään väärää. Minä siis varmaan halusin sitä niin kuin hän sanoi. Vuosien varrella olen alkanut ymmärtää ja pystynyt myöntämään etten minä halunnut sitä. Minä en pyytänyt sitä. Minä anelin häntä lopettamaan. Minä potkin ja työnsin häntä pois päältäni kunnes ymmärsin etteivät voimani riittäneet puolustamaan itseäni. Lamaannuin täysin. Tuntui kuin olisin erkaantunut ruumiistani. Tuon lamaantumisen takia luultavasti syytänkin itseäni tapahtuneesta vieläkin niin paljon. En ole ikinä puhunut tapahtuneesta kenellekään. En voi sanoa sitä ääneen. Nyt tunnen että minun pitäisi saada tämä asia sanottua tämänviikkoisella vastaanotollani jotta voisin saada apua. Mutta en uskalla puhua siitä. Pelkään että hoitajani syyttää minua siitä. Tai ettei hän usko minua. En pysty ymmärtämään, miksi tämä mies teki niin. Me olimme hyviä ystäviä. Miksi hän teki niin ystävälleen? Miten hän ei muka ymmärtänyt etten halunnut sitä vaikka itkin ja yritin rimpuilla vapaaksi? Tunnen itseni niin huonoksi ihmiseksi. Olen täysin arvoton kun minua voidaan kohdella näin. En ymmärrä mitä tein väärin että ystäväni kääntyi tällä tavalla minua vastaan. Häpeän sitäkin, että en edes moneen vuoteen ymmärtänyt että tämä mies teki väärin. Miten voin olla niin tyhmä?
En tiedä mitä tehdä. Tarvitsen apua sillä elämästäni ei tule tällä hetkellä mitään ja toisinaan pelkään vahingoittavani itseäni. En tiedä, miksi kirjoitan tänne. Minun on kai vain saatava selvitettyä ajatuksiani.
Heippa
niin kyllä masennus kannattaa hoitaa pois sillä yleensä se ajanoloon vaan
pahenee.
Mutta minä kyllä suosittelisin sinulle että kun käyt sairaanhoitajan juttusilla
niin kerro rehellisesti miten sinun asiat ovat niin saat avun varmasti ja varaa vaan
uusi aika ja käy ammattiavun piirissä niin kauvan kuin tarvitset apua.
Jos et uskolla / pysty puhumaan niin on tehokas keino kirjoita kaikki asiat
mitkä painaa sinun mieltä jaanna se kirje sille sairaanhoitajalle.
Olisi kyllä hyvä jos pystyisit puhumaan ystävällesi , äidillesi sillä olisi tärkeä että
nyt et jää ongelmien kanssa yksin ja kun puhuu ihmisen kanssa niin se jo
pelkästään helpottaa elämää.
Joo äläpäs syytä itseäsi ( esim miksi en jaksa, miksi en pärjää jne )
Meille ihmisille tulee vaan elämässä heikkoja hetkijä mut se ei ole heikkoutta kun
hakee apua vaan vahvuutta.
Niin kyllä ystäväsi on toiminut todella väärin sinua kohtaan ja olen todella
pahoillani sinun puolesta mutta kerro siitäkin asiasta kun käyt ammattiauttajan luona.
Kuinkas sinä olet nyt jaksanut???
Kaunista kevättä sinulle
Joo, nyt otat ja puhut sille psykiatrillesi totta, vaadit pääsyä lääkärille joka määrää sinulle soveltuvat lääkkeet.
Hiljaa et saa ongelmistasi olla taikka ne kasaantuu ja sitten voi tulla loppu.
Eli puhu ja lääkitys, itse söin seitsämän vuotta masennuslääkettä, kertaakan lääke ei minua purrut, nyt olen parantunut mies, lääkettä en enää tarvitse.
Ja muista jotkut vain ovat herkkiä ihmisiä, heille tulee masennus helpommin, älä siis turhaan syytä itseäsi.
Olen samoilla linjoilla kuin edelliset vastaajat: sanot hoitajalle, että edelleenkään ei mene hyvin, mutta et oikein osaa puhua siitä etkä tiedä, mitä tehdä. Ja mene juttelemaan psykiatrille. Tiedän, se on vaikeaa ja pelottavaa, mutta sinun ei tarvitse osata puhua, kyllä ammattilainen osaa kysyä. Minustakin tuntui aluksi, että minun pitäisi osata olla 'potilas' ja puhua oikeista asioista. Pelkäsin myös hiljaisia hetkiä, että keskustelu ei kuljekaan ja että se olisi minun syytäni. Mutta psykiatrilla käynti olikin varsin vapauttava kokemus, kerrankin voi antaa keskusteluvastuun toiselle ja olla vain mukana.
Lääkkeitäkin käytän ja voin sanoa, että ne muuttivat elämäni. Ensimmäistä kertaa tunsin todella eläväni. Jaksoin käydä koulunkin loppuun monen vuoden takkuilun jälkeen. Minusta lääkkeitä on turha pelätä, mutta tietty kriittisyys on hyvästä. Myös tästä pelosta kannattaa puhua.
Hyväksikäytöstä... Nuo tunteet nimenomaan kuuluvat siihen: itsensä syyllistäminen, häpeä, lamaantuminen, arvottomuuden tunteet. Olen kokenut hyvin saman tyyppisen tilanteen, tiedän täsmälleen, mitä tarkoitat. Sinua ei kuitenkaan kukaan muu tule syyttämään, kuin sinä itse. Luota minuun.
Muista että kyse ei ole siitä, kuka on kokenut eniten vastoinkäymisiä tai pahoja asioita. Jos tuntuu pahalta niin tuntuu pahalta ja se on jokaisen subjektiivinen kokemus. Kaikilla on oikeus onnellisuuteen. Kaikkea hyvää tulevalle!