En tiedä onko minussa mitään hyvää
Olen jo pitkään miettinyt, että näkeekö ihmiset minussa mitään hyvää. Toissakesänä minulla todettiin keskivaikea masennus/ uupumus, ja koko viime vuosi on mennyt siinä toipumiseen. Siinä sivussa riitaannuin erittäin pahasti parhaan ystäväni kanssa eikä välimme ole olleet parantuneet, minulla ei ole ketään kenelle puhua, koska olen varma että olen rasittanut heitä jo liikaa. Olen hankaloittanut ystävieni elämää muillakin tavoin, ja yksi ”tuttu”, joka on samassa kaveripiirissä on monta kertaa jo kertonut minulle, että minussa ei ole mitään hyvää, ja hänen lempipuuhaansa on minun ärsyttäminen. Humalassa, tai kavereiden kanssa juhliessa luon vain draamaa ympärilleni (en juo usein, mutta joskus,). En omista poikaystävää, sillä miehet eivät pidä minusta. Olen ruvennut epäilemään, että tuskin koskaan kukaan haluaisikaan tutustua minuun kaikkien ongelmieni kanssa.
Usein vain mietin, että jos katkaisisin kaikki välit loppuihinkin ystäviini olisiko se parempi, ettei heidän tarvitsisi kestää minua. Tuskin he minua mihinkään tarvitsevat, luon vain enemmän ongelmia ja olen vain vaivaksi..
Toisaalta sitten taas toivon ja haluaisin uskoa, että he ovat omasta tahdostaan ystäviä kanssani, eivätkä vain sen takia, että satumme liikkumaan samassa piirissä eivätkä he kehtaa kieltäytyä seurastani. Miten ihmeessä saisin vahvistettua tuota positiivista tunnetta?!
Hei
Aika usein luomme itse kuvia mitkä eivät sitten olekaan totta. 😐 Silloin kun itselläni oli todella vaikeaa ja kaverini auttoi minua selviytymään asioissa...loppuja lopuksi en enään kehdannut pyytää häneltä apua koska tuntui että olin jo liikaa rasittanut häntä. Myöhemmin kuulin että hänestä tuntui että olin hylännyt hänet kun olin päässyt vaikeimman yli.
Koita löytää hyviä posittivisia asioita. Jos ajattelet ngatiivisesti tai pukeudut liian juhlavasti eivät miehet ehkä uskalla tulla luoksesti🙄
Nyt joulun kynyksellä voisit lähettää kavereillesi vaikka joulukortit🙂🌻
Ja seuraavaksi kun olette yhdessä juhlimassa älä ota tai ota vain sen verran ettet aiheuta riitaa🌻🙂🌻🙂👍
Mun päähän iskostettiin jo lapsena, ettei kukaan minusta tykkää. Itsetunto romuna. Hain "ystäviä" väärillä tavoilla eli esim. rahalla: maksoin juomia, leffalippua, mitä vain että saisin seuraa. Eiväthän nämä ystäviä olleet vaan loisia. Kun raha loppui, loppui myös heidän "ystävyytensä".
Enää ei ole yhtään kaveria jäljellä. Kun minä olin aina se, joka soitti ja pyysi johonkin. Joskus lähtivät, useimmiten eivät. Sitten jätin soittamatta ja jäin odottamaan soittoa heiltä. Ei kuulunut.
Just kirjoitin omalle ketjulle (En tiedä, olenko edes olemassa), miten mua on kasvatettu. Nyt (vanhana) sitten yritän kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Sen vaan sanon, että lapsena olisi ollut helpompaa oppia nämä asiat. Nyt pitää oppia pois vuosikymmeniä vahvistuneita pahoja ajatustapoja. Kuten sen, että aina ensin ajattelen, ettei minusta tykätä. Miksi tykkäisin itsekään itsestäni? Ja kun kukaan ei istu samaan ruokapöytään työpaikalla, niin tunne vain vahvistuu. Jossain vaiheessa otin asenteen "en ketään kaipaa, en teitä tarvitse". Yksin jää, ja yksin olen. Ei ole keinoja luoda suhteita, kun ei ole oppinut.
😐 😑❓
Minunkin päähän iskostettiin jo lapsena tietynlaisia sosiaalisia viestejä. Koska nuori ei voi täysin ymmärtää miksi ihmiset ovat sinua kohtaan julmia, sairastuin anorexiaan. Siitä päätin toipua ja toivuinkin. Mutta ratkaisevalla hetkellä eräs koulu petti juuri paranemisensa päättäneen nuoren lahjakkaan hyvistä taloudellisista olosuhteista olevan nuoren luottamuksen sillä tavoin, että isä maksoi aiheutuneet taloudelliset vahingot. Tällainen pieni ratkaiseva askel kehityksessäni aiheutti niin suuren epäluottamuksen ihmisiin, että myönnän, että minun on vieläkin hyvin vaikea luottaa. Minulle on sanottu, että kyllä minä siihen aina reagoin. Niinhän me aina luottamuksen pettämiseen reagoimme. Minulle annettiin monta vuotta viesti: sinusta ei tykätä. Pelkään itse vieläkin, että minusta tosiaan ei tykätä. Kuitenkin perhepiirissä ja perhetuttujen kanssa olin aina yksi muiden joukossa. Ja olen vieläkin. Minulla on nimi, persoonallisuus, lahjakkuus, tavotteet ja kaikki mitä yleensäkään tarvitsen. Nämä ovat niitä vaikeita juttuja, jota on todella vaikeaa todistaa, onko se tapahtunut vai ei. Mutta minä tiedän että on. Minä en vieläkään päästä kovinkaan helposti lähelle ihmisiä. Minä tiedän, että minussa on paljonkin hyvää. En ole yhtään katkeroitunut, mutta totean aina, että ihmettelen tässä yhteiskunnassa sitä edelleen, että miten pitkälle luottamuksen pettäminen voi mennä? Sääli ei ole ymmärtämystä, vaan osoitus siitä, että ei itse ymmärrä. Kaikkia sosiaalisia ongelmia vain ei voida ratkaista.