Hei!
Et sinä toki voi näkymätön olla! Sinulla on varmaan vaikeat ajat läpikäytävänä mutta yritä hoitaa itseäsi hyvin niin ajan kanssa olo helpottaa. Onneksi sinulla on hoitosuhde ja lääkkeetkin. Virtuaaliset suhteet eivät tietenkään korvaa oikeita, mutta jos olet tosi yksinäinen niin jatka kuitenkin kirjoitteluasi tänne tukinettiin, onhan meillä monilla samankaltaisia ongelmia. Toivon tietysti myös että saat ihmissuhteita myös "livenä". Älä lakkaa yrittämästä kokonaan,mutta pidä välillä pieni tauko ja yritä viihtyä itsesi kanssa. Se onkin joskus vaikeaa kun ajatukset pyörivät kaikessa kielteisessä ja jos minäkuvakin on kovin huono. Mutta opettele rentoutumaan ja yritä ajatella positiivisesti.

Viimeinen käynti psykologilla. Ei niin, että avuntarve olisi mihinkään kadonnut, vaan enempään ei ole oikeutta, kun ei ole rahaa millä maksaa.

Ihan tajuttomasti pelkään, että mitä nyt? Taas ihan omillani.

Tämä oli se viimeinen kerta kun uskalsin pyytää apua. Tajuan nyt, ettei apu ole tarkoitettu kaikille - vain hyville.

*tähän toivottomuuden hymiö*

Liittyikö tuo viineinen käyntisi psykologilla työterveyshuollon kautta järjestettyyn `hoitoon`, näitähän esim. minun työnantaja kustantaa 5 kpl. Eikö teillä ollut puhetta KELA:n korvaamasta terpiasta, jota määrätyn pituisen hoitojakson (3kk) kuluttua voi saada pariksikin vuodeksi melko lailla halvempaan hintaa kuin listahinta. Korvattavan terapian saaminen edellyttää käsittäkseni ns. b-lausuntoa, jonka lääkäri (psykiatri?) voi kirjoittaa tuon kolmen kuukauden hoitojakson jälkeen? Kysäise tuota jos asiasta ei aiemmin ole ollut puhetta. Jaksamisia.

Jones53,

Puhetta on ollut vaikka mistä, mutta käytäntö on mulle jäänyt ihan hukkaan.

Sen verran olen tajunnut, että oli se tarvittava apu mitä tahansa ja maksaja kuka tahansa, niin itse se pitäisi jostain löytää.

Milläköhän voimilla tuohon sitten jaksaisi perehtyä?

Ja kun Kelalta lähes viikottain tulevat selvityspyynnöt, joissa on aina määräaika tyyliin ylihuomenna - huomautuksella, jos ei selvitystä tule asia hylätään - saavat minut ihan tolaltani.

Pitäisi siis pystyä:

1) hoitamaan itseään
2) asioimaan Kelan virkakoneiston kanssa
3) etsimään jonkunlaista terapeuttia tai jotain hoitoa jostain
4) miettimään jo paluuta töihin

Niin. Oikesti ei vielä jaksaisi mitään noista...

... ja nyt meneillään kausi: tavaraa jaossa. Kaikki, mikä ei ole oleellista juuri nyt, saa lähteä. Onneksi riittää järjestöjä, joille kirjat, cd:t, astiat, vaatteet jne. kelpaavat.

miettii, mitä pahaa on tehnyt, kun ei saa keneltäkään apua. Miettii, miksi koko ajan pitää taistella, että saisi asiansa hoidettua - tuntuu, että muut tekevät tahallaan hallaa.

Voimat loppu, mutta apua ei kukaan anna, pyynnöt kaikuvat kuuroille korville.

Miettii, miksi tällaista pitäisi jaksaa.

Mietti, että tätäkö elämä on: yksin olemista, voimien äärirajoilla pinnalla pysymistä? 😯🗯️😭 😭

Jaksaako? kirjoitti 25.2.2012 13:2

Jones53,

Puhetta on ollut vaikka mistä, mutta käytäntö on mulle jäänyt ihan hukkaan.

Sen verran olen tajunnut, että oli se tarvittava apu mitä tahansa ja maksaja kuka tahansa, niin itse se pitäisi jostain löytää.

Milläköhän voimilla tuohon sitten jaksaisi perehtyä?

Ja kun Kelalta lähes viikottain tulevat selvityspyynnöt, joissa on aina määräaika tyyliin ylihuomenna - huomautuksella, jos ei selvitystä tule asia hylätään - saavat minut ihan tolaltani.

Pitäisi siis pystyä:

1) hoitamaan itseään
2) asioimaan Kelan virkakoneiston kanssa
3) etsimään jonkunlaista terapeuttia tai jotain hoitoa jostain
4) miettimään jo paluuta töihin

Niin. Oikesti ei vielä jaksaisi mitään noista...

Hei, jos aloitat ottamalla yhden asian johon ensin tartut.
Konkreettisesta käytännön jutuista on helpoin saada tekemisen alku.
Tuossa voimattomassa tilassa on tosi vähän paukkuja tehdä mitään, mutta jostain on vaan aloitettava.
Kuka sen kissan hännän nostaa, jos ei kissa -?

Miten teet saadaksesi itsen oloa yhtään kohennettua?
Jotain hyvää itselle, jota et ole mistään löytänyt, voisitko itse löytää jostain?
V o i m i a lähetän täältä ja olen hengessä mukana että saat alulle muutosta tilanteeseesi!

Nykyään saan tiskattua lautaset ja kupit, se on paljon se. En myöskään enää vain pudota esim. mainoksia lattialle vaan laitan ne kassiin odottamaan roskiin vientiä. Pari kertaa olen pessyt pyykkiäkin - tai siis konehan se pesee, mutta kuitenkin. Perusolo "uhkaa" parantua.

Mutta mikään ei tunnu estävän sitä, että heti kun olo helpottuu, jostain putoaa jonkunlainen pommi. Niin kun vaikka nämä Kelan korvausjutut: kela vastaa kysymyksiini näin, työnantajaja -sikäli kun ei suoraan sano, että hoida ite - antaa ihan eri ohjeet. Niin paljon mulla ei ole voimia, että tällaista jaksan.

Niinpä romahdan "mukavasti" kasaan, menen peiton alle itkemään - ja toivon, ettei ikinä, koskaan, tarvitsisi tulla sieltä pois.

Aiemmin pystyin pidättelemään itkua sen verran, että jos satuin olemaan ulkona, ehdin kämpän seinien turviin. En enää, itku tulee ihan varoittamatta.

Pakko etsiä uusi työ - nykyinen aiheuttaa niin paljon ahdistusta ja pahaa oloa, etten usko pääseväni siitä yli. Sekin on voimia kuluttavaa, kun ei usko enää osaavansa mitään, ja hommia pitäisi etsiä. Ei tätä jaksa, oikeasti. Miksi jaksaakaan. Bruce Willis sanoi, oliko se yhdessä Die Hard -leffassa, että "life is hard, then you die.".

Hei Jaksaako?!
Onnea uuden työn löytymiseen, on hyvä kun sellaista etsit kun kerran nykyinen työ ei sovi sinulle. Kyllä sinä aikuisena ihmisenä osaat varmasti vaikka mitä. Minulla ei ole ammattikoulutusta ja teen henkilökohtaisen avustajan töitä. Palkka on pienenlainen, sain juuri tilin 1189 e käteen.
Toivottavasti KELAn kanssa alkavat asiat sujumaan, sehän on juuri aika vaikeaa,kun voimat on vähissä ja asioita pitäis hoitaa. Kun nuo raha-asiat on aina pakko jotenkin sumplia,ei taukoa niiden hoitamisessa.
Toivotan sinulle hyvää jatkoa!

Tuossa vaiheessa ei taida olla kovin voimia kovin pitkiin askeliin..
mutta kuka niiden määrän mittaa; eikä askelten pituudella taida olla merkitystä.
Enemmän painaa se, että harteilla vyöry asioita.
Ja se, että ajatus hakee uusia uria,
sekin vähävoimaisena voimanponnistus.
Rohkeutta toivotan.

Yksi tutustumiskäynti saatu varattua. Miten siihen pitäisi varautua? Puhutaanko siellä heti ongelmista vai mistä? Vai onko se sellaista tuntuman hakua, että pelaavatko kemiat? Aika ahdistavaa mennä, kun ei toisesta tiedä kuin nimen...

Entä jos menee ihan lukkoon? Pitäisikö siinä sopia uusi aika vai luovuttaa? Vai siitäkö sopivan terapeutin tunnistaa, että osaa onkia tiedot syvyyksistä?

Kannattaisiko ottaa yksi diapam, ettei ainakaan kovasti hermostu? Vai mennä just niin stressaantuneena ja ahdistuneena kuin tuntuu? 🤔

"Joo, ei ole minun heiniä, sorry." Ihan tyhjä olo...

Oikeasti, ei maassa oleva jaksa etsiä apua. Ei näin. 🤕

Tänään pitää käydä työpaikalla 🤕, pelko ja ahdistus, melkein pakokauhu ainoat tunteet. 😭 😠

Eilisestä selvisi ilman itkukohtausta. Pitäisi kai olla siitä kiitollinen? Tänään ollut ihan mukava päivä, vaikka pieni flunssanpoikanen muistuttaakin itsestään.

Pitää vain muistaa, että se romahdus ON edessä, se nyt vaan on tosiasia. Siihen pitää jo varautua, muuten pudotus voi olla se viimeinen.

Pari uuttaa terapeuttikyselyä laitettu eetteriin... siinäkin pitää varautua "ei kiinnosta" -vastauksiin.

Lääkkeet kohta loppu, miten menettelisi kontrollikäyntiin asti.... Sinne on viikkoja.

Vähillä voimilla vaaditaan paljon. Helpommalla pääsisi, jos vain menisi kapakkaan ilta toisensa jälkeen eikä edes yrittäisi. Juoppoja tuntuu aina joku auttavan.

🤔

Niin, eilen sitten upposi six-pack, melkein. Uni ainakin tuli.

Ajattelen, koko ajan, että tämä terapeutin etsiminen on kidutusta, rääkkäämistä, kiusaamista.

Kun saa jonkun nimen löydettyä ja viestin laitettua, niin vastausta ei yleensä edes tule. Tai sitten tulee se "ei tilaa".

Tai jos tutustumiskäynnin saa, niin tunnin verran avaa sieluansa ja päästää kaikkea itselleen vaikeaa ulos - ja sitten "kiitos, mutta ei kiitos". - haavat aukirevittyinä pois.

Hm, en kelpaa edes terapoitavaksi kovallakaan rahalla...

En jaksa enää olla nöyryytettävänä. Lopetan, ja odotan maailmanloppua.