Oli käynti työterveyspsykologilla. Mutta kun käyntejä voi olla vain muutama, niin....

Ajatuksiin tuli taas se, etteivät kaikki ole samanarvoisia, ettei kaikilla ole samaa oikeutta olemassaoloon.

Pitäisi tässä alkaa yksin etsiä terapeuttia.... noinkohan sitä jaksaa.

Vaikka olo paranisikin terapian kautta, niin miksi haluaisin olla olemassa vain ollakseni olemassa.... sekö se on kaiken tarkoitus? Vain olla? Yksin?

Siitä, kun joku on edes koskenut mua on niin pitkä aika, etten muistakaan. Tiedän, että jos joku nyt vaikkaa laittaisi käden olkapäälleni niin purskahtaisin itkuun - niin kova on kosketuksen kaipuu. Vaikka ei sitä saa myöntää. Kun ei kukaan halua koskea. Jos ne saa tietää, että kaipaan kosketusta, niin joku koskee velvollisuudesta.

🤕

Psykiatri kertoi siitä, milloin pitäisi mennä Auroran päivystykseen. Mutta se on tarkoitettu muille. Ihan oikeasti en usko, että minua sinne edes otettaisiin, vaikka olisi veitsi kaulalla. Ihan oikeasti, aikuisten oikeasti, uskon ettei minun ole tarkoitus olla täällä. Ihan oikeasti toiveeni on, ettei minua olisikaan. Ja sitten olen pelkuri, kun en tee asialle mitään.

Oli pakko ottaa rauhottava (vaikka taitaa olla lumelääkettä), kun ei pystynyt olemaan ollenkaan paikallaan. Ei istua, ei seisoa, käsiä piti ravistella koko ajan, hengitykseenkin piti kiinnittää huomiota. Katse ei pysynyt missään. Ylös, alas, ylös, askel sinne, toinen tänne. No, nyt on hieman parempi...

Aivan varmasti Sinulla Jaksaako? on oikeus olemassaoloon. On hyvä ,nyt kun sinulla on vaikeampaa, että psykologi ja psykiatri ovat hoitamassa sinua. Ja Auroran päivystys hoitaa sinua varmasti siinä missä muitakin. Itse menin viime kesänä päivystyspolille,kun ahdistus kasvoi niin suureksi. Olin sitten kaksi päivää osastohoidossa. Sitten halusin jo kotiin (uusien lääkkeiden kanssa).
Ole itsellesi armollinen.

Sinä olet tärkeä.

Jatka kirjoittamista tänne.

Hei,Jaksaako.

Tiedän tuon tunteen, että ajattelee ettei ole olemassa. Se on todella pelottavaa. Osaatko yhtään kertoa mistä sinulla saattaisi sellaiset ajatukset tulla? Minulla on myöskin hyvin vähän ihmiskontakteja, niin ehkä se saattaa johtua siitä. Minua on myös alistettu henkisesti erittäin rankasti, siitäkin voi tulla ajatus että täytyy olla jotenkin näkymätön ja muut saa loistaa.
Ajattelen myös paljon itsemurhaa,mutta se on kyllä hyvin itsekäs teko. Siksi sitä en aio tehdäkkään koska se satuttaisi paljon muita.
Minulla on diagnoosina dissosiaatiohäiriö, luulen että oireet kuuluvat taudin kuvaan. Käyn traumaterapiassa ja siitä on ollut jonkin verran apua. Olisiko sinulla mahdollisuus saada kelan maksamaa terapiaa?
Et ole yksin ajatuksinesi. Toivottavasti saat jostain apua.

Käsittääkseni olemattomuuteni juontaa juurensa ihan vauvaikään asti. Jouduin pieneä sairaalaan ja kun palasin kotiin, siellä odotti täydellinen poikavauva. Siitä alkaen olen saanut taistella tullakseni huomatuksi. Ja vaikka aikuisena ei ehkä enää - aina - tarvitsikaan taistella, niin en osaa muutakaan.

Heti kun hiljenen, lakkaan olemasta.

Ei minua töissäkään kaivata, kun en ole "huutamassa" asiaani. Usein kuulen "ai niin, sekin on ryhmässä" - tarkoittavat minua. Ja usein kuulen myös esim. kutsujen jälkeen, että "ai niin, en muistanut kutsua sinua." Niin, muutaman kerran ovat nenäni edessä järjestäneet kutsuja, ja jättäneet minut kutsumatta.

Töissä se on suorastaan noloa, kun ryhmä on pieni eikä silti muisteta lähettää kutsua palavereihin tms.

Lapsesta asti, aina kun sitten yritin pitää puolian, tulla huomatuksi, olin vaikea ja hankala lapsi.

Tuosta olen oppinut, että olen olemassa vain kun joku haluaa apuani tai vastaavaa. Odotan jossain hämärässä sitä hetkeä, että joku ei saa ketään muuta avukseen ja joutuu käyttämään minua.

Niin, itsetunnon tuo on kadottanut täysin, itseinho sen sijaan jaksaa hyvin.
On siinä vaikea uskoa olevansa olemassa - aikuisten oikeesti olemassa.

Jaksaako? kirjoitti 13.2.2012 10:39

Käsittääkseni olemattomuuteni juontaa juurensa ihan vauvaikään asti. Jouduin pieneä sairaalaan ja kun palasin kotiin, siellä odotti täydellinen poikavauva. Siitä alkaen olen saanut taistella tullakseni huomatuksi. Ja vaikka aikuisena ei ehkä enää - aina - tarvitsikaan taistella, niin en osaa muutakaan.

Heti kun hiljenen, lakkaan olemasta.

Ei minua töissäkään kaivata, kun en ole "huutamassa" asiaani. Usein kuulen "ai niin, sekin on ryhmässä" - tarkoittavat minua. Ja usein kuulen myös esim. kutsujen jälkeen, että "ai niin, en muistanut kutsua sinua." Niin, muutaman kerran ovat nenäni edessä järjestäneet kutsuja, ja jättäneet minut kutsumatta.

Töissä se on suorastaan noloa, kun ryhmä on pieni eikä silti muisteta lähettää kutsua palavereihin tms.

Lapsesta asti, aina kun sitten yritin pitää puolian, tulla huomatuksi, olin vaikea ja hankala lapsi.

Tuosta olen oppinut, että olen olemassa vain kun joku haluaa apuani tai vastaavaa. Odotan jossain hämärässä sitä hetkeä, että joku ei saa ketään muuta avukseen ja joutuu käyttämään minua.

Niin, itsetunnon tuo on kadottanut täysin, itseinho sen sijaan jaksaa hyvin.
On siinä vaikea uskoa olevansa olemassa - aikuisten oikeesti olemassa.

Hei Jaksaako!

Ei meillä kaikilla täällä ole läheisiä.

Jäin miettimään tuota: "Heti kun hiljenen, lakkaan olemasta." Mitähän mahdoit tarkoittaa? Puhua pulputatko aina, ettet lakkaisi olemasta, vai liittyikö tuo lapsuuteen? Ja kenties myös aikuisuuteesi.

Toisaalta ihmisiä jotka ovat koko ajan äänessä, ajatellaan usein pönkittävän omaa itsetuntoaan (mitä he usein tekevätkin). Eikä sellaisen ihmisen kanssa ole mukavaa olla, joka ei anna muiden tasavertaisesti keskustella, myös. Huomaan itsessänikin, että kun alkaa mennä huonosti, alan pulputtamaan "ihan vaan ollakseni olemassa". Toisaalta, kun nyt huomasin tuon, niin osaan ehkä joskus toimia toisin.

Tuo palaveri asia. Onko joku tietty henkilö, joka ei muista, vai liittyykö se useampaan henkilöön, joka ei muista? (Voisi ajatella jo työpaikka kiusaamiseksi.)

Luin vain vähän tuolta viestiketjusta jotain asiaa siitä, että sairaslomat ovat liian lyhyitä. Jos sinun kohdallasikin näin on, että sitä sairaslomaa tulee vain se kuukausi tai kaksi, niin eihän siinä ajassa ehdi mitään! Kyllä se oikeasti varhainen puuttuminen takaa tuloksia paremmin, kuin että ihminen ajataan ihan kuilun partaalle ja yritetään sitten auttaa.

Taisit olla sinä, joka kertoikin, että oli antanut lääkärin vastaanotolla tulla, ihan mitään peittelemättä. Näin pitääkin! Hyvä! 🙂👍

Mietin myös sitä, että miten työkaverit lukevat toisiaan. Työssä jossa ollaan se viisi päivää viikossa samojen työkavereiden kanssa, niin varmaan henkilöitä osaa jo jollain lailla lukea. Mietin vain, että ehkä he ovat nähneet pahan olosi, ennen kuin olet tullut siitä itsekään tietoiseksi? Tämä nyt vain on tällaista arvailua. En tiedä. Riippuu niin paljon työpaikasta, minkälainen työ on ja minkälaiset työkaverit. Jossakin kirjoituksessa oli myös mainintaa siitä, että olet tarpeellinen jne. Ilmeisesti he myös yrittävät viestittää, että todellakin olet sitä. Sinun vain pitää, vain pitää myös itsestäsi huolta!

😎

Juu, tuota, en ole kova puhumaan, mieluummin kuuntelen. Hiljaa olemisella tarkoitan, että ihan oikeasti minut silloin (töissä) ohitetaan; ei kysytä mielipidettä, ei ehdotuksia, muilta kyllä kysytään "No, M., mitä ehdottaisit?"

Ja toisaalta, kun on hiljaa, niin joku paha ihminen ei välttämättä huomaa eikä tule alistaneeksi minua - sillä kertaa. 🤕

Työpisteeni on eri kerroksessa, ihan erillään kaikista muista. "poissa silmistä, poissa mielestä". Kiusaamiseksi en tätä uskalla alkaa kutsua, koska alunperin minä olin kiusaaja, kun otin muutaman epäkohdan esille. Ei olisi kannattanut, olisi siis kannattanut silloinkin pysyä hiljaa.

Luulin, että uupumukseni ja alkava masennus olisi huomattu, mutta miten? Olin koko ajan poissa kuvioista.

Kai tässä ollaan sosiaalisesti sitten täysiä idiootteja, kun ei osata lukea muiden mieltä. 😳

Jaksaako? kirjoitti 13.2.2012 18:37

Juu, tuota, en ole kova puhumaan, mieluummin kuuntelen. Hiljaa olemisella tarkoitan, että ihan oikeasti minut silloin (töissä) ohitetaan; ei kysytä mielipidettä, ei ehdotuksia, muilta kyllä kysytään "No, M., mitä ehdottaisit?"

Ja toisaalta, kun on hiljaa, niin joku paha ihminen ei välttämättä huomaa eikä tule alistaneeksi minua - sillä kertaa. 🤕

Työpisteeni on eri kerroksessa, ihan erillään kaikista muista. "poissa silmistä, poissa mielestä". Kiusaamiseksi en tätä uskalla alkaa kutsua, koska alunperin minä olin kiusaaja, kun otin muutaman epäkohdan esille. Ei olisi kannattanut, olisi siis kannattanut silloinkin pysyä hiljaa.

Luulin, että uupumukseni ja alkava masennus olisi huomattu, mutta miten? Olin koko ajan poissa kuvioista.

Kai tässä ollaan sosiaalisesti sitten täysiä idiootteja, kun ei osata lukea muiden mieltä. 😳

Öh, menin sitten ihan metsään 😀

Kun kirjoitit: "Heti kun hiljenen, lakkaan olemasta." luulin, että olet kovakin puhumaan, mutta taidatkin olla hiljaisemmasta päästä.

Usein ja valitettavasti se menee työpaikoilla niin, että äänekkäimmät, parhaimmat kyynerpäät omaavat ja häikäilemättömimmät pärjäävät.

Silloin ei sitten paljon lueta muita ja jonkun on helppokin unohtaa, jos on muusta työyhteisöstä ns. ulkona (sinun tapauksessasi toisessa kerroksessa). Toisaalta kaikissa työyhteisöissä ei unohdeta, vaikka olisit toisessa maassa.

Eihän epäkohtien ottaminen esiin ole kiusaamista.

Et sinä idiootti ole!

Tsemppiä ja toivottavasti saat juteltua näistä asioista myös jonkun ammattilaisen kanssa! 🙂

Pompula, et sinä metsään mennyt, en vain osaa oikein kirjoittaa mitä tarkoitan - kun en taida itsekään tietää.

Se oli sitä kun sanoo mielipiteensä, niin "kuuntelijalla" on täysin tyhjä katse, tai oma lauseeni keskeytetään ja siirrytään toiseen aiheeseen. Ajattelin sitten, että olen kokonaan hiljaa.

Ja kun oli hiljaa, niin lakkasi olemasta muiden mielestä edes paikalla. Ja kun sitten vielä siirrettiin toiseen kerrokseen, niin ....

Vaikka ei olisikaan kova puhumaan, niin mielestäni kaikki tulee huomioida esim. kahvipöydässä. Ja joskus voisi niiltä hiljaisilta kysyä, että "vai mitä mieltä olet?" Eikös tuo olisi hyvää käytöstä?

Ehkä tuo ei kuulu tähän minä-minulle-heti-kaikki-nyt -aikaan? Miten sitä oppisi kovaksi?

Pompula kirjoitti 13.2.2012 14:45

Jaksaako? kirjoitti 13.2.2012 10:39

Käsittääkseni olemattomuuteni juontaa juurensa ihan vauvaikään asti. Jouduin pieneä sairaalaan ja kun palasin kotiin, siellä odotti täydellinen poikavauva. Siitä alkaen olen saanut taistella tullakseni huomatuksi. Ja vaikka aikuisena ei ehkä enää - aina - tarvitsikaan taistella, niin en osaa muutakaan.

Heti kun hiljenen, lakkaan olemasta.

Ei minua töissäkään kaivata, kun en ole "huutamassa" asiaani. Usein kuulen "ai niin, sekin on ryhmässä" - tarkoittavat minua. Ja usein kuulen myös esim. kutsujen jälkeen, että "ai niin, en muistanut kutsua sinua." Niin, muutaman kerran ovat nenäni edessä järjestäneet kutsuja, ja jättäneet minut kutsumatta.

Töissä se on suorastaan noloa, kun ryhmä on pieni eikä silti muisteta lähettää kutsua palavereihin tms.

Lapsesta asti, aina kun sitten yritin pitää puolian, tulla huomatuksi, olin vaikea ja hankala lapsi.

Tuosta olen oppinut, että olen olemassa vain kun joku haluaa apuani tai vastaavaa. Odotan jossain hämärässä sitä hetkeä, että joku ei saa ketään muuta avukseen ja joutuu käyttämään minua.

Niin, itsetunnon tuo on kadottanut täysin, itseinho sen sijaan jaksaa hyvin.
On siinä vaikea uskoa olevansa olemassa - aikuisten oikeesti olemassa.

Hei Jaksaako!

Ei meillä kaikilla täällä ole läheisiä.

Jäin miettimään tuota: "Heti kun hiljenen, lakkaan olemasta." Mitähän mahdoit tarkoittaa? Puhua pulputatko aina, ettet lakkaisi olemasta, vai liittyikö tuo lapsuuteen? Ja kenties myös aikuisuuteesi.

Toisaalta ihmisiä jotka ovat koko ajan äänessä, ajatellaan usein pönkittävän omaa itsetuntoaan (mitä he usein tekevätkin). Eikä sellaisen ihmisen kanssa ole mukavaa olla, joka ei anna muiden tasavertaisesti keskustella, myös. Huomaan itsessänikin, että kun alkaa mennä huonosti, alan pulputtamaan "ihan vaan ollakseni olemassa". Toisaalta, kun nyt huomasin tuon, niin osaan ehkä joskus toimia toisin.

Tuo palaveri asia. Onko joku tietty henkilö, joka ei muista, vai liittyykö se useampaan henkilöön, joka ei muista? (Voisi ajatella jo työpaikka kiusaamiseksi.)

Luin vain vähän tuolta viestiketjusta jotain asiaa siitä, että sairaslomat ovat liian lyhyitä. Jos sinun kohdallasikin näin on, että sitä sairaslomaa tulee vain se kuukausi tai kaksi, niin eihän siinä ajassa ehdi mitään! Kyllä se oikeasti varhainen puuttuminen takaa tuloksia paremmin, kuin että ihminen ajataan ihan kuilun partaalle ja yritetään sitten auttaa.

Taisit olla sinä, joka kertoikin, että oli antanut lääkärin vastaanotolla tulla, ihan mitään peittelemättä. Näin pitääkin! Hyvä! 🙂👍

Mietin myös sitä, että miten työkaverit lukevat toisiaan. Työssä jossa ollaan se viisi päivää viikossa samojen työkavereiden kanssa, niin varmaan henkilöitä osaa jo jollain lailla lukea. Mietin vain, että ehkä he ovat nähneet pahan olosi, ennen kuin olet tullut siitä itsekään tietoiseksi? Tämä nyt vain on tällaista arvailua. En tiedä. Riippuu niin paljon työpaikasta, minkälainen työ on ja minkälaiset työkaverit. Jossakin kirjoituksessa oli myös mainintaa siitä, että olet tarpeellinen jne. Ilmeisesti he myös yrittävät viestittää, että todellakin olet sitä. Sinun vain pitää, vain pitää myös itsestäsi huolta!

😎

Olen uusi täällä kirjoittelemassa, joten saatan kirjoittaa ihan väärään paikkaan, mutta kuitenkin.
Sinä olet olemassa, nyt pitää vaan saada sinut näkyväksi. Suosittelisin jotain turvallista ryhmää, jossa saat käydä hylkäämiskokemukset läpi ja eheytyä niistä. Olen nimittäin itse ollut tälläisessä tilanteessa ja saanut apua. Esim. Kajaanin rauhantalossa on mahdollisuus tälläisiin sessioihin ja varmasti monessa muussakin paikassa.
Voimia sulle ja jaksamista elämä kantaa ja sulle on myös paikka. Oot ihana. Älä luovuta.

Jaaha. Taas iski ihan yllättäen ja arvaamatta täysin tolkuton ahdistus. Hengittäminenkin sattuu. Kurkkua kuristaa, kädet vapisee.

Oli pakko ottaa jo toinen diapam 5mg, josko se helpottaisi? Hm, en kyllä oikein usko.

Kyyneleet vaan nousee silmiin vaikkei erikseen ole mitään syytä, tuntuu, että just nyt alkoi maailmanloppu ja koko galaksin.... ihan pöhköä, ei se noin mene.

Pakko olisi lähteä ulos hoitamaan pari asiaa, mutta jos itken koko ajan? Toinen ajattelee, että taas noita hulluja. Eikä vieraille voi sanoa, että sorry, mutta mua ahdistaa ja siksi tässä itkeskelen. Niin, taidan sanoa, että silmäni ovat tulehtuneet ja olen menossa lääkäriin. Ja päälle pistän sen rutiiniksi muuttuneen irvistyksen, mikä kuvaa hymyä.

Mitenköhän pian noi lääkkeet auttaa, siis jos auttaa? Yritän tässä lumevaikutusta edes saada aikaan.

Hei Jakssaako!
Voimia sinulle,kun joudut kamppailemaan tuon ahdistuksen kanssa. Minä jouduin viime kesänä menemään päivystykseen,kun ahdistus oli ollut niin raju jo monta päivää. Olin sairaalassa kaksi päivää, vaihtoivat lääkkeet erilaisiksi. Sitten kyllä halusin itse kotiin ja olen Oxaminin tuella taapertanut eteenpäin.
Saatko ahdistuskohtauksia eli sellaista paniikkihäiriötä, vai onko se pitempikestoista? Minulla tahtoo olla pitempi kestoista, auttaa paljon kun on lääke varalla. Saa tauon siihen pahaan oloon. Silloin kun olen ottanut lääkkeen ja on parempi olo, yritän panna mieleen sen tunteen ettei olekaan maailmanloppu edessä. Sitä voin yrittää palauttaa mieleen silloinkin kun en ota lääkettä. Olen jotenkin kyllä toipunutkin, ahdistus on lievempää. Pelottaa vain kun tulee kevät ja kesä kun viimeksi olivat niin vaikeita.
Sinulla on varmaan omat keinosi ajatella ahdistusta lievemmäksi, Ja joskus on hyvä turvautua lääkkeeseen. Muista että sinulla on meitä kohtalotovereita täällä tukilinjalla, jotka kokevat ihan samaa. Et ole yksin.
Mukavaa sunnuntaita sinulle!

Kaikkia ei kaivata. Lähettämäni onnittelutkin ohitettiin - tuosta vaan. Kertomaani tapahtumaan (tosin vähäpätöinen) ei sanottu mitään. Avunpyyntööni ei vastannut kukaan. Edes, että sori ei ehdi.

Yritin muutaman lauseen sanoa muutamalle koiraansa ulkoiluttaneelle: ei vastakaikua.

Autoin nuorta äitiä nostamaan lastenvaunun bussiin: ei katsonut edes silmiin.

Kahviloihin en enää uskalla. Niin monesti on tultu sanomaan, että siirry muualle kun oot yksin, meitä on enemmän ja me tarvitaan tää pöytä.

Ammattiauttajat jaksavat hokea, että lähde ulos, puhu ihmisille. Edellä kertomani takia moinen pahentaa oloani.

Ammatti-ihmiset sitten pettyvät, kun en tee kuten he kehottavat ja yritykset epäonnistuvat. Minä petyn, kun en kelpaa, aina menee väärin.

Tänäänkin olen vain kyynelehtinyt, kurkusta kuristaa ja sitä haluaa vaan olla mahdollisimman pieni ja huomaamaton. Sitä haluaa, ettei olisi olemassa ollenkaan, ikinä, koskaan.

Lääkäri sanoi, että jos oikein paha olo tulee niin mene päivystykseen. En uskalla. En kelpaa sinnekään, miksi kelpaisin.

Seuraavaksi joku kommentoi, että olen tosi itsekäs. Miten siinä voisi puolustautua? Yksin ei saa jäädä, mutta kukaan ei kelpuuta seuraansa.

20.2.

Taas päivä sanomatta sanaakaan, ilman kommunikointia kenenkään - edes virtuaalisesti. Ulkona kyllä kävin.

Kyseenalaistan tällaisen olemassaolon merkityksen, mistää mielekkyydestä puhumattakaan.

Tiedemaailmalle tiedoksi: näkymättömyysvaate on keksitty; se on päälläni. Kuka keksii, miten sen saisi pois?