Työkokeilussa. Takana kaksi viikkoa. Raskasta on, tosi raskasta. Lääkärin ja esimiehen kanssa käydyssä palaverissa sovittiin, että hitaasti pitää saada aloittaa. Että työtä tehdään sen mukaan, mitä mä jaksan. Ja p******t; jo toisena päivänä tuli käsky tehdä sitä ja tätä - ja valmista piti olla mieluusti viime viikolla.

Vaikka päivä on (vain) viisi tuntia, niin silti sen jälkeen raahaudun kotiin kuin huonokuntoinen vanhus: jokainen askel pistää itkemään kun sattuu koko kehoon. Kotona kaadun suoraan sänkyyn, tai istun eteisen lattialle.

Joo, työkykyinenhän mä olen.

11. työpäivä. Ei ole yhtään helpottanut. Itkettää jo aamusta, ja se pahenee pitkin päivää. Kotimatkala onko sitten jo "valmista tavaraa". Peruin lääkärin kontrollikäynninkin. Ei siitä mitään hyötyä ole: hänen mielestään mussa ei ole mitään vikaa, tai mitään mitä voitaisinn tehdä. Turha sinnen on tunniksi mennä itkemään ja antamaan laiskiaisen vaikutuksen.

Voi rakas ystävä, etkö voisi mennä toiselle lääkärille?? Tuo nykyinen ei selvästikään ole todellinen ammattilainen..
Voimia sinulle

Häpeätuoli.

Siltä lääkärin luona käynti tuntuu. "Miten niin et voi paremmin? Olet vain laiska. Kyllä nyt jo pitää pystyä työhön."

No onpa tökerö lääkäri, jonka ammattitaito ei selvästikään riitä tällaisten sairauksien ja ongelmien käsittelyyn. Onko mitään mahdollisuutta vaihtaa lääkäriä? Mä niin toivoisin, että saisit kunnollista apua.

Tuo on kyllä kauhistuttavan epäammattimaista ja epäempaattista toimintaa lääkäriltäsi! Ensinnäkin 1) vaihtaisin äkkiä lääkäriä (voit varmasti mennä toisellekin) ja hakisin sairaslomaa 2) tekisin reklamaation kyseisen lääkärin toimista tuohon terveyspalveluja tarjoavaan firmaan. Aivan uskomatonta, pistää niin vihaksi!

Nimetty työterveyslääkäri. Ei voi vaihtaa, siitä tulee sanomista. Yritetty on.

No onko mahdollista saada second opinion eli joltakulta muulta taholta tilanteestasi jonkinlainen lausunto, jonka voisi viedä mukana tuolle lääkärille?

Tuota en ole ajatellutkaan, kannattaa yrittää. Kiitos ehdotuksesta, repukka!

Näköjään se menee niin, että tietyssä masennusasteessa tänne tulee kirjoitettua. Jos olo hieman paranee, tuntuu ettei olle "oikeaa" kirjoittaamista, ja taas, kun olo on ihan musertavan surkea, eivät voimat riitä.

Kuukausi työkokeilua takana. Olo jokaisen päivän jälkeen kuin olisi ottanut 10-eräisen ottelun jotain Mike Dysonia vastaan. Unikin alkanut kärsiä: aamuyöstä herää eikä enää nukahda.

Lääkärimokoma vaan soitti, ja intti, että tule nyt vastaanotolle (vaikka olin käynnin perunut). Kyseli vain, että miksi, mutta ei sitten kuunnellut vastausta.

Mäkin meen takaisin 😴 kun ei jaksa ulkoilla, vaikka millainen mahtikäsky onkin annettu.

Muutama mukava päivä töissä, uusien tyypien kanssa. Pomot on lomalla, mä siis voin rentoutua noin yleisesti. Mutta entä jatko.... 😐

Viimeinen kuntoutusjakso takana. Vähän on haikea olo, vertaistuki oli hyvää.

Siellä lääkäri ja psykologi totesivat, etten ole oikein työkunnossa. Mutta minkäs teet, kun työterveyslääkäri on eri mieltä. Töihin on mentävä.

Luin Neil Hardwickin kirjan Hullun lailla. Siinä on paljon, mikä sopii juuri itselle. Täytyy muistaa se Neilin mainitsema poistuminen hiljaa takaovesta....

Jaksaako? kirjoitti 20.10.2012 9:44
Siellä lääkäri ja psykologi totesivat, etten ole oikein työkunnossa. Mutta minkäs teet, kun työterveyslääkäri on eri mieltä. Töihin on mentävä.

Eihän työterveyslääkärisi voi kumota toisen lääkärin määräämää sairauslomaa! Pyydä todistus siltä lääkäriltä, jonka mielestä et ole työkykyinen!

No juu, töissä tässä on oltu se 5 tuntia päivässä. Ei millään tahtoisi jaksaa.

Ja sitten tapahtui seuraavaa: viikottaisessa kokouksessa esitin kysymyksen - kas kun olen ollut kauan poissa, niin en tiedä kaikista muutoksista - ja täysin puskasta esimies HUUSI, siii HUUSI, kovaan ääneen. En shokiltani saanut selvää, mitä hän yritti sanoa, ja sitten isompi pomo vihelsi pelin poikki - tuijottaen minua tiukasti tyyliin "turpa kiinni".

Tuntui ihan painajaiselta, siksi kyselin muilta paikalla olleilta, että mitä tapahtui.

No, terapeutti sai sitten tänään annoksen tuskaisia kyyneleitä, kun kaikki tuosta tapahtumasta kertynyt ahdistus, epätietoisuus ja syyllisyys purkautuivat. En voinut mitään. Itsetunto putosi taas niin matalalle, ettei mittaria sille edes löydy.

Pakko oli tämä purkaa, että edes teoriassa pystyisin viikonloppuna oikeasti keräämään voimia ensi viikon helvettiä varten.

Jaksaako? kirjoitti 2.11.2012 19:2
Tuntui ihan painajaiselta, siksi kyselin muilta paikalla olleilta, että mitä tapahtui.

No selviskö se tilanne? Kuulosti minusta aika karmealta toi huutaminen. Eikös se ole vain hyvä, jos ihmiset kysyy kysymyksiä selventääkseen asioita? Ei kai se mikään synti ole? Tosi outoa minusta ja inhottavaa, että olet joutunut tuollaista kestämään.