en tiedä miks kirjoitan
kai mä haluan että jonnekkin on jäänyt merkki musta.
Moni selviää ja niin oon mäkin tavallaan. mut aloitan kirjoittamalla lyhennetyn version kaikesta tähän alkuun, olen 27, omistan koiran, jota rakastan niinkuin vaan tälläinen rikki mennyt pystyy. Oon töissä isän firmassa. Oon kilpaurheilija. Asun omillani.
Se alko joskus 12 vuotiaana, se paha olo ja ahdistus ja se itseinho. Helpotusta haettiin sitten ajoittain syömättömyydestä, kunnes mukaan tuli alkoholi…jonka vaikutuksesta olin 13 vuotiaana puolitajuttona kaverintutuntutun kotibileissä,siellä minut raiskasi poika.
Tämä huuhdottiin alas alkoholilla ja kieltämisellä, mukaan tuli kolmiolääkkeet, jota varastelimme kaverin kanssa milloin mistäkin. Helpotti hetken, kunnes ei enää.
15v. Löysin urheilun ja sain siitä voimia, lopetin alkon ja muut härpäkkeet.
17.v aloitin kilpailun, voitin sm-kultaa.
19. v Lähdin opiskelemaan. sairastuin bulimiaan/anoreksiaan. 21. tapasin miehen joka lupasi rakastaa,pitää huolen. Eristi minut kaikista, väitti kaikille kaiken johtuvan mun taudista, perhe rakasti miestä enemmän kuin mua ikinä, olin vain näkyvä sen komean ja mahtavan miehen ansiosta. Kotona mua odotti aina nyrkki ja solvaukset ja jatkuva pelko, kerta kerran jälkeen tämä komea ja mahtava mies raiskasi mut uudelleen. pakotti tekemään abortin, seisotti alasti talvella parvekkeella, niin paljon pahaa jonka kaiken salasin kaikilta koska en halunnut olla näkymätön ja saada syitä niskoilleni, ansaitsin kaiken, koska olen bi-seksuaali ja kerran jo raiskattu buliminen likainen huora.
Vihdoin lähdin, kuulin hänen pettäneen useasti. Suhteesta toiseen juoksemista ja bulimiaa kesti, kunnes tapasin ex-mieheni, joka oli kärsivällinen kiltti ja rauhallinen. Tein kaikkeni hänen eteensä, mutta hän ei rakastanut minua ja tuli tietenkin ero. Sen jälkeen kriisistä toiseen, jälleen kilpaurheilijana. Ympärillä vaan tyhjää, perheeseen en pidä yhteyttä asuvat n 30 km päässä,mennyt kohta 3 vuotta. Mulla ei ole ketään ja olen aivan saatanan kyllästynytn tähän elämään.. Joka nurkan takana odottaa vaan paskaa. En pysty saamaan lapsia enää tietyistä syistä…kotona odottaa tyhjyys jonka täytän yksinollessani uppoutumalla tautiini. terapiassa nostivat kädet pystyyn, kun mulla ei ole mitään uskoa tulevaisuuteen. livun eteenpäin virrassa vuodesta toiseen, eikä se kipu helpota, oon heikko sitten kai ja ylidramaattinen. takana yksi itsemurhayritys n, puoltoista vuotta sitten, soitin itse ambulanssin, koska halusin pitää koirastani huolen, kus siitä aika jättää ja kilpaura loppuu, ei ole enää mitään muuta kun tyhjää. tää oli kai mun tarina, en pyydä apua, enkä sääliä, järki toimii, arjen pärjään, mutta odotan päivää että voin lopettaa päiväni täällä, elämä on kallisarvoinen, mutta mä en enää sitä omalla kohdallani niin koe, olen rikki,poikki, väsynyt ja tyhjä.
Täällä olisi yksi joka sinnittelee päivästä toiseen ja haluisin ystävän sinusta. Meillä paljon samankaltaisia arpia elämästä. Täällä ei kai yksityisviestejä voi kirjoitella, mutta mulla on kaksi toimivaa korvaa ja vielä jokin haalistunut ja surkea toivo paremmasta.
T
Hei, oli sun tarina aika rankka. En ihmettele, että tunnet olosi sellaiseksi ettei elämällä ole väliä ja vain koiran ja kilpailemisen takia olet vielä täällä. Toi on kuitenkin hyvä alku, että sulla on ainakin kaksi asiaa, joista pidät. Niitä voi tulla vielä lisää. Miessuhteesi on nyt epäonnistunut, mutta ehkä se johtuu siitä ettet kokemasi jälkeen arvosta itseäsi ja otat miehiä, jotka eivät sitten täytä sinun vaatimuksia. Löydät varmasti oikeammanlaisen miehenkin - jos sellaista enää kaipaat sotkemaan elämääsi - jos asetat vaatimuksia sille mitä haluat. Itse päätin joskus että nyt poikakaverit kiitos riittää, seuraava jonka kanssa alan yhtään mihinkään saa luvan olla aviomiesainesta. Olen nyt hänen kanssaan ollut jo pitkään naimisissa ja häntä edeltävät olivatkin sitten kaiken maailamn viipertäjiä, valehtelijoita ym. Mutta ei siitä enempää.
Sinuna rupeisin vaatimaan ihmisiltä enemmän, tekisin vain asioita joista tulee hyvä mieli ja kaikensortin väärät ihmiset jättäisin omaan arvoonsa. Bulimia on minullakin ollut, oli useita vuosia, mutta selvisin siitä. Ja ihan ite. Ei se ollut helppoa, mutta kun älysin että retkahtaminen ei tarkoita sitä, että ok ei tästä mitään tule vaan että huomenna sit koitan uudestaan, niin pikkuhiljaa pääsin siitä ongelmasta kokonaan. Ja se bulimia veti kyllä mielen maahan, tunsi olevansa niin epäonnistunut ja ettei ole mitään odottamista elämältä. Terapiasi on ollut selkeesti musta aivan p:stä. Tarvit apua nimenomaan jos olet noin toivoton eikä mitään hanskat pöytään meininkiä. Ehkä löydät paremman avun, ehkä saat jotain lääkettä joka selkeyttää ajatukset ja parantaa mielialaa aiheuttamatta riippuvuutta.
Onpa pysäyttävää tekstiä, vaikka itsellä huonompi hetki, niin tämän ku luki niin omat murheet taas unohtuu. Toivoo että vois jotenkin vaan auttaa. Ja herää suuria vihantunteita ja kostonhimoja pahoja ihmisiä kohtaan vaikkei ole oma asiakaan. Eläimimet, koirat varsinkin, on todella vahva kiinnipitäjä elämässä.
Vaikeaa miettiä mitä kirjottais, lähinnä mietin mitä itse tekisin samassa tilanteessa.
Ajattelen, että pistäisin vastuuseen ja kärsimään ja julkisesti tunnustamaan ne pahat ihmiset jotka on tehny jotain niistä pahimmista asioista. Toisaalta jaksaisinko enään tuossavaiheessa, en tiiä.
No tämä on vaan omaa ajatuspyörittelyä, en sano missään nimessä mitä pitäis tehä ja mitä ei ja mikä on edes oikein tai väärin.
Varmaan sinullaki on aika monet tunteet jo käyny läpi.
Toivon kaikkea mahdollista hyvää sulle, jos tänne kirjotus mitenkään auttaa niin kirjota, se voi auttaa samalla muitakin.