Moikka,

oon kanssasi saman ikäinen ja minulla on kanssasi osittain samanlainen tilanne. Tosin omalla kohdallani suurin ongelma lienee se kun olen ollut nuorempana niin ujo, etten ole osannut/uskaltanut ilmaista varsinkaan negatiivisia tunteita. Etsin itseäni edelleen. Yritänkin jatkossa tietoisesti opetella ilmaisemaan tunteitani paremmin, sanomaan ääneen jos minua harmittaa jokin tai minua on mielestäni kohdeltu väärin jne. Kyllä tunteiden tunnistamiseen ja ilmaisemiseen harjaantuu vähitellen, vaikka eihän se helppoa ole jos tunteitaan on aikaisemmin piilottanut. Tsemppiä 🙂👍

Olen teitä yli 10 vuotta vanhempi, mutta identiteettini tuntuu edelleen olevan aika hukassa. Kävin terapiassa suunnilleen samanikäisenä kuin sinä, losanen, mutta olen jälkeenpäin miettinyt, että se taisi olla vähän puutteellista siinä mielessä, että me ei keskusteltu mistään ns. "psykologian näkökulmasta". En saanut mitään tarkkaa diagnoosia ja me vain "jutusteltiin". Toki se helpotti oloa siinä hetkessä, mutta asioita jäi paljon käsittelemättä kunnolla ja se on kostautunut myöhemmin. Painin siis samojen ongelmien kanssa edelleen. Ne vain saatiin hetkellisesti lakaistua jonnekin maton alle, niin ne eivät häirinneet.

Luulen, että minulla on ollut sama ongelma, että olen käynyt murrosikää läpi vasta aikuisena, kun minulla ei sitä koskaan ollut teininä. Minäkään en lapsena pystynyt ilmaisemaan tunteitani kenellekään aikuiselle. Olin vain täysin lukossa ja yritin selviytyä yksin päivä kerrallaan.

Kuten black feather kirjoittaa, niin myös minun on hyvin vaikea ilmaista mitään negatiivisia tunteita. Jos joku loukkaa minua, niin en tiedä onko tuntemukseni oikeutettu. En tiedä saako kyseisestä asiasta loukkaantua tai suuttua, vai olenko vain itse jotenkin lapsellinen kun tunnen niin. En tiedä miten minua saa kohdella. Mitä muilta ihmisiltä kuuluu sietää ja missä menee raja? Kuuluuko aikuisena vain aina teeskennellä, että mikään ei tunnu missään? En siis pysty kertomaan kenellekään, jos olen loukkaantunut jostain heidän teostaan, koska pelkään, että he loukkaantuvat, jos kerron olevani loukkaantunut. Olen niin tottunut siihen, että en saisi näkyä enkä kuulua, enkä ainakaan olla yhtään vaivaksi kenellekään. Täysin arvoton olo siis. Jostain pitäisi löytää se omanarvontuntonsa.

Toisaalta ihmettelen myös, että miten itsensä voi edes löytää ilman ystäviä, kun aina sanotaan, että muut ihmiset toimivat peileinä itsellemme. Voiko siis itseään löytää ilman näitä peilejä?

Siksi mitkään ystävyyssuhteeni eivät kai koskaan lopulta toimikaan, kun en tiedä miten minun kuuluisi käyttäytyä tai miten saisin käyttäytyä. Yritän vain aina mukautua siihen millaisia muut ovat, tietämättä millainen itse olen.

Tsemppiä sinulle psykoterapiaan, losanen! Kuullostaa, että olet hyvässä alussa kun olet jo tällaisia huomioita tehnyt.

Kiitos vastauksista molemmille! Kuulostaa niin hirveän tutulle teidän kokemuksenne. Itseäni on viimeaikoina vaivannut juurikin hirveä yksinäisyys, sillä en uskalla saati osaa päästää ihmisiä lähelleni. Vaikea opetella ilmaisemaan itseään, kun ei ole ketään, kenen kanssa harjoitella. Poikaytävä minulla on, mutta hänenkin kanssaan jarruttelen tuntemuksieni ilmaisua, sillä alitajunnassa kytee pelko hylätyksi tulemisesta, mikäli tuon itsestäni esille heikkoja puolia. 🤔

Lisäksi olen kokenut vihantunteita (kyllä, joitakin tunteita olen oppinut terapiassa tunnistamaan!) vanhempiani kohtaan, sillä nämä eivät ole opettaneet minulle elämän kannalta välttämättömiä taitoja. Kiva opetella kolmevuotiaan kehitykseen kuuluvia asioita näin 20 vuotta myöhässä. Turhauttavaa. 🙄

Luin viestejänne ja tuntui hyvin tutulta nuo jutut, minulla sama tilanne myös että murrosikä on jäänyt elämättä, en ole pystynyt/saanut ilmaista negatiivisia tunteita vaan on pitänyt pysyä kilttinä ja vaiti 😞 Käyn nyt terapiassa toista vuotta, välillä tuntuu että se on vain keskustelua ja kuulumisten kyselyä, mutta välillä olemme jutelleet lapsuuden aikaisista kokemuksista ja mm. menty tavallaan uudelleen niin tilanteisiin. Minulla myös ollut vihantunnetta omia vanhempia kohtaan heidän tekemättä jättämistään asioista, nyttemmin viha on lieventynyt ja se on terapian ansiosta kun on käsitelty asioita. On ollut tunnetta että miksi olen olemassa kun olen aivan vääränlainen enkä tiedä miten pitäisi käyttäytyä ihmisten kanssa. Työsuhteissa myös ollut hieman ongelmia viime aikoina, olen jotenkin herkistynyt sille että minua yritetään vähätellä tai sortaa jotenkin ja otan hyvin herkästi itseeni mm. jotkut kommentit. Työpaikkakiusaamista ollut myös että minun piti irtisanoa itseni ao. paikasta. Tällä hetkellä olen työttömänä ja minulla myös tuntuu että oma identiteetti on hukassa, jatkuvasti vaivaa ajatus että "mille alkaisin" joko töitä tai opiskelua pitäisi saada aikaiseksi, vaikka minulla on keskivaikea masennus. Olen hirveän ankara itseäni kohtaan, ja tekemättömistä töistä on huono omatunto koko ajan ☹️

losanen kirjoitti 21.10.2015 19:1

Olen 23-vuotias nainen, ja kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta pidemmän aikaa. Aloitin psykoterapian nyt syyskuussa, jonka myötä olen todennut, etten ole ikinä lapsena pystynyt puhumaan tunteistani kenellekään aikuiselle. Olen siis turvattomasti kiintynyt lapsi. Tämä veti elämältäni maton jalkojen alta, sillä olin aina luullut, että elämän kuuluukin olla yksin pärjäämistä. Nyt en tiedä yhtään, miten minun kuuluisi elää, sillä vanha tapa ei selvästikään enää toimi, vaan aiheuttaa vain hirveän olon.

Onko kukaan teistä kokenut vastaavaa oman identiteetin etsimistä aikuisiällä? Terapeuttini mukaan käyn läpi murrosiän vaiheita vasta nyt, sillä aikaisemmin se ei ole ollut mahdollista. Miten on mahdollista oppia tunnistamaan ja ilmaisemaan tunteitaan aikuisena, jossei tätä ole opetettu lapsena? Miten voi oppia luottamaan muihin ihmisiin? 😑❓

Minäkään en tiedä kuka olen. Olen sinua 20v. vanhempi. Omien tunteiden ilmaiseminen on hirveän vaikeaa. Murrosikä minulla oli, mutta minusta tuntuu, että olen taantunut johonkin lapsuuteen. Johonkin, jota on vaikea selittää. Johonkin abstraktiin ajanjaksoon, josta en muista juuri mitään. Tuntuu, että koko elämä on hukkaan heitettyä. Olen elänyt odotusten ja muiden tahdon mukaan. Hypännyt pienemmästäkin vinkistä, ilmeestä, äänestä toteuttamaan jonkun toisen ihmisen unelmaa/tahtoa jostakin. Oma tahtoni on piilossa. En tiedä mitä tahdon. Välillä tuntuu, että olisi parempi, kun minua ei olisi. Sitäkin parempi olisi, kun en olisi syntynyt ollenkaan.

Mulla tismalleen sama! Olen 25 ja ihan samanlaisten tunteiden kanssa painin.
Mullakaan ei ollut ikinä ulospäin näkyvää murrosikää tunteiden ilmaisun puolesta. Olin silloin niin häpeissäni kehostani että kaikki energia kului siihen että miellytin muita ja jätin vihan käyttämättä. Vanhemmat myös olleet "ylijoustavia": oon saanu vapaasti tulla ja mennä eikä ikinä mistään syntyny riitaa.
Nykyään pelkään konflikteja yli kaiken ja en vaan osaa ilmaista vihaa muihin ja kohdistan sen itseeni. Oon tosi usein hyvin syyttävä ja vihainen itselleni. Huomaan rääkkääväni itseäni esim "unohtamalla" syödä koko päivänä mitään tai ajattelemalla että en ansaitse elämääni ja asemaani.

Hyvin samoja fiiliksiä on, olen "jo" 48v ja vieläkään en oikein ole löytänyt paikkaani elämässä, tuntuu että olen vain ajautunut työpaikkoihin ja suhteisiin. Muiden miellyttämistä lapsesta asti, olen hukassa oman itseni kanssa. Ala, jolla olen pitkään ollut ei tunnu omalta ja olen vain ajautunut sille kun on tullut aikoinaan tartuttua johonkin tarjottuihin mahdollisuuksiin, en osaa arvostaa omia valintojani, vaan tunnen että elämäni on jäänyt suurelta osin elämättä, tunnen itseni turhaksi ja olisi parempi kun en olisi syntynytkään.

Tuubihuivi kirjoitti 22.11.2015 0:7

Hyvin samoja fiiliksiä on, olen "jo" 48v ja vieläkään en oikein ole löytänyt paikkaani elämässä, tuntuu että olen vain ajautunut työpaikkoihin ja suhteisiin. Muiden miellyttämistä lapsesta asti, olen hukassa oman itseni kanssa. Ala, jolla olen pitkään ollut ei tunnu omalta ja olen vain ajautunut sille kun on tullut aikoinaan tartuttua johonkin tarjottuihin mahdollisuuksiin, en osaa arvostaa omia valintojani, vaan tunnen että elämäni on jäänyt suurelta osin elämättä, tunnen itseni turhaksi ja olisi parempi kun en olisi syntynytkään.

Tuubihuivi tuntuu jotenkin lohdulliselta, että on joku samanikäinen joka tuntee samoin. Itkettää 😭 Minä synnyin perheeseen, jossa tuo miellyttäminen oli pakonsanelema toimi, jota on kai sitten jatkanut vuodesta toiseen. Kun jo pienenä lapsena menettää itsensä, niin onko edes mahdollista löytää itseään? Ikinä? Minä olen rikkonut itseäni vaan lisää valitsemalla vääriä tarjouksia. En halua tehdä sitä enää. En vaan tiedä mitä tahdon. Kun itseä ei ole niin miten voisikaan 😭

Kyyneleet nousivat pintaan kun luin tätä keskustelua.
Olen 17 ja aloitin myös syksyllä psykoterapiassa käymisen.
Tukahdutin vihan ja surun tunteet melko pitkäksi aikaa. En ole pystynyt puhumaan tunteistani vanhemmilleni tai kenellekään.
Tavallisiin arkipäivän kysymyksiin vastaaminen tuntuu hankalalta. Miten pystyn vastaamaan kysymykseen mitä minulle kuuluu kun en tiedä kuka olen.
Psykoterapiassa käyminen tuntuu välillä turhauttavalta. Monesti mietin miksi tässä kestää niin kauan. Miksi en parane nopeammin ja saa käsiteltyä vaikeita asioita hetkessä.
Mieleeni tulee paljon muutakin mutta nyt en kykene enempää kirjoittamaan.
Tsemppiä ja paljon halauksia 🙂🌻

Pompula kirjoitti että onko mahdollista löytää enää itseään tämän ikäisenä, uskon että se on mahdollista mutta ei helppoa ☹️ Omalta kohdaltani olen yrittänyt tehdä mahdollisimman paljon asioita joista tykkään ja nautin, niiden täytyy olla "minua itseäni" Helposti vain unohtuu pitää tätä yllä. Terapia on auttanut että on saanut käytyä läpi vanhoja asioita, lääkitystä en ole aloittanut vaikka niitä minulle määrättiinkin. Aina ei ole virtaa tehdä mukaviakaan asioita, mutta pienetkin tekemiset ovat eteenpäin, minulle musiikki on tärkeää ja sitä kuuntelemalla unohtuu vähäksi aikaa murehtiminen. Ammatillisesti olen aivan hukassa, en päässyt aikoinani sinne kouluun minne hain ja sitten olen vain ajautunut aina jonnekin.

Ihan kuin tuo teksti olisi kirjoitettu omista käpälistä. Lähes kaikki tekstit. Pelottaa elämä. Satutin itseäni tuossa tovi sitten ja tekisi mieli tehdä sama uudelleen.
Pahinta on, kun tekee asioita mistä pitää, mutta hyvä olo ei tulekaan niin helpolla. Sitä alkaa olemaan todella ankara itselleen. Miksei sitä osaa olla iloinen kun pitäisi. Oon niin pettynyt itseeni. En ole se ihminen joka haluaisin. Joka vuosi tämä menee vain pahemmaksi, helvetin hienoa. Liikaa ihmisiä vain ympärillä lähteäkseni pois.

tylleröinen kirjoitti 23.11.2015 13:19

Ihan kuin tuo teksti olisi kirjoitettu omista käpälistä. Lähes kaikki tekstit. Pelottaa elämä. Satutin itseäni tuossa tovi sitten ja tekisi mieli tehdä sama uudelleen.
Pahinta on, kun tekee asioita mistä pitää, mutta hyvä olo ei tulekaan niin helpolla. Sitä alkaa olemaan todella ankara itselleen. Miksei sitä osaa olla iloinen kun pitäisi. Oon niin pettynyt itseeni. En ole se ihminen joka haluaisin. Joka vuosi tämä menee vain pahemmaksi, helvetin hienoa. Liikaa ihmisiä vain ympärillä lähteäkseni pois.

Sama täällä. Minäkin satutin itseäni. En oikein onnistunut. Pari päivää sitten. Minulla ei ole ihmisiä ympärillä. Tuntuu, että olen tosi yksin. On minulla yksi huollettava, joka estää mun itsemurhaa. Haluaisin pois. En ole vaan vielä keksinyt miten se onnistuisi.

Pompula kirjoitti 23.11.2015 16:39

tylleröinen kirjoitti 23.11.2015 13:19

Ihan kuin tuo teksti olisi kirjoitettu omista käpälistä. Lähes kaikki tekstit. Pelottaa elämä. Satutin itseäni tuossa tovi sitten ja tekisi mieli tehdä sama uudelleen.
Pahinta on, kun tekee asioita mistä pitää, mutta hyvä olo ei tulekaan niin helpolla. Sitä alkaa olemaan todella ankara itselleen. Miksei sitä osaa olla iloinen kun pitäisi. Oon niin pettynyt itseeni. En ole se ihminen joka haluaisin. Joka vuosi tämä menee vain pahemmaksi, helvetin hienoa. Liikaa ihmisiä vain ympärillä lähteäkseni pois.

Sama täällä. Minäkin satutin itseäni. En oikein onnistunut. Pari päivää sitten. Minulla ei ole ihmisiä ympärillä. Tuntuu, että olen tosi yksin. On minulla yksi huollettava, joka estää mun itsemurhaa. Haluaisin pois. En ole vaan vielä keksinyt miten se onnistuisi.

Hei Pompula,

Onko ollut hyviäkin vaiheita? Ei tuu uni joten ajattelin tänne kirjoitella. Kysyn kysymystä siksi, että itsellä on ollut joskus todella hyviä olotiloja (maanisia vaiheita?). Nyt jotakin ihan muuta. Tosin nyt ei jaksa enää esittää että kaikki hyvin. Voisikohan tämä olla kaksisuuntainen mielialahäiriö? Mielialojen kanssa ollut yhtä vuoristorataa... Äidinäidilläni on ollut maanis-depressiivisuutta. Onko kellään diagnosoitu tätä? Pahoittelut, kirjoitan ehkä väärään ketjuun.
Väsyttää elää näiden ajatusten kanssa, uni ei tule...

tylleröinen kirjoitti 24.11.2015 0:9

Pompula kirjoitti 23.11.2015 16:39

tylleröinen kirjoitti 23.11.2015 13:19

Ihan kuin tuo teksti olisi kirjoitettu omista käpälistä. Lähes kaikki tekstit. Pelottaa elämä. Satutin itseäni tuossa tovi sitten ja tekisi mieli tehdä sama uudelleen.
Pahinta on, kun tekee asioita mistä pitää, mutta hyvä olo ei tulekaan niin helpolla. Sitä alkaa olemaan todella ankara itselleen. Miksei sitä osaa olla iloinen kun pitäisi. Oon niin pettynyt itseeni. En ole se ihminen joka haluaisin. Joka vuosi tämä menee vain pahemmaksi, helvetin hienoa. Liikaa ihmisiä vain ympärillä lähteäkseni pois.

Sama täällä. Minäkin satutin itseäni. En oikein onnistunut. Pari päivää sitten. Minulla ei ole ihmisiä ympärillä. Tuntuu, että olen tosi yksin. On minulla yksi huollettava, joka estää mun itsemurhaa. Haluaisin pois. En ole vaan vielä keksinyt miten se onnistuisi.

Hei Pompula,

Onko ollut hyviäkin vaiheita? Ei tuu uni joten ajattelin tänne kirjoitella. Kysyn kysymystä siksi, että itsellä on ollut joskus todella hyviä olotiloja (maanisia vaiheita?). Nyt jotakin ihan muuta. Tosin nyt ei jaksa enää esittää että kaikki hyvin. Voisikohan tämä olla kaksisuuntainen mielialahäiriö? Mielialojen kanssa ollut yhtä vuoristorataa... Äidinäidilläni on ollut maanis-depressiivisuutta. Onko kellään diagnosoitu tätä? Pahoittelut, kirjoitan ehkä väärään ketjuun.
Väsyttää elää näiden ajatusten kanssa, uni ei tule...

Ei mulla ole maanis-depressiivisyyttä, mutta epävakaa persoonallisuus kyllä. Mielestäni maanis-depressiivisyys on hyvinkin perinnöllistä, että kannattaa tuo sinun selvittää tylleröinen. Noissa kahdessa edellä mainitussa on kyllä samankaltaisia oireita.