En ikinä uskonut olevani tässä tilanteessa, elämänlanka ja tarkoitus ihan hukassa.

Parasta varmaan aloittaa siitä kun olin 16, olin seurustellut liki 2 vuotta silloisen poikaystäväni kanssa kun hän sitten kerran hermostui ja antoi nyrkistä. Silloin olin vahva ja laitoin välit kerrasta poikki, ja vaikka tämä henkilö yritti pyytää anteeksi en jatkanut suhdetta.

Lähdin pian opiskelemaan toiselle paikkakunnalle sisäoppilaitokseen ja luokkakavereista tuli pian myös kavereita ja ystäviä. Noin vuoden opiskelun jälkeen olimme muutaman luokkakaverin kanssa illanvietossa, itse olin tolkuttomassa humalassa enkä muista illasta juuri mitään. Kun sitten yöllä palasimme kotiin (luokseni tuli muitakin), parhaan ystäväni poikaystävä raiskasi minut. Tajusin kyllä että mitä on tapahtumassa mutta sammuin. Aamulla olin aivan shokissa, tajusin mitä on tapahtunut mutta en osannut käsitellä asiaa mitenkään enkä tehdä mitään. Shokki iski vasta illalla.
Oli kamalaa jatkaa opiskelua ja katsoa niitä ihmisiä päivästä toiseen, ja noin puolen vuoden kuluttua lopetin koulun kesken parin kuukauden sairasloman jälkeen.
En koskaan tehnyt rikosilmoitusta.

Tämän jälkeen palasin takaisin kotipaikkakunnalleni jossa ei ollut enää yhtään ystäviä eikä kontakteja, kaikki vanhat kaverit olivat lähteneet opiskeluiden perässä muualle ja olin todella yksin. Vähitellen työn kautta löysin uusia ihania ystäviä, joista 1 on edelleen paras ystäväni. Ja niin vähitellen alkoi uusi elämä mutta jotain oli silti rikki.

Reilun parikymppisenä tapasin 8 vuotta vanhemman miehen, ja aloitimme suhteen. Olin erittäin rakastunut mutta naivi, näin jälkikäteen voisin todeta että mies etsi elättäjää. Löysin hänet kirjaimellisesti toisen naisen päältä kahteen kertaan ennenkuin tajusin että hommasta ei tule mitään. Silti se oli henkisesti kova kolaus, en riittänytkään.

Ja sen jälkeen en enää yksinkertaisesti uskaltanut luottaa miehiin, sanoin että en tarvitse miestä ja peitin kipuni syömällä. Lihoin reilun 15 vuoden aikana 50kg vain siksi että ajattelin sen suojaavan itseäni miesten kiinnostukselta.
Reilu vuosi sitten haavat viimein alkoivat parantua ja yllätyksenä itsellenikin aloitin laihdutuksen, vuodessa laihduin 34kg.

Kun olin laihtunut ja itsetuntoni oli vähitellen kohonnut tapasin ravintolassa vanhan peruskoulun aikaisen luokkakaverini. Hän kertoi että oli juuri eroamassa ja kipinät lensivät saman tien.
Hyökkäsin suin päin suhteeseen, avauduin itse 110% ja uskoin todella että tässä on nyt ihminen jota olen koko ikäni odottanut. Puhuimme kaikesta mahdollisesta niin avoimesti että en ikinä ole kenenkään kanssa puhunut, ja fyysinen suhteemme oli aivan uskomattoman hienoa, pystyin luottamaan häneen täysin tuosta aiemmasta raiskauksesta huolimatta.
Sitten ykskaks mies jätti minut ympäripyöreitä selityksiä antaen, tänäkään päivänä en tiedä että mikä meni vikaan.
Suhde ei kestänyt kuin reilun 2kk mutta itse ehdin tosiaan kuvitella että olen siinä toisen rinnalla kuolemaani asti, niin hyvä siinä oli olla.
Pari päivää eron jälkeen sain vahingossa tietää että mies oli jo suhteen aikana hakenut seuraa nettireffipalstalla. Välimme menivät täysin poikki.

Erosta on nyt 4kk ja olen syvemmällä surussa, ikävässä ja masennuksessa kuin ikinä elämäni aikana. Kävin viime viikolla psykiatrilla joka päätti aloittaa lääkityksen ja terapian, mutta sinnehän saa jonottaa.
Tunnen valtavaa surua ja katkeruutta elämättä jääneestä elämästä, siitä että en saanut lapsia ja perhettä. Olen vihainen itselleni että en pystynyt jatkamaan elämääni aiemmin ja nyt se on ehkä myöhäistä.
En tahdo jaksaa nähdä loppuelämälle mitään merkitystä ilman perhettä ja nyt alan olemaan jo niin vanha että siihen kun tästä tärskystä toivun en varmaan enää edes pysty saamaan lapsia.

Paras ystäväni ei enää jaksa kuunnella masenutuneita purkauksiani ja sanoi sen sunnuntaina ihan suoraan ja ymmärrän kyllä häntä täysin, onhan hän jo 4kk minua joutunut tukemaan. Perhettä ei taas raskisi enempää rasittaa. Ja sinne terapiaan oon vasta jonossa.
Pelottaa välillä omat ajatukset, kun läksin psykiatrilta niin toivoin jokaisen vastaantulevan auton ajavan päälle. En halua kuolla mutta en halua elää näin.

Kaiken kruunuksi joudun lopettamaan oman yritykseni kannattamattomana tämän kevään aikana. Epävarmuus tulevasta on aivan kamalan pelottavaa, velkaa jää ja työstä ja toimeentulosta ei ole tietoakaan.

Pahinta on se että kyseenalaistan kaiken, omat ajatukset ja tunteet. Mietin että mikä on totta ja mikä on vaan omaa kuvitelmaa. Ja kun se tunne vaan tuntuu pahenevan, oon entistä enemmän hukassa kun aikaa kuluu…