Olen hyviin taloudellisiin olosuhteisiin pääkaupunkiseudulle parhaalle alueelle syntynyt seitkytlukulainen. Katsoessani vauvavalokuvaani nään tulevaisuuden toivon. Katsoessani käymäni eliitti-ala-asteen, eliittiyläasteen ja eliittilukion kuvia valokuvistakin näkee että menee taloudelliseti todella hyvin. Silmistäni kuitenkin näkee, että voin todella huonosti. En suinkaan perheeni vaurauden takia, vaan koulukiusaamisen.
Yhdeksänkymmentäluvulla kirjoitan huippuarvosanat huippulukiosta, ja saan huippuvieraita huippukotiimme.
Osaan edustaa. Minähän olen yksi muiden joukossa. Kysellään tulevaisuudesta. Sitten yhteiskunta vaatii taas suoritusta. Ilmoittaudun lääketieteellisen valmennuskurssille, ja isä maksaa taas. Aloitan kurssin. Sen päivän muistan ikuisesti kun kohtaan taas heidät. Silloin päätän muuttaa elämäni suuntaa. En halua siihen joukkoon, koska minua syrjitään. Lähden ulkomaille. Pääsen joukkoon. Nyt on vuosi 2011. Minä olen nyt vasta siellä, mihin he menivät jo lukion jälkeen. Olenko minä omasta mielestäni syrjäytynyt? En todellakaan. Aikuisena sitä ymmärtää, että miljonäärin lasta voidaan todellakin kadehtia. Olenko minä katkera? En. Minäkin olen jo unohtanut heidät, koska en koskaan merkinnyt heille mitään. Nuoret ovat julmia. He saattavat olla vieläkin ihmisenä niitä samoja. Enhän minä heitä koskaan edes tuntenut. Minä sen sijaan olen ihan eri ihminen nykyään. Tuska koulukiusamisesta on kääntynyt lämmöksi, ja olen saanut elämääni ihmisiä. Tosin vieläkin jos kadulla törmään eräisiin heistä ja yritän tervehtiä vastauksena on vuorovaikutustilanteessa edelleen se sama muisto, se sama tunne. Ei minua huomata. Mutta pahaa oloa sisimmässäni ei enää ole. Tällä tavalla kuvailisin omin sanoin mitä on anorexia nervosa minulle vuonna 2011.