retha kirjoitti 29.11.2016 9:47

Aivan, siltä tämä tuntuu. Yleensä nukun nämä ahdistavat aamupäivät, nyt päätin kirjoittaa tänne.

Takana on yli vuoden sairasloma. Jouduin lopettamaan yritykseni ja tuli rankka elämänmuutos sen myötä. Se iski päälle pahan masennuksen ja ahdistuksen, joita on vuosi nyt lääkkeillä tasattu. Tarkoitus olisi, että arki sujuisi. Nyt sujuu, niukasti ja hengitystä pidätellen, mutta sujuu kuitenkin. Mutta pahinta on, että tämä elämä ei tunnu omalta elämältäni.

Kaikki meni. Elämäntapa, työ, elanto, harrastus, koti, kaikki. Ensimmäisen vuoden aikana piti muuttaa 3 kertaa, sekin oli kovaa niillä vähäisillä voimilla.

Eniten pelottaa tunne, että menetin itseni. Ja että kun olen vähän yli viisikymppinen, en enää ehdi muuttumaan muuksi. Joka aamu oksettaa tämä elämä. Pärjään juuri ja juuri ja ulkoisesti näyttää varmaan ihan turvalliselta tämä elämä, kököttelen pikku mökissä ja elän pikku elämääni. Oikeasti olen ihan hukassa enkä osaa sopeutua tähän uuteen elämään.

Kaipaan entistä elämääni, tunne on vähän sama kuin koti-ikävä. Mutta se on mennyttä.

Miten tästä montusta pääsee ylös ja takaisin vahvaan tunteeseen, että on elossa ja jopa nauttii siitä ??

Harmi että kävi noin, mut muista et alhaalta pääsee aina ylös jos vain ite haluu 🙂 Jos haluut et elämäs on samallaista kun ennen on se koti-ikävän tunne nii mee ja tee se! kyl sä pystyt siihen😉 jo kerranha sä pystyit siihen mikset uudestaan

Joka aamu nousen, kun alakouluikäinen lapseni herää. Saatan hänet kouluun ja palaan kotiin. Ainoa retkeni ulkomaailmaan on ruokakaupassa käyminen, jonka teen samalla, kun menen lasta vastaan koulun päätyttyä. Annoin autoni opiskelevalle lapselleni, joka asuu sadan kilometrin päässä. Ei nyt ole varaa edes tankata autoa... ja asumme nyt niin lähellä pientä maalaiskirkonkylää, että maitokaupassa voi ihan hyvin käydä pyörälläkin.

Niin kuin kerroin, aamupäivät yleensä nukun.
Unimaailma on kuin toinen ulottuvuus elämässäni. Öisin näen painajaisia, herään omaan huutooni usein - tai itkuuni. Unissa elän vielä entisessä elämässäni. Painajaiset liittyvät siihen yritykseni lopettamiseen ja sen mukanaan tuomiin tunteisiin. Joskus unet menneisyydestä ovat lohduttavia ja turvallisia ja niin todentuntuisisia, että elän niissä valvella ollessanikin vielä ja haluaisin niin palata niihin takaisin. Eli aamupäivisin on aina kaksi syytä kömpiä takaisin peiton alle; joko huonosti nukuttu painajaisyö tai lempeä lohdutusuni, johon yritän etsiä tietä takaisin.

Tää on niin säälittävä tapa elää.

Nauttimisesta en tiedä enkä osaa kirjoittaa kuin oman kokemuksen mukaan. Mene vain päivä kerrallaan miettimättä tulevaisuutta. Niin kuin olisi junan kyydissä josta ei tiedä minne se menee ja kaikki tulee eteen aikanaan. Joku päivittäinen pieni rutiini, kahvilla käynti tms. suunnilleen samaan aikaan.

Näin olen mennyt itsekin pitkään ja ehkä kaikki joskus lutviutuu, tai sitten ei mutta näin ainakin itse jatkan.

Ei riitä enää resurssit uuteen aloittamiseen. Kolmekymppisellä on eri tilanne kuin viisikymppisellä. Meni pääoma, omaisuus, kaikki, en saa edes lainaa enää. Ehkä jonakin päivänä löydän iteni tekemästä jotain pientä,pmanlaista juttua, joka vie koti-ikävän. Nyt tuntuu, että en löydä enää mitään, milloinkaan. Olen nobody, joka sinnittelee tässä kuitenkin, tosiaan, päivä kerrallaan.

Ei oikein osaa ajatella enää tulevaisuutta. Kun on ei-kukaan, ei oikein näekään mitään.

retha kirjoitti 1.12.2016 9:11

Ei riitä enää resurssit uuteen aloittamiseen. Kolmekymppisellä on eri tilanne kuin viisikymppisellä. Meni pääoma, omaisuus, kaikki, en saa edes lainaa enää. Ehkä jonakin päivänä löydän iteni tekemästä jotain pientä,pmanlaista juttua, joka vie koti-ikävän. Nyt tuntuu, että en löydä enää mitään, milloinkaan. Olen nobody, joka sinnittelee tässä kuitenkin, tosiaan, päivä kerrallaan.

Ei oikein osaa ajatella enää tulevaisuutta. Kun on ei-kukaan, ei oikein näekään mitään.

Ymmärrän hyvin että tommoisen elämänmuutoksen jälkeen on vähän hukassa. Varmasti ottaa aikaa ennen kuin alkaa löytyä mielekästä tekemistä, varsinkin ton ahdistumis-masennusjakson jälkeen.

Mä uskon että vaikka sä olet ollut yrittäjä, olet ollut sen lisäksi (ja olet edelleen) tosi paljon muutakin. Sitä ei ole välttämättä tullut ajatelleeksi, kun työ-identiteetti on monesti ihmisillä aika voimakas - mutta voisikohan siitä ottaa selvää? Minkä tekemisestä pidät, tai mikä on sinulle tärkeää? Voisitko vieläkin ajatella työskenteleväsi sen saavuttamiseksi? Ei välttämättä nyt, mutta jonakin päivänä, sen mukaan miten tunnet jaksavasi.

Ei se tarkoita että sinun pitäisi aloittaa alusta, tai perustaa uusi yritys. Olet nyt vuosia ja kokemuksia viisaampi.

Olin maaseutuyrittäjä. Jo se sana pitää sisällään sen homman kokonaisvaltaisuuden. Kun elää maalla, luonnossa ja luonnon armoilla, ulkona, fyysistä työtä tehden ja samalla saa käyttää luovuuttaan ja mielikuvitustaan aivan oman itsensä herrana kaksi vuosikymmentä, tuntuu hullulta edes yrittää tehdä jotain muuta ... ja mitä se voisi olla. Mulla on myös tutkinto ja kokemusta sosiaalialan töistä, mutta sain yrittäjävuosina valjastettua molemmat urani yhteen. Niin hienoa. Siinä sai hämärtyä työn ja harrastuksen raja, siinä sai elää täysillä hyvässä ja pahassa. Oli verkostoitunutta sosiaalisempaa toimintaa ja yksinäistä raatamista, joka näin jälkeen päin ajateltuna oli terveellinen yhdistelmä.

Nyt ei oikein osaa tarttua ajatukseen uuden elämän luomisesta. Pienessä elämässäni on lyhyitä päiviä, jotka kompastelen läpi. Ainoa selkeä tunne, jonka erotan itsessäni, on suru. Aivan kuin hukkaisin vain aikaa, ei muuta.