Hei
Miten tämänkin nyt tähän alottais… No olen 28 vuotias nainen ja elämässäni päätymässä lujaa vauhtia umpikujaan. En ole koskaan puhunut tästä tunnetilastani kenellekkään, mutta ongelmistani olen kyllä puhunut ystävilleni. En kuitenkaan enää ole tehnyt sitäkään, koska en halua pilata heidän päiväänsä sillä, että ilmaisen pahan oloni ja ehkä toivottoman tunteeni hallita enää elämääni.
Olen jäänyt ilman parisuhdetta ja en ole edes kunnolla seurustellut elämäni aikana. Tapaillut olen paljonkin, mutta ihmiset joidenka kanssa olisin halunnut jotakin enemmän, eivät ole sitä kanssani halunneet ja taas olen joutunut torjumaan monet, kun itse en ole pystynyt heihin rakastumaan. Tästä syystä koen, että minulla ei ole oikeutta enää valittaakkaan yksinäisyydestäni, koska olisihan niitä poikia ollut tarjolla. Kaikki ystäväni on parisuhteessa ja nyt he alkavat pesurtamaan perheitä. Koen että minullakin olisi oikeus onneen ihmisen kanssa josta oikeasti välitän, kun se että otan vaan jonkun. Se olisi sille toiselle osapuolelle mielestäni väärin myös.
Olen aina ollut kaveripiirin ilopilleri ja tuntuu etten tätä roolia jaksa enää vetää. Koska sisäisesti en naura, tai ole iloinen. Olen elänyt lapsuuteni alkoholisti isän kanssa, joka onneksi ei ollut väkivaltainen. Mutta hänen kanssa perheessä eläminen on ollut hyvin värikästä ja henkinen väkivalta on ollut läsnä. Isä ilmoittanut kuolevansa, kun olen ollut pieni. Hän on kaatuillut ja minä olen hänen haavojaan paikkaillut 11 vuotiaana… jne
En koskaan ole pitänyt itseäni sellaisena, joka tarvitsisi apua, mutta näitä muistoja olen vain perheeni kesken voinut jakaa. Olen näin jälkeen päin miettinyt voiko lapsuuteni vaikuttaa nykyiseen kykyyni sitoutua ihmissuhteisiin, että jos oma yksinäisyyteni on minun oma vika
Saatan herkistyä itkemään vaikka ruoka kaupassa ja nolona peittelen sitä. En aina pysty hillitsemään näitä tuneitani. En kärsi unettomuudesta, vaan saatan joskus vapaapäivinä nukkua koko päivän, vaan siksi ettei ole muutakaan
Tuntuu kamalalta ja itsekkäältä valittaa, kun on ystäviä, työ, hyvät välit perheeseen jne…
Tämä tunne möykky vaan kasvaa sisälläni ja en voi sille mitään. Hulluintahan tässä on se, että saatan kuvitella omia hautajaisiani, että mitä ihmiset sielä sanoisivat ja kuinka he kertoisivat rakastaneensa minua. Ihan sairasta ! mutta joskus tämmösiä hulluja ajatuksia tulee, vaikka itsemurhaa en ole pitänyt ratkaisuna ongelmiini.
Miten tämmöisen tunteen saa pois. Tuntuu että olen jatkuvasti huolissani huomisesta, että kuinka osaan ja arki tulee. Stressaan liikaa ja tuntuu että unohtelen nykyään paljon asioita
Ajattelin nyt vaan tässä vuodattaa näitä juttujani.. ajattelin että jos edes näitä nyt kirjoittelen, niin saan oloni kevenemään…
Huomenna on maanantai ja sinne pitäisi mennä reippain mielin, vaikka reipas minä en taida kyllä olla
Hei vaan. Millä tavalla se tunne ilmenee, ettet kohta hallitse omaa elämääsi?
Kysyn kai hölmösti asiaa, mutta jäin sitä pohtimaan. Itselläni on välillä haikea olo, kun olen yksin enkä käy baareissa, enkä tapaa miehiä missään, siksi on epätodennäköistä että seurustelisin enää kenenkään kanssa. Silti ajatuskin "vain jostain miehestä, jotta olisi joku" ei käy. Kyllä huono suhde on aina huonompi kuin yksinolo. Älä siis takerru kehen tahansa vain että olisi joku kun muillakin on. Ojasta allikkoon! Trust me. Olen kokeillut. Onneksi jäin henkiin. Niitä haavoja nuolen vieläkin ja välillä hirvittää muistot.
Itse elän vaiheessa jonka voin nimetä "Elämisen loputon tylsyys". Elin vuosikausia hirveässä elämäntilanteessa syystä ja toisesta, oli stressiä, pakokauhua, väkivaltaa, pelkoa, hengenvaaraa, taloudellisia ongelmia, lasten terveysongelmia... You name it. Ajattelin aina, että jos joskus tästä selviän ja tunnen oloni tylsäksi, olen maailman onnellisin ihminen. Tylsyys on turvaa. Helvetissä eläessään tylsyys on kaukana ja sitä kaipaa.
Mutta, selvisin helvetistä, jäin henkiin, lasten terveystilanne on stabiloitunut, taloustilanne jätti nollille mutta ei miinukselle ja sain elämästä takaisin otteen. Kaksi vuotta olen tehnyt työtä, elänyt ja hengittänyt arkea jossa ei ole kauhua, pelkoa ja väkivaltaa, ei hillitöntä henkistä tuskaa eikä hillitöntä ahdistusta. Mutta nyt on tylsää ja latteaa ja ankeaa ja harmaata 😝 Kun aurinko paistaa ja linnut laulavat, tunnen tyyntä stabiliteettia ja latteaa mielihalua. Mutta missä on riemu, ilo ja nauru? Olenko liian paljon kärsinyt jotten enää saa iloa mistään?
Tämäkin on elämisen vaikeutta, tämä lattea harmaansävyinen arki... siksi siis pitkä tarina, joka ei sinun tilanteesi liity mitenkään. Otsikko vain puhutteli minua 🙂
Mutta mitä sinun pääkoppaasi kuuluu? Vieläkö tuntuu ettet pysty pitämään elämääsi hallinnassa? Millä tavalla se on karkaamassa?
Heip
On vaikea selittää sitä, että ote on karkaamassa. Se on sellainen aika pelottavakin tunne ja tulee mielestäni kohtausluonteisesti. Elämäni on junnannut tällaisena liian pitkään. Ennen osasin nauraa ja nauttia, mutta tuntuu etten enää osaa. Juominen on välillä mukava tapa ehkä nollata, mutta se henkinen krapula kestää usean vuorokauden ja masennusoireet pahenevat, joten se ei tunnu hyvältä vaihtoehdolta
Vähättelen saavutuksiani elämässäni ja mietin usein, että tänään olisi yhtä hyvä päivä luopua kaikesta, kun huomenna, vaikka itselleni en ole mitään tekemässä. Saan helpotuksen vain siitä, että saatan kuvitella jättäväni kaiken taakseni...
Saattaa olla pitkään, että on sellainen palantunne kurkussa ja itkettää. Aivan kun hormoonit olisivat jatkuvasti sekaisin tai jotain, vaikka ne eivät ole. Nukkuminen on ollut minullle omanlaisena pakokeino
En tiedä onko minussa oikeasti jotakin vikaa...
Kamalaa kuulla, että olet joutunut elämään noin rankkoja elämänjaksoja. 😞
Tästä tuli jotenin mieleeni, että olen aina hyvä lohduttamaan muita ja tsemppaamaan, mutta itseäni en osaa. Välillä päätän, että olempas onnellinen ja kaikki on ihanaa ja hetken voi ollakkin, kunnes en jaksa enää pinnistellä.
Olen kyllästynyt tähän yksinäisyyteen, kun kotiin tulee ei täällä ole ketään. Sukujuhlista paluu kotiin herättää aina tunteita pintaan. Miksen minä voi järjestää lastenkutsuja....
äh, eli aika apeassa tunnelmassa ollaan. Mukavaa että huomasit tuon minun tekstini, tuntui mukavalta kun siihen vastattiin. Kiitos