Mä olen kai sitten nuori... Ja mulle aina sanotaan että se helpottaa vanhetessa. Mutta jos se taas on vanhemmitenkin tuollaista, niin... Samoja ajatuksia täällä. Tulee vaan mieleen että mitä mieltä tässä on oikeen elää.

Mä aloin jo innostua hetkeksi. Mulla on paljon harrastuksia ja terapian alettua olen jotenkin saanut niin sosiaalisen (kaverit) kuin taloudellisen tilanteenikin kuntoon. Opiskelupaikkakin on, ja ihan vielä itseä kiinnostavalta alalta. On vanhemmat ja vanhempien ihana tuki. Kaikki on ihankuin kiiltokuvasta. Parisuhdetta ei just nyt ole, mutta on muutama ihana rakkauskin ollut ja nyt olen periaatteessa kuitenkin tyytyväinen elämääni yksin. En siis ole oikeastaan yksinäinen.

Mutta silti kaikki on päin... Mun pää vaan on jotenkin vinksallaan. Mä vain kuvittelen itseni kuolleena. Mä haluan nähdä omaa vertani. Muut haaveilee tulevaisuudesta, kauniista kodeista, autoista. Mä haaveilen näkeväni oman kurkkuni viillettynä auki. Sairasta!

Tästä syystä johtuen tuntuu oikeastaan kahta pahemmalta haluta kuolla!! Mä yritän ja yritän ja suoritan ... mutta mä vaan haluan taas kuolla. Mutta ehkä se on hyvä etten voi vanhempieni takia, mutta toisaalta ehkä mä ootan ja kärsin kunnes luonnollinen elämänjatkumo hoitaa asian niin etteivät jää suremaan ja sitten voin tehdä sen ilman hirveää syyllisyyttä.

Oon tosiaan päättänyt yrittää. Teen kaikkeni et asiat saisin kuntoon. Syön pillerini kiltisti. Käyn kiltisti terapiassa ja puhun kaikesta rehellisesti. Tapaan kavereitani ja koitan käyttäytyä (= en vuodata kaikkea paskaani niiden niskaan ...oon joskus tehnyt niin ja hävisivät kaikki) Opiskelen ahkerasti. Puhun tulevaisuudensuunnitelmista positiivisella asenteella. Keksin uusia juttuja joita haluan tehdä ja kokeilla ja puhun niistä lakkaamatta. Urheilen paljon. Syön terveellisesti. En juo enää yhtään alkoholia. Järjestän juhlia ystävilleni. Lähden kaikkiin juhliin mihin minut kutsutaan. Olen ulospäin nykyään positiivisuuden perikuva ja silti... Sisällä on ihan yhtä pimeää kuin ennenkin ... olen oppinut feikkaamaan.

Viilsiin äskön jalkaani. Näin pitkästä aikaa verta - ensin tuli hyväolo. Sitten se paha. Vanhempani ansaitsevat parempaa!! Miksi? Miksi? Olin jo ollut puolivuotta ilman ja taas retkahdin. Milläköhän kokoaisin itseni heti enkä missään nimessä valuisi takaisin pimeään?

Taas itken itseni uneen (pillereiden avulla sentään nukun) ja huomenna aloitan taas tämän kovan työn itseni kokoamiseksi.

Mutta tsemppiä ja jaksamista kaikille muillekin joille jokainen päivä on valtaisan työn takana. Joka ilta voimme olla itseemme tyytyväisiä kun olemme yhä hengissä. 🙂👍

Nuo kuvitelmat omasta kuolemasta ovat tuttuja. Milloin mitenkin sen kuvittelin ja näin muiden surevan ja rakastavan. Tai joku muu kuolee ja itse suren. ehkä normaalia, kun en ole itselleni mitään tehnyt muuta kuin humalassa yrittänyt jokeen hypätä, tai krapulassa lääkkeitä syödä. Kumpikin teko epäonnistui, koska en varmaan edes oikeasti halua sellaista. Koko elämäni olen nukkunut huonosti, elämä oli ahdistusta ja epämiellyttävää, tulevaisuus kammotti kun en nähnyt siellä mitään mukavaa.
Päivästä päivään suorittamista. Tekoja mitä minulta vaaditaan, työssä, perheessä, yhteiskunnassa. Olin kuin robotti. Ainoat ilonaiheet olivat kun lapset olivat pienet, tai kun rakastuin, tai muuta huumaantumista jostain. Ilon aiheet olivat aina johonkin tekemiseen tai suorittamiseen perustuvia, ei vain sen takia että elän ja olen.
Olen päässyt yhteisöön missä autetaan toisia yhtä huonossa asemassa olevia.
Olen löytänyt Jumalan (en sitä mihin minut kasvatettiin), armollisen ja rakastavan.
En enää elä sukulaisten tai edes lastenkaan mielipiteiden mukaista elämää. en anna ystävien neuvoa miten minun "pitäisi" elää.
Olin niin huonossa kunnossa henkisesti että olin ihan pohjalla, ennekuin uskalsin alkaa elää elämääni niinkuin itse haluan, ja niillä resursseilla mitkä minulle on annettu.
En vertaa omaa elämää muiden "loistoon" ja "hyvinvointiin".
Lapset suuttuivat, suku käänsi selkänsä, ystävät kaikkosivat, olin yksin. Ensimmäistä kertaa olin yksin ja vastasin itse itsestäni, siitä alkoi hidas toipuminen. Pelko väistyi ja aloin nauttia yksinolosta. Aloin ihmetellä elämää, toisten ihmisten viisautta kun katselin esim. rakennusmiehiä jotka rakensivat taloa, suurenmoista, ihmeellistä. Tajusin että muut opiskeli asioita joita en edes ymmärrä ja aloin kunnioittaa heitä.
Halusin itsekin opiskella jotain, sellaista mihin itse kykenen.
Mutta elämänhalu tuli Jumalan löytämisellä turvaksi ja avuksi. Siitä se lähti.
Minulle sanottiin, että kokeile rukoilemista, ethän siinä mitään menetä jos kokeilet, ehkä menetät vain kurjuutesi.🙂👍

Oli sopiva vastaus tuolta Eksynyt4ever nimimerkiltä. Että ei se varmaan ole iästä kiinni, voiko olla haaveita ja suunnitelmia😉. Toivon puuttuminen elämästä juontaa juurensa johonkin ja vaikuttaa kaikkiin elämänvaiheisiin. Toivo syntyy meissä kehitystehtävän onnistuttua jo imeväisikäisenä. Silloin syntyy perusluottamus tai epäluottamus ”en ole rakastettava”.
Kannattaa ottaa selvää siitä, mitä vauvana on tapahtunut. Onko äiti ollut masentunut. Jouduinko ehkä sairaalaan vauvana jostain syystä ja eroon äidistä😭, mahdollisten kivuliaiden hoitojen tai tutkimusten kohteeksi.

Tietenkin elämä voi tappaa kaiken toivon myöhemminkin. Mutta perusluottamus säilyy ja muuttaa muotoaan kyllä koettelemustenkin keskellä. Toivo syntyy elämän pienistä asioista. Sitä edeltää elämän epäkohtien hyväksyminen ja sureminen. Luopuminen on surun ydinprosessi. Luopuminen ei tarkoita luovuttamista.

”Hellittäminen on yksi askel inspiroitumiseen. Se avaa tietä uteliaisuudelle, kysymyksille ja uuden oppimiselle. Hellittäminen voi ilmetä myös aistien vapautumisena näkemään, kuulemaan, maistamaan, haistamaan ja tuntemaan tämä hetki ilman ennakkokäsityksiä. Voit luopua, vaikka et luovuta. Tämä on tärkeää, sillä hellittämisen esteenä on yleensä häpeä. Kukaan ei halua olla luuseri, heikko, voitettu. Hellittämisessä ei ole lainkaan siitä kysymys Päinvastoin: heikko on se, joka ei osaa hellittää, sillä hän murtuu. M.Bergman”

Jokainen löytää toivonsa perustan itse, mutta puhuminen auttaa sen löytämisessä eniten. Kun suostumme puhumaan ja tutkimaan omaa elämäämme, kuljemme poispäin masennuksesta, katkeruudesta ja toivottomuudesta. Työstäminen on kärsimystä ja kamppailua, mutta se johtaa todellisuuden selkeytymiseen ja persoonalliseen kasvuun. Surulla on 8228 erilaista kuvausta eräässä tutkimuksessa, eli kyllä se ilmenee elämässämme vähän joka päivä ja jokaisella. Voisiko sen nostaa sydämeltä ja asettaa syrjään vähä vähältä?

Toivoa voivat herätellä positiiviset tunteet. Sitä herättää kun tulee rakastetuksi tai on joku joka huolehtii. Nuo eteenpäin vievät mahkut täytyy vain tunnistaa ja uskoa elämisen arvoiseen elämään. Epätoivo, vaikkakin on jumittavaa ja näköalatonta, sisältää halun löytää toivo uudestaan. Mutta tämä toivottomuus…se on luovuttamista ja lamaantumista. Toivon, epätoivon ja toivottomuuden välille olisi löydettävä kestävä tasapaino hyväksymällä se, että kaikkia elämässä varmasti esiintyy.

Toivo on positiivinen ajatus, joka on meissä kiinni🙂 Miksiköhän toivon symboli on ankkuri? Hankkisimmeko ankkurikorun sydämellimme muistuttamaan meitä näistä asioista? Minulle ainakin syntyi juuri merkitys tuota symbolia kohtaan, joka aikaisemmin ei merkinnyt mitään ja se tuntuu hyvältä🙂👍.