Elämätön elämä

Elämätön elämä

Käyttäjä Nellaella aloittanut aikaan 15.12.2012 klo 20:34 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Nellaella kirjoittanut 15.12.2012 klo 20:34

Olen 40- vuotias, perheetön naisihminen.
Lapsuuteni oli vaikea, alkolismin ja narsismin varjossa.
Koulussa jouduin henkisesti ja fyysisesti kiusatuksi, koko peruskoulun ajan.
Ala-asteella kiusaaminen oli henkistä enimmäkseen, kotimatkalla pelottelua jne. Ylä-asteella kiusaaminen muuttui fyysiseksi.Minulla oli yksi hyvä ystävä, joka oli kylläkin toisessa koulussa, mutta pidimme yhteyttä.
Isäni kuoleman jälkeen, nuorena aikuisena aloin saamaan pakko-ajatuksia, opiskelu oli vaikeaa, minulla on vaikea hahmottaa kokonaisuuksia, matematiikka on vaikeaa, olen hyvin stressi-ja häiriöherkkä.
En saanut suoritettua ensimmäistä ammattitutkintoa, minä en vain saavuttanut tavoitteita. Kaksi tutkintoa olen suorittanut, vaiken kautta.
Olen ollut nuorempana vuosia työttömänä, eristäytynyt, vetäytynyt maailmasta. Silloin se oli turvallisinta.
Olen seurustellutkin, asunut avoliitossa, ollut kihloissa ja parin vuoden sisällä on ollut kaksi lyhyttä tapailusuhdetta, joista odotin enemmän. Miehet ovat vain halunneet pitää hauskaa eli seksi on kiinnostanut, mutta mikään muu ei. Pitemmät parisuhteet ovat kaatuneet liikaan erilaisuuteen, mies on halunnut alistaa jne. Ehkä olen alitajuisesti hakenut isäni kaltaista miestä, en tiedä.
Olen kovasti haaveillut rakkaudesta ja omasta lapsesta, mutta nyt on liian myöhäistä.
Elän yksin asunnossani, en voi ottaa lemmikkiä allergian takia.
Jäin syksyllä työttömäksi ja olen satunnaisesti tehnyt keikkatöitä hoito-alalla.
Kärsin masennuksesta, mielialalääkkeitä olen syönyt 16 vuotta, on paniikkihäiriöitä, ahdistusta ja unettomuutta, stressivatsa jne. Syön myös Diapamia välillä,että helpottaisi.”Monet väännetty on itkut käännetty toiset posketkin”
Elämä on valunut hukkaan, minä en pääse vaan systeemiin kiinni.
Tuntuu, että koskaan ei elämä minulle hymyile. Mikään ei onnistu.
Olen kateellinen ihmisille, joilla on hyvä ja toimiva parisuhde, vaikka eihän se minulta ole pois ja pitää olla iloinen toisten puolesta.
Ystäviä ei ole, tämä lapsuudenystävä asuu muualla ja hänellä on perhe. Joskus laittelemme tekstiviestejä, syntymäpäivääni hän ei muistanut millään lailla.
Erääseen ns. ystävään välit menivät poikki, koska en tehnyt hänen tahtonsa mukaan.
Minulla ei ole kuin äitini, joka on naimisissa miehen kanssa, joka ei voi sietää minua. Hän ei kestä läheisiä välejä äitini kanssa.
Kotoa on vaikea lähteä mihinkään, pelkään väkijoukkoon menemistä, naurunalaiseksi joutumista.
Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa on ollut puhetta terapiasta, mutta sinnekkin pääsy on pitkässä kuusessa. Itse en pysty kallista hoitoa maksamaan.

En jaksa tätä elämää, onko kellään antaa jotain valoa? Minulla on usein kuoleman toiveita, itse en uskalla tehdä itselleni mitään.
Kiitos, jos jaksoit lukea tämän loppuun.

Käyttäjä Mandariini2 kirjoittanut 16.12.2012 klo 21:27

Nellaella kirjoitti 15.12.2012 20:34

Olen 40- vuotias, perheetön naisihminen.
Lapsuuteni oli vaikea, alkolismin ja narsismin varjossa.
Koulussa jouduin henkisesti ja fyysisesti kiusatuksi, koko peruskoulun ajan.
Ala-asteella kiusaaminen oli henkistä enimmäkseen, kotimatkalla pelottelua jne. Ylä-asteella kiusaaminen muuttui fyysiseksi.Minulla oli yksi hyvä ystävä, joka oli kylläkin toisessa koulussa, mutta pidimme yhteyttä.
Isäni kuoleman jälkeen, nuorena aikuisena aloin saamaan pakko-ajatuksia, opiskelu oli vaikeaa, minulla on vaikea hahmottaa kokonaisuuksia, matematiikka on vaikeaa, olen hyvin stressi-ja häiriöherkkä.
En saanut suoritettua ensimmäistä ammattitutkintoa, minä en vain saavuttanut tavoitteita. Kaksi tutkintoa olen suorittanut, vaiken kautta.
Olen ollut nuorempana vuosia työttömänä, eristäytynyt, vetäytynyt maailmasta. Silloin se oli turvallisinta.
Olen seurustellutkin, asunut avoliitossa, ollut kihloissa ja parin vuoden sisällä on ollut kaksi lyhyttä tapailusuhdetta, joista odotin enemmän. Miehet ovat vain halunneet pitää hauskaa eli seksi on kiinnostanut, mutta mikään muu ei. Pitemmät parisuhteet ovat kaatuneet liikaan erilaisuuteen, mies on halunnut alistaa jne. Ehkä olen alitajuisesti hakenut isäni kaltaista miestä, en tiedä.
Olen kovasti haaveillut rakkaudesta ja omasta lapsesta, mutta nyt on liian myöhäistä.
Elän yksin asunnossani, en voi ottaa lemmikkiä allergian takia.
Jäin syksyllä työttömäksi ja olen satunnaisesti tehnyt keikkatöitä hoito-alalla.
Kärsin masennuksesta, mielialalääkkeitä olen syönyt 16 vuotta, on paniikkihäiriöitä, ahdistusta ja unettomuutta, stressivatsa jne. Syön myös Diapamia välillä,että helpottaisi."Monet väännetty on itkut käännetty toiset posketkin"
Elämä on valunut hukkaan, minä en pääse vaan systeemiin kiinni.
Tuntuu, että koskaan ei elämä minulle hymyile. Mikään ei onnistu.
Olen kateellinen ihmisille, joilla on hyvä ja toimiva parisuhde, vaikka eihän se minulta ole pois ja pitää olla iloinen toisten puolesta.
Ystäviä ei ole, tämä lapsuudenystävä asuu muualla ja hänellä on perhe. Joskus laittelemme tekstiviestejä, syntymäpäivääni hän ei muistanut millään lailla.
Erääseen ns. ystävään välit menivät poikki, koska en tehnyt hänen tahtonsa mukaan.
Minulla ei ole kuin äitini, joka on naimisissa miehen kanssa, joka ei voi sietää minua. Hän ei kestä läheisiä välejä äitini kanssa.
Kotoa on vaikea lähteä mihinkään, pelkään väkijoukkoon menemistä, naurunalaiseksi joutumista.
Psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa on ollut puhetta terapiasta, mutta sinnekkin pääsy on pitkässä kuusessa. Itse en pysty kallista hoitoa maksamaan.

En jaksa tätä elämää, onko kellään antaa jotain valoa? Minulla on usein kuoleman toiveita, itse en uskalla tehdä itselleni mitään.
Kiitos, jos jaksoit lukea tämän loppuun.

Hei Nellaella!

Halusin vastata vaikkei minulla mitään kaikkivoipaa neuvoa ole sinulle antaa.

Itselläni on paljon samankaltaisia kokemuksia kuin sinulla. Onneksi en ole joutunut sentään pitkäaikaisen kiusaamisen kohteeksi. Kokemuksia kiusaamisen kohteena olemisestakin silti jonkin verran on. ☹️ Henkinen väkivalta on melkeinpä vielä kauheampaa kuin fyysinen, koska sitä ei välttämättä esim. aikuisten puolelta huomata yhtä helposti.

Haluan joka tapauksessa kannustaa sinua näkemään, että elämässäsi on ollut ja tulee varmasti myös jatkossa olemaan positiivisiakin asioita. Itselläni on ainakin perisyntinä juurikin vanhoissa asioissa rypeminen ja pientenkin vastoinkäymisten suurentelu. Luin joskus kirjan optimismista. Kirjan sanoman saattaa tiivistää seuraavasti. Optimismissa EI OLE kysymys siitä, että jotenkin mystisesti onnistuisi "iloitsemaan" jopa vastoinkäymisistään, vaan siitä, että pohtii REALISTISESTI TODELLISIA SYITÄ onnistumistensa ja epäonnistumistensa taustalla. Optimisti näkee ja ymmärtää, että epäonnistumisten taustalla on usein paljon itsestä riippumattomia syitä ja ettei ketään ole tuomittu epäonnistumaan ikuisesti.

Esim. masentuneena terve realismi (=optimismi) vain helposti unohtuu. Alkaa katselemaan elämäänsä liian yksisilmäisesti pelkkien epäonnistumistensa kautta.

Itse olen kanssa tällä hetkellä työtön joten väkisinkin tuppaa masentamaan/ahdistamaan aina välillä. Olen kasvanut tietyllä tapaa kilpailuhenkisessä ympäristössä, jossa akateemista uraa ja titteleitä on arvostettu korkealle - ei toki koko ajan ole asiaa "tuputettu", mutta kyllä sellaisen tietyn vaativuuden lapsi omaksuu jo huomaamattaan ympäristöstään. Siksipä omat vähäisemmät saavutukset urakehityksessä tuppaavat välillä ahdistamaan.

Yritän kuitenkin muistutella itselleni, ettei esim. työ mittaa kenekään ihmisarvoa. Sitä paitsi moni kiireinen ja hyvätuloinenkin ihminen on silti onneton. Onnellisuutta ei todellakaan voi mitata puhtaasti rahassa.

Omalla kohdallani ystäviin yhteydenpito on usein jäänyt jo sen takia, kun on tuntunut, että monesti nämä ystävät haluavat vain kertoa omista tekemisistään ja saavutuksistaan. Eli ystävyys ei ole ollut "tasavertaista", sellaista josta molemmat saavat hyvän olon ja tunteen. Siksi kai hyvien ystävien (ja puolison) löytäminen onkin niin vaikeaa, koska ihmiset vain ovat luonteiltaan niin erilaisia ja eri asioista kiinnostuneita.

No tää on tätä laiffii tää elämä. En voi muuta kuin toivottaa jaksamista ja tsemppiä. Kyllä aurinko paistaa välillä risukasaankin! 🌻🙂🌻

- Mandariini2

Käyttäjä Susi jo syntyessään kirjoittanut 17.12.2012 klo 20:39

Yksinäisyys ei ole hyväksi, mutta mitäs teet kun ei ole ketään eikä osaa tai uskalla tutustua uusiin ihmisiin.

Käyttäjä Geidel kirjoittanut 24.12.2012 klo 16:33

Tunnen hyvin vahvaa sympatiaa Nellaellaa kohtaan, kas kun oma tilanne on hyvin pitkälti sama, voi kun sais Nellaellan jostain kiinni ihan ajatusten vaihtoon...Mutta hyvää joulua itse kullekkin...

Käyttäjä Nellaella kirjoittanut 25.12.2012 klo 18:30

On viime aikoina alkanu yhä enemmän masennuttamaan tämä oma ikä, 40v.
Onko kenellä millaisia kokemuksia siitä, että ikää tulee koko ajan lisää
eikä unelmat ole tulleet todeksi?
Oman lapsen kaipuu on ihan kamalan voimakkaana tullut jo muutama vuosi sitten.
En tiedä, miten siitä selviää. Miten ootte selvinnyt?
Suurin osa kanssakulkijoista varmaan haaveilee ihan tavallisesta elämästä, mies, lapset, perhe-elämästä jne.
En voi mitään sille, että mieleen nousee kateus ja katkeruus.
Hyvää Joulun aikaa kaikille ja erityisesti sydämessäni ovat he, jotka viettävät joulua yksin.

Käyttäjä Elämääkö kirjoittanut 25.12.2012 klo 19:25

Jaan hyvin paljon ajatuksiasi. Itsekin elän yksin, tahattomasti, lapsia en tule enää ikäni vuoksi saamaan, eikä ole edes parisuhdetta. Lisäksi elämäntilanne on kamala, kaikki kaaoksessa. Pitäisi koko elämä jo hyvin varttuneena pystyä uudelleen rakentamaan, enkä enää tiedä, haluanko edes. Kammoksumani yksinäinen joulu alkaa onneksi olla takana ja tuo pahin päivä eli jouluaatto jo sitä on. Jotenkin sain skrapattua ja tehtyä itselleni mukavia asioita, mutta nyt on niin tyhjä olo (kaipa stressi tuosta kamalasta päivästä ja sen ohi menosta helpottaa) ja edessä olevat ikävyydet valtaavat alaa, samoin menneet asiat. Kyllä minäkin myönnän tuntevani katkeruutta siitä, ettei ole parisuhdetta, eikä lapsia, kaikkien muiden menetysten lisäksi. Ja oma ikääntyminen ei todellakaan auta asiaa. Koko tulevaisuus on niin epävarma ja kuten jo totesin, niin en enää edes tiedä, haluanko elämältä mitään. Ja aina olen ollut taistelija, aina viime aikoihin asti, kunnes kokonaistilanne alkoi kuormittaa liikaa. Ja lisää menetyksiä ja valtavaa stressiä vain tiedossa.. Elämässäni on ollut hyviä asioita ja niistä olen kiitollinen ja edelleen pystyn iloitsemaan pienistä hyvistä asioista. Kaikki oleellinen vain on täysin rempallaan.

Toivon sinulle voimia ja jaksamista niin tähän jouluaikaan kuin elämään muutenkin! Ammattiauttajasta voisi tilanteessasi olla apua. Kannattaisko vielä selvittää eri vaihtoehtoja?

Käyttäjä Geidel kirjoittanut 03.01.2013 klo 00:32

Nellaella, en niinkään tarkottanu että mun tilanne olis sama ton lapsen kannalta, vaan muuten kaikki on samoin...Lapsi voi olla, mut ei kaikki kuitenkaan oo hyvin...Mul on 14v poika jota en oo kolmeentoistavuoteen nähny....oon siis mies ite....Mut paa itestäs johkuu nettiin "jälki" josta saan kiinni, ni jutellaan....

Käyttäjä Nellaella kirjoittanut 03.01.2013 klo 09:36

"Jälki" on jätetty. Hyvää päivänjatkoa kaikille.

Käyttäjä Aijaivoi kirjoittanut 03.01.2013 klo 23:56

Hei, Naella
Itselläni on ikäisesi poika, joka sinun laillasi on ollut työttömänä, sairas ja vaikka opinnot saikin suoritettua, sairaudet estivät työpaikan saannin. Silti halkee töitä edelleen. On kamalaa katsella, mitä on tapahtunut heille, jotka olivat nuoria 90-luvulla. Silloin "heikot sortui elon tiellä" ja parhaat saivat työtä, toimeentulon ja elämän, joka meikäläisen järjen mukaan kuuluisi jokaiselle, joka parhaansa yrittää omien kykyjensä mukaan.

Muista tää Naella: Sulla on varmasti tavallisen työpaikan arvoisia kykyjä eikä ole sun vikasi, ettei tää kovien arvojen maailma salli sun täysillä käyttää näitä kykyjä ja rakentaa elämääsi ja tulevaisuuttasi.

Tässä viestiketjussa oli hyvä kohta yhdessä vastauskirjeessä:
" Luin joskus kirjan optimismista. Kirjan sanoman saattaa tiivistää seuraavasti. Optimismissa EI OLE kysymys siitä, että jotenkin mystisesti onnistuisi "iloitsemaan" jopa vastoinkäymisistään, vaan siitä, että pohtii REALISTISESTI TODELLISIA SYITÄ onnistumistensa ja epäonnistumistensa taustalla. Optimisti näkee ja ymmärtää, että epäonnistumisten taustalla on usein paljon itsestä riippumattomia syitä ja ettei ketään ole tuomittu epäonnistumaan ikuisesti." (lainaus ketjun kirjeestä)

Ne realistiset todelliset syyt sun tapauksessa ovat enimmäkseen yhteiskunnan kovuudesta ja traumaatisen lapsuuden aikaansaamasta alentuneesta itsetunnosta johtuvia. Myös perintötekijät vaikuttavat asioihin.

Just nyt olet yhdessä pisteessä elämääsi, josta suunta voi jatkua yhtä hyvin ylöspäin, alaspäin kuin tasaisesti suoraakin. Paljon on vielä tehtävissä suunnanmuutoksen aikaansaamiseksi. Mutta se "paljon" koostuu monista pienistä askelista oikeaan suuntaan. Yksi askel voisi olla vaikka se, että lopetat itsesi häpeilyn ja tajuat, että oikeasti olet sankarillinen ja sinnikäs, kun huonoista lähtökohdista huolimatta olet kunnon ihminen.

Lopuksi vielä: Mulla on hyvä ystävä, joka sai ensimmäisen (ja ainoan) lapsensa 42-vuotiaana. 😉

Käyttäjä Nellaella kirjoittanut 04.01.2013 klo 10:12

Geidel, sinua etsitään ja kuulutetaan, toivottavasti saan sinut kiinni.
Kiitos viesteistä, joista saan voimaa ja lohtua. Halaukset kaikille.
Se on vaan niin vaikeeta ,muuttaa elämänsä suuntaa kun tuntee itsensä huonoksi ihmiseksi. Sinulla Aijavoi on hieno poika ja sinnikäs luonne.
Oon miettinyt, että mikä on se juttu, joka antaa toiselle oikeutuksen kohdella kanssakulkijaa huonosti ja pilkata sekä kiusata toista, niin että menee se itsetunto?
Onko se tämä narsismi? Erityisen paljon on vaikutusta vanhemman ja lapsen suhteessa, jos ei isä osoita tyttärelle eikä vaimolleen myöneisyyttä, ihailua, mennään pieleen. Kuten äidin ja pojan suhteessakin voi käydä niin. Kaikkea ei voi tietenkään laittaa lapsuuden piikkiin ja syyttää vanhempiaan, eikä hyödytä.
Isoin vaikutus oli koulukiusaamisella, joka kesti vuosia.
Nuorena pitäisi päästä kaveriporukkaan, tuntea itsensä hyväksytyksi muiden nuorten joukossa. Se on tärkeä kehitysvaihe nuorelle ja aloittaa erkaantumisen vanhemmista. Minun kohdalla se jäi.
Isäni ei hyväksynyt mitään mitä tein ja kielsi kaiken.
Häntä ei voinut koskaan uhmata eikä tehdä vastoin hänen tahtoaan.
Isäni on kuollut jo yli 20 vuotta sitten, mutta äitini kanssa suhde
on hyvin läheinen ja lämmin. Soittelemme joka päivä ja näemme n. kerran viikossa.
Tuntuu joskus surulliselta ajatella, että nuoruus, joka on vain kerran elämässä meni hukkaan, hienot mahdollisuudet. Mutta sille ei voi mitään.
Tavoitteenani on päästä traumaterapiaan tulevaisuudessa. Sen avulla toivon viimein pääseväni sinuiksi itseni kanssa ja pystyn rohkeasti ja luottavaisesti katsomaan tulevaisuuteen.
Ollaan enkeleitä toisillemme, tänäänkin.

Aijaivoi kirjoitti 3.1.2013 23:56

Hei, Naella
Itselläni on ikäisesi poika, joka sinun laillasi on ollut työttömänä, sairas ja vaikka opinnot saikin suoritettua, sairaudet estivät työpaikan saannin. Silti halkee töitä edelleen. On kamalaa katsella, mitä on tapahtunut heille, jotka olivat nuoria 90-luvulla. Silloin "heikot sortui elon tiellä" ja parhaat saivat työtä, toimeentulon ja elämän, joka meikäläisen järjen mukaan kuuluisi jokaiselle, joka parhaansa yrittää omien kykyjensä mukaan.

Muista tää Naella: Sulla on varmasti tavallisen työpaikan arvoisia kykyjä eikä ole sun vikasi, ettei tää kovien arvojen maailma salli sun täysillä käyttää näitä kykyjä ja rakentaa elämääsi ja tulevaisuuttasi.

Tässä viestiketjussa oli hyvä kohta yhdessä vastauskirjeessä:
" Luin joskus kirjan optimismista. Kirjan sanoman saattaa tiivistää seuraavasti. Optimismissa EI OLE kysymys siitä, että jotenkin mystisesti onnistuisi "iloitsemaan" jopa vastoinkäymisistään, vaan siitä, että pohtii REALISTISESTI TODELLISIA SYITÄ onnistumistensa ja epäonnistumistensa taustalla. Optimisti näkee ja ymmärtää, että epäonnistumisten taustalla on usein paljon itsestä riippumattomia syitä ja ettei ketään ole tuomittu epäonnistumaan ikuisesti." (lainaus ketjun kirjeestä)

Ne realistiset todelliset syyt sun tapauksessa ovat enimmäkseen yhteiskunnan kovuudesta ja traumaatisen lapsuuden aikaansaamasta alentuneesta itsetunnosta johtuvia. Myös perintötekijät vaikuttavat asioihin.

Just nyt olet yhdessä pisteessä elämääsi, josta suunta voi jatkua yhtä hyvin ylöspäin, alaspäin kuin tasaisesti suoraakin. Paljon on vielä tehtävissä suunnanmuutoksen aikaansaamiseksi. Mutta se "paljon" koostuu monista pienistä askelista oikeaan suuntaan. Yksi askel voisi olla vaikka se, että lopetat itsesi häpeilyn ja tajuat, että oikeasti olet sankarillinen ja sinnikäs, kun huonoista lähtökohdista huolimatta olet kunnon ihminen.

Lopuksi vielä: Mulla on hyvä ystävä, joka sai ensimmäisen (ja ainoan) lapsensa 42-vuotiaana. 😉

😍

Käyttäjä Aijaivoi kirjoittanut 06.01.2013 klo 01:13

☺️ Kiitti kiitoksista. Tuntuu mukavalta. Toivotaan, toivotaan, toivotaan ....
On se kumma kuinka se itsetunto on ohut, kuten mulla ja sit taas toiset ei näytä lannistuvan mistään, vaan yrittävät vielä toiveikkaina, kuten mun poika. Hän on saanut sen ominaisuuden synnyinlahjanaan ja minä taas "kirouksekseni" ADD:n. Mutta kun vuosia kuluu, löytää konsteja ja keinoja elää näitten asioitten kanssa ja löytyy myös sellasia asioita, joitten edessä ei voi kuin olla onnellinen että elää ja sai tuonkin asian nähdä ja kokea. 🌻🙂🌻