Hei kaikille
Olen useasti aikonut kirjoittaa tänne mutta sanat ovat hukassa, en saa purettua tätä vyyhtiä mikä pään sisälläni on ihan takussa.
Noin vuosi sitten näin kolarin kun pyöräilijä jäi auton alle suojatiellä ja jäi kadulle makaamaan. Olin itse autolla liikkeettä joten en voinut pysähtyäkkään siihen kun oli niin ruuhkaista ja siihen meni tämä autoilija joka kolarin aiheutti ja pysähtyi siihen muitakin auttajia. En tiedä kuinka tämän naisen kävi mutta minut se ”kai” traumatisoi sillä sen jälkeen mikään ei ole enää ollut niin kuin ennen. Kyseenalaistan aivan kaiken, työn, elämän, parisuhteen koulut ja kaikki. Ajattelen nykyään että onko tässä elämässä mitään järkeä.
Kilpailu paremmuudesta alkaa jo synnytyslaitoksella kun sinut pisteytetään, tarhapaikoista pitää tapella, koulussa paremmuutesi mitataan koenumeroiden perusteella. Sitten pitää tapella koulutuspaikoista, työpaikoista. sitten kun päästään töihin, sielä pitää päteä paremmuudesta ja vain isokenkäiset ovat niinku ihmisiä.
Onko mitään järkeä tuskailla rahan riittävyydestä ja pakko sitä jossakin on asua ja asunnot ovat kalliita ja jos asutkin jossan mörskässä niin ethän sä oo paljon mikää, varsinkaan jos ei oo kesämökkiä ja kolmea autoa pihassa..
Mitä järkeä on yleensä syntyä kun tää elämä on suurinpiirtein vain tuskaista taistelua että pysytään edes hengissa ja sitten kun kaikki noi edellä mainutut on saavutettu, elämä onkin ohi. Siis elämässä ei ole mitään järkeä ja kun se kuolemakin voi tulla vaikka sekunnin päästä normiaskareissa… Näitä olen kelannut nyt yli vuoden tuon näkemäni kolarin jälkeen.
Sen jälkeen oloni on ollut ihan tyhjä, mikään ei tuo iloa, mitään ei huvita tehdä, minnekkään ei huvittaisi lähteä.
Olen eronnut 23 vuotta kestäneestä avioliitosta 13 vuotta sitten, sen jälkeen oli 10 vuotta kestänyt avoliitto ja kihlaus. Nyt olen ollut kolme vuotta sinkkuna ja tämä yksinäisyys on musertavaa, tuntuu että en ole kenellekkään yhtään mitään, kukaan ei kaipaa eikä pyydä mihinkään ja jos pyytääkin sydän on oudon tyhjä ja iloton jatkuvasti, siis ihan jatkuvasti.
Valitan yksinäisyyttä ja sinkkuutta (ajatella että nautin tästä olotilasta vielä vuosi sitten😐)
Miehiä olisi kyllä, mutta kukaan ei kelpaa, ja sitten vingun täällä yksinäisyyttäni.
Tätäkö tämä on, tässäkö koko elämä?? Aamulla ei huvita lähteä töihin eikä töistä kotiin. Kotona en tee mitään muuta kuin pelaan nettipelejä ja pitkästy.
Tiedän että tämä vaikuttaa masennukselta ja sanoisitte kai nyt että hae apua mutta en usko enää terapeutteihin enkä masennuslääkkeisiinkään sillä olen sairastanut 8 vuotta vakavaa masennusta ja syönyt jos vaikka mitä lääkkeitä eikä tilanne ole miksikään muuttunut enkä apua niistä saanut, siis lääkärikin nyt on pois suljettu apukeino.
Haluaisin tietää mikä minua vaivaa, sillä joka ikinen päivä on kärsimys ja tää tyhjyys sydämessä on niin musertavaa.
Kaikki pitäisi olla ihan hyvin, on työpaikka, asunto ja kaksi ihanaa koiraa. On lapset, lapsenlapset jne.. mutta silti mikään ei ole hyvin. Onko minulle enää missää mitään vai onko tämä elämäni niin loppuun nähty että mitään ole enää odotettavissa. Nää viikonloput, joulut, juhannukset ja kesälomat ovat kaikkein pahimpia viettää yksin.
Mitä voisi ihminen tehdä jota ei huvita tehdä yhtään mitään. Mistä löytyy ilo, mistä onni vai onko niitä olemassakaan 😞
Olen jäänyt kaipaamaan avomiestäni, vaikka erosta on jo kolme vuotta, olemme vielä tekemisissä ja auttelemme toisiamme tarpeen mukaan ja ainakin kerran viikossa soittelemme toisillemme. Vaikka itse suhteesta lähdinkin sen toimimattomuuden takia, nyt haikeana muistelen kuinka oli kivaa kun hän oli siinä.
En tiedä sotkeeko päätäni tämä ex avomieheni niin paljon etten salli itselleni uutta suhdetta kun nämä ns. tulokkaat pitäisivät olla tyylillisesti ja arvoiltaan samantyyppisiä kun exavo oli, eivätkä nämä ole sitä.
Enkös olekkin harvinaisen mustamielinen. Saisinko pikkuisen vertaistukea. Kiitos
Hei
Kerroit paljon elämästäsi, kiitos siitä on mukava tutustua sinuun. Se pisti silmaanikun kerroit ettet usko masennuslääkkeisiin ja lääkäreihin. Minulla on vähän sama juttu ettei nuo lääkkeet ole auttaneet nytkin kokeillaan jotain uuttan saa nähdä onko siitä hyötyä
On varmaan yksinäistä olla sinkkuna kun on tottunut parisuhteeseen mutta uusi onni voi odottaa jossain. Minulla on usko Jeesukseen ja hänen huolenpitoonsa vaikka minulla on vaikeaa ja päivä kerrallaan yritän elää. Ennyt keksi enempää kirjoittamista mutta vastaa sinä niin keskustellaan lisää
Murehtija kirjoitti 18.1.2015 14:13
Hei kaikille
Olen useasti aikonut kirjoittaa tänne mutta sanat ovat hukassa, en saa purettua tätä vyyhtiä mikä pään sisälläni on ihan takussa.
Noin vuosi sitten näin kolarin kun pyöräilijä jäi auton alle suojatiellä ja jäi kadulle makaamaan.
Enkös olekkin harvinaisen mustamielinen. Saisinko pikkuisen vertaistukea. Kiitos
Kaipaat vertaistukea, eikä tämä vastaus taida siihen olla sopiva mutta haluan kuitenkin sanoa jotakin. Usein vertaistueksi riittää myös toisen ymmärrys ja sellaista tukea olen itse täältä saanut.
Elämäntarinasi oli luettuna aika ristiriitainen mutta kyllä siitä sentään selvän jotenkuten saa. Pohdiskelu elämätarkoituksestasi on nähtävästi alkanut, että tunnet syyllisyyttä ettet jäänyt onnettomuuden uhria auttamaan. Kirjoituksestasi ei kuitenkaan paljastu olitko osallinen tapahtumaan ja jos et ollut, syyllisyydentunteesi on liian syvä tapahtumaan nähden koska muita pysähtyi onnettomuuspaikalle. On tietenkin luonnollista olla huolissaan omista asenteista kun jotain tuollaista tapahtuu mutta olisitko tuonut omalla avullasi uhrille jotain sellaista mitä eivät muut olisi pystyneet antamaan?
Luulen kuitenkin , että tuo onnettomuus oli vain laukaisevana tekijänä elämäntilanteesi kokonaiskartoitukselle. Irrallinen kokemus siitä, että olisit voinut tuntea itsesi tarpeelliseksi siihen verrattuna millaisia asioita nykyisin mietit. Minun mielestä olet elänyt rikkaan ja antoisan elämän mutta teet siinä virheen, että mitätöit kokemuksiasi halventamalla ne liian arkisiksi ja tyhjänpäiväisiksi. Kaikki mitä kerrot on tavallista elämää ja nykyisin siihen kuuluvat valitettavasti avioerot. Kyllästytään melkein mielijohteesta kumppaniin. Varsinkin jos suhde on kestänyt noinkin kauan. Toki on poikkeuksia mutta aika moni jää eron jälkeen sinkuksi mutta onko se kaikille oma valinta.
Yksinäisyys on ikävä ilmiö mutta pitäisi siitäkin nähdä valoisat puolet, tärkeimpänä itsemääräämisoikeus. Voit valita seurasi juuri sellaiseksi kuin haluat, etkä joudu roikkumaan toimimattomassa suhteessa. Näitä kahta olomuotoa, yksin eläminen ja parisuhde, on hyvä verrata toisiinsa ja nähdä niistä molemmista hyvät ja huonot puolet, ja vasta sitten päättää mitä itse halua sillä itseäsi ne päätökset kuitenkin ensisijaisesti koskevat. Jokainen on oman onnensa seppä.
Hei!
Kuvittelisin, että jossain vaiheessa elämäänsä jokainen vähänkin syvällisempi ihminen miettii elämän järjettömyyttä. Toiset, kuten minä ja sinä, jäävät niihin ajatuksiin jotenkin jumiin. Varsinkin kaikki onnettomuudet, joissa kuolee ihmisiä, saavat ihmettelemään mikä heidänkin elämänsä tarkoitus on ollut kun kaikki vain yhtäkkiä loppuu. Sitä voi tänään stressata seuraavaa työpäivää ja jäädä työmatkalla auton alle. En tiedä, itse olen uponnut omiin synkkiin ajatuksiini kuin suohon josta ei pääse ylös. Mitä enemmän miettii, niin sitä syvemmälle uppoaa. Moni asia tässä elämässä on niin tyhjänpäiväistä kilpajuoksua. Aina pitäisi olla parempi ja tehokkaampi, että kelpaa tälle yhteiskunnalle. Oikeasti pitäisi oppia kelpaamaan itselleen. Ihmiset tämän yhteiskunnan ovat itse luoneet, niin miten se voisi muuta ollakaan kuin epätäydellinen. Se on itsestä kiinni mitä asioita arvostaa. Pitääkö arvossa niitä kolmea autoa vai jotain muuta. Itse koen aika luotaantyöntävinä sellaiset ihmiset, joille tärkeintä on vain se miltä näyttää ulospäin, vaikka totuus olisi ihan muuta. Koen myös tyhjyydentunnetta. Ihan kuin katselisi ulkopuolelta kun kaikki muut häärivät tyytyväisinä omissa ympyröissäni ja itse olen kaikesta irrallaan. Meitä mustamielisiä on siis muitakin!
Kiitos vastanneille.
Tiedän että ei tosta avautumisestani juuri mitään tolkkua saanut, niin poukkoilevaa jne. mutta kun pää on sekaisin kuin lankakerä enkä osaa hahmottaa mikä minulla oikein mättää oikeasti.
Luonteeni ottaa niin päähän kun satun olemaan äärettömän herkkä joka itkee ja murehtii niin helposti kaikesta ja tuntuu että tämä melankolisuuskin alkaa häiritä jo itseänikin. Millä oppisin positiivisuutta ja tyytyväisyyttä, onko siihen mitään lääkettä, inhoan olla jatkuvasti näin alakuloinen ja tyytymätön.😠
Osuit niin asian ytimeen LonelyWolf, juuri tuota tarkoitan että tuntuu kuin tämä maailma olisi tehty vain rikkaita ja pärjääviä varten ja varsinkin nuorille. Mitä vanhemmaksi tulet, sitä vähemmän kukaan arvostaa, ainakaan tavallista pulliaista. Tämä on ulkonäkökeskeisten nuorten maailma, kaikki hyödykkeetkin ajatellaan lähes vain nuorien ihmisten näkökulmasta.
Kun katson tämän päivän nuoria ihmisiä, oi kuinka kauniita ja hoikkia ovat mutta heistäkin tulee vanhempia ja eläkeläisiä. Ei sitä tule ajatelleeksi nuorena ja kauniina, en minäkään ajatellut. Ensimmäisen kerran poden ikäkriisiä ja olen alannu ajattelemaan kauanko saan pysyä terveenä ja kun sairastun, kuka minua auttaa jos olen loppuelämäni sinkkuna. Miten pärjään eläkkeellä ja ja ja
paljon pelottavaa vastassa, kas kun en moisia aikaisemmin ole miettinyt.
Kaikkein pahinta on ystävien puute, kun ei ole kenellekään tärkeä eikä kukaan kaipaa 😭
Sama täällä. Mietin kuka minusta huolehtii jos sairastun. Ei ole ystäviä jotka
kävisi kylässä. Mietin ja murehdin asioita liikaakin. Ne vain pyörii päässä.
Sitten iskee pelko ja paniikki. Joskus tuntuu ettei lääkkeistä apua.
Murehtija kirjoitti 20.1.2015 14:39
Mitä vanhemmaksi tulet, sitä vähemmän kukaan arvostaa, ainakaan tavallista pulliaista. Tämä on ulkonäkökeskeisten nuorten maailma, kaikki hyödykkeetkin ajatellaan lähes vain nuorien ihmisten näkökulmasta.
Kun katson tämän päivän nuoria ihmisiä, oi kuinka kauniita ja hoikkia ovat mutta heistäkin tulee vanhempia ja eläkeläisiä. Ei sitä tule ajatelleeksi nuorena ja kauniina, en minäkään ajatellut. Ensimmäisen kerran poden ikäkriisiä ja olen alannu ajattelemaan kauanko saan pysyä terveenä ja kun sairastun, kuka minua auttaa jos olen loppuelämäni sinkkuna. Miten pärjään eläkkeellä ja ja ja paljon pelottavaa vastassa, kas kun en moisia aikaisemmin ole miettinyt.
Kaikkein pahinta on ystävien puute, kun ei ole kenellekään tärkeä eikä kukaan kaipaa 😭
Vähän vaikuttaa että sulla on alhainen itsetunto, etkä arvosta itseäsi ollenkaan. Kyllä kannattaisi arvostaa sillä sinulla on monet asiat paremmin nuorilla joilla ei likimainkaan kaikilla ole edes työtä ja ovat syrjäytymässä. Nuorilla pitäisi olla selvänä tulevaisuus edessä mutta ei ole. Ei likimainkaan kaikilla. Ei ulkonäkö ole kuin pintaa, sitä on turha kadehtia.
Suosittelen liittymään johonkin yhdistykseen niin saat taatusti seuraa ja itsetuntosikin kohenee siinä samalla. Ei ole mitään syytä jäädä voihkimaan ja murehtimaan mennyttä elämää sillä voit jakaa niitä kokemuksia niille joita niitä ei vielä ole.
Se on totta että minulla on huono itsetunto, on ollut aina vaikka ei todellakaan pitäisi syytä olla (kuulemma).
Vertailen aina itseäni muihin ja kerta kerran jälkeen totean että en ole mitään, en osaa mitään ja olen tyhmä kuin saapas. Osaanhan minä paljonkin mutta olen niin auttamattoman laiska nykyään kun ei vain kerta kaikkiaan huvita tehdä mitään ja innostua mistään ja itseinho ruokkii tätä kaikkea lisää.
Olen työpaikassa jossa kaikki nykyiset työntekijät (ne nuoremmat) ovat korkeasti koulutettuja insinöörejä ja maistereita, minä en ole, ja koen alemmuudentunnetta siitäkin kun en ole kouluja käynyt niin kuin he.
Olen ollut samassa työpaikassa 38 vuotta johon menin todella nuorena kun vanhemmilla ei ollut koulutukseeni varaa ja olinkin nuorin työntekijä silloin. Olen ammatissa johon en mielestäni sovi ollenkaan vaan mun pitäisi olla luovalla alalla mutta ei enää kannata alaakaan vaihtaa kun olen näin vanha.
Nyt kun lähes kaikki silloiset työkaverini ovat jääneet eläkkeelle koen tätä huonommuutta ja ikälopun fiilistä jatkuvasti ja vielä pitäisi jaksaa olla töissä 7 vuotta ennen eläkkeelle pääsyä. Ja tuntuukin että nämä nuoremmat, varsinkin johtoporras toivovat vaan että pääsisipä tuostakin raakista jotta voisi korvata nuoremmalla ja osaavammalla. Ei kukaan enää kaipaa tietoa työpaikkamme historiasta ja arvosta tietämystäni siitä miten paljon tiedän yrityksestämme kuin he, heillä on taskussaan tämän päivän koulutus jota minulla ei ole. Ei siihen mitkään kultaiset ansiomerkitkään auta.
Olen arvostetussa työpaikassa, joidenkin mielestä arvostetussa ammatissakin mutta, minä en koe niin. Olen totaalisen kyllästynyt työhöni, en edes muista milloin viimeksi olisin lähtenyt kivalla fiiliksellä sinne. Tää on niin naista syövää kun kahvi/ruokahetkekin työkaverit puhuvat vain työasioista, kukaan ei puhu siellä enää mistään muusta, todella uuvuttavaa, en edes käy yhtä aikaa kahvilla tai syömässä heidän kanssaan enää.
Voi kertokaa nyt hyvät ystävät mistä saisin fiiliksen että olen tarpeellinen vielä jotenkin kun sitä tunnetta ei tule, ei, vaikka hoen itselleni että paljon paljon huonomminkin voisi olla.
Voiko olla mahdollista että ystävien puute tekee tämän kun ei ole ketään kenelle voisi tunteistaan puhua, ja jos puhunkin, ne vesitetään välittömästi tyylillä älä nyt hupsuja puhu.
😞
Hei,
halusin vaan sanoa, että ehkä ne "ystävät" ei ole oikeita sulle, jos eivät jaksa kuunnella jos sulla on paha olla tai muuten vaan mieli maassa. "Älä puhu typeriä" on se typerin vastaus ikinä, varsinkin jos itellä on mielenpäällä ties mitä, mistä haluais avautua jollekin. Mutta mieluummin yksin, kuin huonossa seurassa? En ole lukenut tätä ketjua sen kummemmin, enkä tiedä onko joku muu tätä jo ehdottanut tmv, mutta ehkä joku uusi harrastus olis sulle sopiva? Mene vaikka tanssimaan tai neulontakerhoon, mikä vaan sua itseäs kiinnostaa. Sieltä löytyy uusia ihmisiä ja ehkä saat ystäviäkin.
Mitä työpaikan vaihtamiseen tulee, niin mun mielestä siihen ei oo ikinä liian vanha. Mä olen itse 21-vuotias ja tunnen oloni tosi vanhaksi, vaikka ei ole ammattia vielä eikä mitään, mutta jos joku sanoisi että olen liian nuori/vanha tekemään jotakin, niin menisin ihan uhallakin ja tekisin sen. Ihan vaan näyttämisen halusta. Elämästä kuuluu nauttia, ja jos joku asia saa sut voimaan pahoin tai ei kiinnosta enää pätkän vertaa, niin mene ja muuta se. Kaikki on myöhästä vasta sitten kun sydän lakkaa lyömästä. 🙂 Tsemppiä!
Murehtija kirjoitti 22.1.2015 12:51
Vertailen aina itseäni muihin ja kerta kerran jälkeen totean että en ole mitään, en osaa mitään ja olen tyhmä kuin saapas. Osaanhan minä paljonkin mutta olen niin auttamattoman laiska nykyään kun ei vain kerta kaikkiaan huvita tehdä mitään ja innostua mistään ja itseinho ruokkii tätä kaikkea lisää.
En ole varsinainen asiantuntia mutta jostain olen lukenut, että jos tuntee allennuskompleksia pitäisi aluksi yrittää oppia rakastamaan itseä, vaikka toisaalta muiden on yleensä vaikeaa sietää itserakasta ihmistä mutta jos kerran eivät työkaverisi sinua nyt riittävästi huomioi, ei lisääntyvästä itserakkaudesta ole sinulle mitään haittaa.
Miten sitten itserakkautta voi lisätä onkin vaikeampi juttu. Sanot että haluaisit tehdä mieluummin luovaa työtä ja kun et enää halua vaihtaa ammattia, ala harrastamaan jotakin sellaista mistä todella pidät. Kun löydät sellaisen harrastuksen, tee siitä itsellesi tärkein asia maailmassasi. Itsetuntosi alkaa kohomaan huomaamatta, varsinkin kun hoet itsellesi, että se mitä teet, sitä ei kukaan muu voi tehdä kuin Sinä (alleviivattuna).
Sen tiedän, ettei mistään työstä joka muuttuu pelkäksi suorittamiseksi, voi nauttia sillä tein sellaista työtä nuorempana. Sellaiseen työhön luova tuntee kuolevansa pystyyn. Onneksi itse tajusin asian ajoissa ja olen viimeiset kymmenenvuotta tehnyt työtä jota ei voi tehdä ilman hyvää mielikuvitusta. Mutta minulle ei riitä sekään vaan vielä vapaallakin annan mielikuvitukseni liitää ja kirjoitan. Harrastan kirjoittamista vailla päämäärää. En siis pyri julkaisemaan mitään vaan kirjoitan omaksi ilokseni ja olen ylpeä harrastuksestani. Nuorempana pyrin julkaisuun mutta kun en saanut ketään innostumaan teksteistäni, aloin kirjoittamaan vai itselleni. Onneksi minulla ei ole kunnianhimoa niin en masennu vaikkei kukaan pitäisi teksteistäni. Tiedän etten enää kauaa saa tehdä työtäni mutta ei haittaa sillä minulla on harrastus jossa voin käyttää rikasta mielikuvitustani.
Kun luen kirjoitustasi, minulle tulee tunne, että oletkohan pettynyt työnantajaasi? Olet ehkä odottanut ylennystä kun olet niin kauan ollut saman työnantajan palveluksessa mutta ylennykset on annettu vähemmän aikaa työssä olleille, nuoremmille naisille. Varmasti sellainen sieppaisi ketä hyvänsä sillä mitä pidempään on samaa työtä tehnyt sitä paremmin sen osaa tehdä. Työssä hyväksi ei tulla koulutuksella vaan työn tekemisellä. Koulutuksessa opitaan perusasiat mutta niiden soveltaminen itse työhön on toinen juttu. Työnantajat harvoin ovat tällaista voimavaraa osanneet suomessa hyödyntää vaikka haluavat jatkaa työn tekijoittensä työuria. Olemassa oleva ristiriita.
Itse en ole odottanut ylennystä sillä tiedän siinä joutuvani puun ja kuoren väliin ja koska tiedän puutteeni sosiaalisessa ympäristössä, olen tyytynyt osaani. Työvuosia on jäljellä vajaa kymmenen vuotta mutta olen valmis lopettamaan ihan koska hyvänsä mutta luulen että joudun tekemään pidempään kun nuorempaa väkeä ei työni kiinnosta. Yksityiselämässäni olen pari kertaa pettynyt raskaasti ja kosolti vähäisempiä vastoinkäymisiä mutta varsinaista ikäkriisiä en ole huomannut potevani. Pahin kriisi kesti vuosia ja siinä kahlattiin parisuhteeni kanssa pohjamudissa mutta pystyin kuin pystyinkin lapsettomuutemme hyväksymään vaikka nyt vanhempana joudun katkerana seuraamaan sivusta ikäisteni onnellisuutta lapsenlastensa kanssa. Toinen kriisini oli vähintään yhtä pitkä kun menetin mielenterveyteni terveysoperaatiossa mutta siitäkin, omasta mielestäni, olen pystynyt toipumaan. Ainakin tyydyttävästi. Ymmärrän ettei kaikkea haluamaansa ihminen voi yksinkertaisesti saavuttaa mutta itseään voi ainakin kunnioittaa jos tietää toimineensa aina oikein.
Varsinaisia ystäviä ei ole minullakaan ollenkaan, siis sellaisia joita voisin käydä tapaamassa ja rupatella mutta kirjeystäviä on ja olen niistä ylen onnellinen. Teen työtäkin likimain yksin joten viihdyn kotonakin siipan kanssa oikein hyvin. Tiedän että jäämme jatkossa yhä enemmän kaksin ja lopulta ehkä yksin mutta niinhän kaikille käy ennemmin tai myöhemmin. Asiat pitää ottaa sellaisena kuin tulevat koska vaikeaa niitä on mennä muuttamaankaan. Keskusteluistakin voi löytää ystäviä ja vaikken kirjekavereitani ole koskaan tavannut, on minulla heitä joskus ikävä jos kirjoitusväli pitenee. Ei ihmistä tarvitse pitää kädestä, vain todistaakseen jotain itselle.
Hei!
Onpas aloittajan kirjoitus kuin minun kirjoittamaa muutama vuosi sitten. Olin ihan varma että olen sairastumassa uudelleen masennukseen ja vaikka mihin, mutta sitten kuin ihmeen kaupalla tajusin minkä ikäinen olen. Ja ahaa, mikä ihana huomio! ikä tekee tehtävänsä! Jokainen vanhenee ja niinpä alkaa surutyö menneisyydestä ja huoli tulevaisuudesta. Aloin lukemaan miten esim. vaihdevuodet (ne on myös miehillä, vaikkei niistä paljoa puhuta) vaikuttavat mielialaan ja löysin vastauksia ja olo helpottui kun tajusin mistä oli kyse. Se aika vain on kestettävä. Nyt se on jo helpottanut eikä enää mieli ole niin maassa, vaan päinvastoin kuin muutama vuosi sitten olin ihan surkea, yksinäinen ja tyhmä yms. Niin nyt olen tyytyväinen kun on kolme lasta ja lapsenlapsiakin. Eivät he minua muista usein eivätkä käy, mutta minulle riittää että he ovat siellä jossain maailmalla tekemässä itsekukin jotain. ja ennen itkeä tihrustin ettei lapsetkaan käy eivätkä ainakaan rakasta. On se ihmeellistä miten kaikki muuttuu kun muutama vuosi menee eteenpäin.
Onneksi en ole koskaan arvostanut tavaraa kovin paljoa, sen verran vain että tulen toimeen. Ystäviä kaipasin muutama vuosi sitten, tunsin hirveää yksinäisyyttä, mutta ei ystäviä löydy etsimällä ja vaatimalla sen tajusin, jouduin vain ahdinkoon kun yritin ystävystyä ja olin liian herkkä uskomaan kaikenlaisia ihmisiä, jotka eivät sitten olleetkaan mitään ystäviä. Se vain haavoitti ja musersi enemmän. Nykyisin on muutama hyvä kaveri ja joskus pidetään yhteyttä ja tyydyn siihen. kotona on paljon puuhaa ja harrastan kaikenlaista niin on tekemistä. "Toiminta on taikasana"-sanotaan jossain ja tarkoittaa että pitää lähteä pois neljän seinän sisältä jos se ahdistaa.
Ja onhan se tietenkin sellainenekin mahdollisuus että ihminen on heräämässä hengellisesti ja ehkä kaipaa Jumalaa ja seurakuntaa ja siksi on tarkoitukseton olotila. Kannattaa kokeilla jotain niin tietää mitä kaipaa.
Minä löysin vuosien yksinolon jälkeen elämänkumppanin ja olen siitä kiitollinen. Mutta tiedän myös sen ettei mikään kestä, loppujen lopuksi voin joutua olemaan yksin.
"etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan"
Hei Salainen!
Mukava kuulla sinusta pitkästä aikaa. Saanko pyytää että kirjoittaisit mnunkin ketjuun sillä olen odottanut sitä. Minä olen saanut paljon lohtua tavasta jollasinä olet selviytynyt vaikka sinulla on ollut vaikeaa. Minäkään en arvosta tavaraa kovin paljoa vaan Jumala perhe ovat tärkeämpiä.
Kiitos kaikista vastauksistanne.
Olen pohtinut mistä ihan pohjimmiltaan voi olla kyse tästä kaikenkattavasta turhuuden tunteesta. Onko se tuo näkemäni onnettomuus, ikäkriisi vai onko syy uusilla masennuslääkkeillä nimeltä Voxra jota minulle määrättiin vuosi sitten, se kun ei kuulemma lihota eikä aiheuta mitään sivuvaikutuksia.
Minulle ne vaikuttivat niin että koin sanomattoman huonoa oloa, oksetti eikä ruoka eikä edes tupakka maistunut, sitä kesti kauan. Ihan väkisin söin ja olin polttamatta kun ei edes tehnyt mieli. Kun tuo kaiken ilon elämästä kadottanut fiilis jatkui ja jatkui, lopetin nämä lääkkeet ja totta oli ettei niistä mitään lopetus viekkareita tullut niin kuin aikaisemmin muista, nuo lopetin kuin seinään.
En muista, sainko elämäniloa yhtään tuona aikana takaisin mutta paniikkioireita kylläkin ja sosiaalisien tilojen pelkoa joten aloitin ne uudestaan sen myötä nämä oireet hävisivät.😐
Nyt olen siis syönyt tätä voxraa uudestaan noin vuoden mutta taas olen lopettamassa sitä sillä tämä ilottomuuden ja tyhjyyden tunne on jotakin vielä pahempaa kuin masennus. Alan epäillä että luonteeni on tosi häiriintynyt kun ajattelen asioista kuin haudan partaalla roikkuva mummi vaikka en ole edes 60 täyttänyt vielä. Silti tuntuu ettei ole enää mitään muuta paikkaa minne tämän ikäinen yksinäinen muualle voisi mennä kuin bingoon tai kirkkoon. Enkä halua elää näin, sillä luonteeni ja sydämeni on varsin nuori mutta ajattelen ympäristön paineita jos vaikka discoon menisin, pihalle mut sieltä naurettais ja eipähän sielä ikäisiäni näy😞.
Tuo voxra siis ei poistanut masennustani niin kuin ei mikään muu lääke aikaisemminkaan mutta paniikkihäiriön ja sos.tilanteiden pelon. Mistä ihmeestä nekin ihmisille tulee???? Mutta olen vahvasti sitä mieltä edelleen että jos ja kun minulla masennus on, sitä ei terapialla, psykiatrilla eikä lääkkeillä paranneta, onkohan kukaan parantunut 😐?