Toivon sinulle paljon, paljon voimia!!

Ulkonäkökeskeisyys harmittaa itseäni. Sivuutan mielelläni työilmoitukset, joissa pyydetään hakijoiden valokuvia. Paljon ulkonäköä tärkeämpää työelämässä on, kuinka työnsä tekee ja kuinka kohtelee työtovereitaan. Mielestäni on TODELLA ISO plussa, että et puhu toisista pahaa selän takana. Ansaitset muiden luottamuksen!

Missään tapauksessa se, mitä joudut kestämään, ei ole vikasi! Työelämässä tarvitaan kaltaisiasi ahkeria ja tunnollisia työntekijöitä. Älä siis luovuta. Oletko ajatellut, että joskus potkuista voi seurata jotain hyvääkin? Saatat vaikkapa päätyä työpaikkaan, jossa viihdyt entistä paremmin. Todennäköisesti näin onkin, sillä käsitin, että työyhteisössäsi on ikävä ilmapiiri.

Kiitos Eläväinen kannustavista sanoistasi. Olenkin nyt menossa lähihoitaja koulutukseen. Haastattelun jälkeen selviää pääsenkö siihen. Ehkä siitä seuraa sitten työpaikka.
Eihän työn loppuminen maailmanloppu ole, vaikka siltä se ensin tuntuukin. Tiedän että maailmassa on paljon työnsä menettäneitä ihmisiä, mutta oma tilanne tuntuu toivottomalta.

Hienoa, että jaksat edelleen yrittää! Ei elämäsi olekaan tähän päättynyt. Tsemppiä sinulle! 🙂

Tsemppiä sinulle myös! Eihän tämä lama voi kestää ikuisesti. 🙂👍

Ei, ei tämä lama varmaankaan ikuisesti kestä. Pieni lisäkoulutus voi lisätä mahdollisuuksia.Mistä kiinnostuksesi lähihoitajakoulutusta kohtaan on tullut? Kävisitkö opintosi monimuotokoulutuksena tai ehkä iltakouluna? Loistavaa todellakin, että jaksat jo suunnitella tulevaisuuttasi! Niin kauan kuin sinulla on voimia tähän, elämäsi menee eteenpäin. Koetko saavasi mieheltäsi tukea?

Itselläni on käynyt myös mielessä alan vaihto. Vuosi sitten ajattelin, että opintoni oli jo käyty. Olin juuri valmistunut yo-merkonomiksi. Olen harmikseni saanut huomata, että koulutukseni ei hyödytä minua millään tavoin. En enää jaksaisi tehdä keikkatöitä myymälöissä. Voisin toki jatkaakin, jos saisin tarpeeksi ja hyvissä ajoin vuoroja sopivien matkojen päästä.

Juuri nyt en jaksa ajatella, mitä tästä eteenpäin. Ehkä tilanne on toinen oltuani alkavan viikon mökkireissulla. Siellä luonnon keskellä järven rannalla voin rauhoittua. Mukavan kiireetön tunnelma!

Aurinkoisia kesäpäiviä sinulle! 🙂👍

Jep, kylläpä olet onnistunut tiivistämään kokemani muutamaan sanaan ☹️. Elämänmuutos tosiaan on imenyt viimeisetkin mehut. Mutta nyt kun siitä vihdoinkin alkaa tulla konkreettisesti totta, on jo helpompi alkaa hymyillä omalla kohdallanikin. Minulla elämänmuutos alkoi syvällä masennuksella. Pääsyy masennukseeni oli lapsettomuus. Aloin kokea, että elämä on NIIN epäoikeudenmukainen, kun jättää minut äitiyttä paitsi. Se kun oli ollut ainoa todellinen tavoitteeni elämässä...Siitä alkoi alamäki - aloin kokea epäonnistuneeni kaikessa. Ja lopulta toinen parisuhdehaaksirikko (jota olen täällä tilittänyt pilvin pimein parin vuoden ajan) niin että tuli oikein kunnon syöksylasku henkeä haukkoen... Sitä seurasi nopeasti pitkä sairasloma töistä... masennuksen päälle oli tullut työuupumus... olin totaalisen kyllästynyt elämääni ja viikkokausia toivoin yön aikana saavani vaikka sydärin päästäkseni pois kärsimästä. Koin, että elämäni oli ollut yhtä loputonta tarpomista. En kokenut olevani kenellekään tarpeellinen, kun kukaan ei ollut minusta riippuvainen (vaikka exäni hyötyikin minun työtuloistani taloudellisesti), joten suunnittelin yksityiskohtaisestikin itsemurhaani.

Hakemani apu ei tuottanut ensin tulosta. Psykiatrin kanssa emme kohdanneet. Sitten etsin apua muita kanavia pitkin syvään ahdistukseeni ja epätoivooni. Eivät nekään kaikki tuottaneet tulosta, mutta kuukausien edetessä aloin avautua mm. ystävilleni siitä tuskasta jota olin läpi käymässä. Aloin saada apua eri tahoilta. Tukihenkilöitä. Ja yksi suuri kanava minulle oli vertaistuki täällä tukinetissä. Aloin tajuta, etten ollut ainoa, joka oli elänyt elämäänsä hyvin itsetuhoisesti. Itsesyyttelystä aloin edetä itsetutkisteluun. Halusin muuttaa elämäni toisenlaiseksi.

Seurasi erilleen muutto. Maastamuutto. Työttömyys paluumuuttajana. Ainaiset rahahuolet ja uudelleen masennuksen kouriin...tulotasoni laski ja laski jatkuvasti...koko Suomessaoloni ajan olen joutunut elämään erilaisten tukien varassa, joihin ei ole luottamista. Koskaan et tiedä mikä niihin vaikuttaa nimenomaan vähentävästi. Vihaan siltä osin tilannettani, mutta minkäs teet kun olet jo liian vanha ja opiskelut oli jääneet perheen hankinnan varjoon. (ironisinta kaikessa on, että perhettä en koskaan saanut, kumpikaan pitkäaikaisista kumppaneista ei halunnut lisää lapsia - ainakaan minun kanssani 😝) Noh, mielialalääkityksen sekä kovan itsetyöskentelyn avulla pääsin pidemmälle. Mielialani alkoi kohota - liikunta oli suurelti osin ilmainen harrastus, joten lisäsin sitä valtaisasti. Sekin tuottii paitsi mielihyvää ja parempaa fyysistä kuntoa, myös lisäsi itsetuntoa. Työttömyyteen tuskastuneena aloin rahavaikeuksista huolimatta miettiä alanvaihdon aikaistamista. Olin ajatellut palaavaani Suomeen, pääseväni töihin, maksavani lainat pois ja lähteväni sitten puhtaalta pöydältä opintoihin. Mikään ei mene suunnitelmien mukaan tuntuu joskus, joten töihin pääsin vain matkakulujen hinnalla. Vapaaehtoistyön kautta sain elämääni uutta sisältöä ja pääsin vahvistamaan uskoani alanvaihtoon. Nekään eivät tulleet ilman suuria ponnisteluja. Mutta yrittänyttä ei laiteta...lopulta ponnistelut alkoivat tuottaa tulosta.

Nyt olen syksyllä menossa opiskelemaan. Rahahuolet saavat minut edelleenkin parkumaan tosissani aika ajoin. En tiedä, kuinka lainan painaessa päälle, pystyn opintoni rahoittamaan. Totta kai pelkään myös sitä, että joutuisin opiskelemaan ja tekemään töitä samanaikaisesti. Pelkään sitä siksi, että kaksi loppuunpalamista minusta yhdelle ihmiselle riittäisi. En esimerkiksi jaksaisi business-henkistä työilmapiiriä enää. En enää pysty sellaisiin työsuorituksiin, mitä aikanaan tein. Ja tehokoneen mainehan minulla töissä olikin. Tein sen kuitenkin monen vuoden, tai oikeastaan pari vuosikymmentä yhteensä terveyteni kustannuksella, ja 10 vuoden välein kävin läpi työuupumuksen.

Joten summa summarum olen erittäin tyytyväinen siihen, että elämänmuutos on nytkähtänyt ison ison askeleen eteenpäin. Tiedän, että pankkilaina pitää minua tiukilla vielä ainakin parisen vuotta, jollei tilanne muutu radikaalisti. Tai ilmesty sitä vaurasta kosijaa 😋 Siitä huolimatta usko huomiseen on kova. Kaiken tämän rankan kokeminen on antanut myös uudenlaista nöyryyttä ihmisten kohtaamiseen. Ja sitä tulen tulevassa työssäni tarvitsemaan. Ja nyt kun tuleva työ, jota olen päässyt jo kuukausia työkokeilussani maistamaan, on itselle mielekästä...kuinka se on tuonutkaan elämäniloni takaisin. Siitä huolimatta, että se elämäni suurin tavoite tulla äidiksi ei ole toteutunut eikä ikäni vuoksi tule enää toteutumaan. Olen oppinut romahtamiseni keskellä sen, että ihmisarvoni ei ole kiinni äitiydestä. Niin suolaisia kyyneleitä ja surutyötä kuin unelmastani luopuminen yhä vielä ajoittain aiheuttaakin. Tiedän kuitenkin, ettei se ole este sille, ettenkö voisi elää onnellista ja täysipainoista elämää. Elän loisena eli nautin exäni lapsesta ja hänen elämänsä seuraamisesta. Nautin sukulaisteni lapsista ja myötäelän heidän elämäänsä. Nautin kummilapsistani ja ystävieni lapsista. Nautin, kun käyn rannalla ja katselen perheiden yhteisiä puuhia.

Tärkeintä minulle nyt on, että olen itse onnellinen. En enää lastaa onnellisuuttani toisten harteille. Sitähän se äitiyden unelmakin suurelta osin oli, tiedän sen. Kuvittelin, että sitten kun minulla olisi lapsi egoni jatkeena, voisin olla itsestänikin ylpeä ja itseeni tyytyväinen. Ainoa mitä suren enää, että olen menettänyt äitiyden ja isoäitiyden kokemukset, kun katson sitä mieletöntä yhteyttä, mikä lasten ja heidän vanhempiensa välillä parhaimmillaan on. Mutta kaikesta siitäkin olen keinoemona saanut kokea ripauksen. Joten - kaiken elämän raadollisuuden ja epätäydellisyydenkin keskellä olen elämääni ensimmäisen kerran täysivaltaisesti tyytyväinen. Ja koen, että olen onnistunut siinä, mitä olen hakenutkin. Nimittäin kun viimeisimmän masnnuksen kourissa menin ekaa kertaa psykologille vastasin hänelle syyksi hakea apua sen, että olen kyllästynyt elämääni sellaisena ja haluan muutoksen. Pysyvän sellaisen. Nyt se on toteutumassa. Ja olen iloinen siitä, että olen monen monen epäuskoisen hetkenkin jälkeen jaksanut nousta ylös uudestaan ja uudestaan. Olen jaksanut uskoa siihen, että voin ja pystyn muuttamaan elämäni. Jaa - no oliko minulla sitten vaihtoehtoja - ei oikeastaan - jatkamalla elämääni vanhaan malliin se materiaalinen ilo ei olisi kauaa kantanut - olin siihen aivan liian itsetuhoinen käytöksessäni. Eli joka tapauksessa olisin riuduttanut itseni siihen pisteeseen, että vaihtoehdot olisivat olleet kuolema tai toisenlainen elämä! Ja onneksi edes siinä vaiheessa havahduin siihen, että minulla itselläni on avaimet käsissäni toisenlaiseen elämään. Ja vain minulla itselläni. Tiesin jo etukäteen edellisen haaksirikon jäljiltä, että polku on kivikkoinen ja mustelmia tulee matkan varrella. Mutta kuinka ylpeä olen itsestäni, että olen sen polun kivikkoisuudesta huolimatta valinnut. Olen uskonut itseeni ja omiin voimiini silloinkin kun niitä ei tuntunut olevan olemassakaan. Onneksi siihen oli oma sisäinen pakko olemassa. Edelleenkään en ole ottanut pois seinältäni sitä huoneentaulua, josta olen täällä puhunutkin...

Olet arvokas
Olet hyvä
Sinä osaat
Sinä pystyt
Olet huippu

Itseni ruoskimisen sijaan yritän kannustaa itseäni ottamaan itselleni kuuluvan (arvokkaan) paikan tässä maailmassa.

Tästä tuli nyt selviytymistarina - toivottavasti se antaa sinulle ja muillekin uskoa siihen, että elämänmuutokset kannattavat ja niistä selviää hengissä 😟 TSEMPPIÄ!!!!

Kiitos sinulle kirjoituksestasi Jokujossakin. Löysin siitä monia yhteyksiä omaan elämääni. Minullakin on takana yksi "loppuunpalaminen" johtuen juuri siitä että yritin olla liian täydellinen työssäni. Selvisin siitä vaihtamalla työpaikkaa. Nyt en jaksa enää stressata työn takia.
Elämäntilanteen muutoksesta selviäminen ei todellakaan ole helppoa ja se voi viedä vuosia.
Itselläni on myös asuntolainaa hoidettavana. Lyhennämme sitä mieheni kanssa puoliksi. Se onkin suurin huoli tässä tilanteessa. Muita suurempia menoja ei ole. Tietysti pitää ruokaa ja vaatteita ostaa, mutta niistä voi kyllä pihistää aika paljon. Liikunta ei maksa mitään ja se onkin nyt ainoa harrastukseni tällä hetkellä. Pitkillä sauvakävelylenkeillä voi myös selvittää ajatuksiaan.
Puhuminen auttaa paljon vaikka ei sekään ole helppoa. Lääkärissä sain vähän puhuttua asioistani, vaikka itku tuli välillä. Täysin vieraalle on helpompi puhua kuin läheiselle.
Mieheni ei täysin käsitä tätä tilannetta, koska ei itse ole työttömyyttä kokenut. Häneltä ei paljon tukea heru. Hänellä on päällimmäisena ajatuksena että raha asiat tulee hoidetuksi.