Elämäni tarkoitus on viety.
Poikani kuoli perjantai aamulla 8.11 klo 7 kotona. Yritin elvyttää häntä, mieheni soitti ambulanssin ja kun ambulanssi tuli ei mitään ollut tehtävissä. Poikani oli vasta 8 viikkoa vanha. Olimme viikko sitten käyneet sairaalassa hänen flunssan takia, mutta arvot olivat hyviä ja pääsimme takaisin kotia.
Tuntuu että maailma on kaatunut päälleni. Poikani ”Jaajo” oli minulle kaikkeni, ainut lapseni jota olin kauan odottanut. Ja kun vihdoin hänet sain, poikani vietiin minulta.
Kuoleman syytä ei vielä tiedetä, olen käynyt mielessäni niin paljon asioita, mutta pelkään aivan kamalasti, etten vaan olisi kääntynyt hänen päällensä, hän nukkui vieressäni, koska öisin oli helpompi imettää niin. Nukun joka yö pää sängyn puolessa välissä, ja poikani ylempänä vieressäni, koska olen kuullut niitä kaikkia kauhukertomuksia, kuinka vanhempi on kääntynyt lapsensa päälle… Mielestäni kuitenkin minulla on todella hyvä äidinvaisto, ja nukun sellaista ”puoliunta” ja aikalailla herään heti kun poika pitää pienenkin äänen..
Poikani suusta oli tullut verta, joten ambulanssimiehet piti hyvin todennäköisenä, että se olisi ollut jotain sydänperäistä, tai sitten kätkut kuolema.. En tiedä mitä ajatella.. Ei voi kun odottaa vastauksia, ja odottaminen tuntuu ikuisuudelta.
Elämä on kaatunut päälleni, minulla ei ole enää mitää. Ainut mikä minua lohduttaa on se, että Jaajo oli niin rakastettu ja mielestäni annoin pojalleni kaiken sen rakkauden mikä minusta kumpuaa..
Minua myös lohduttaa ajatella se, että voin saada vielä Jaajolle pikkuveljen tai siskon. En todellakaan halua pientä kultapoikaani korvata millään, mutta tuntuu että kaikki äidinrakkaus mikä minulta tuli ja kaikki se mitä yhdessä koimme/kokisimme jäi kesken. Se vain vietiin minulta.
En voi sulkea silmiäni, nään vain eilen aamuisen tapahtumat. Sain lääkäriltä rauhottavia ja unilääkkeitä, joiden voimin nukuin ensimäisen yöni ilman poikaani. Suru on suuri.
Poikani oli aivan mieheni näköinen, kun katson miestäni nään poikani kauniit kasvot. Alkaa itkettämään kun mietin kuinka poikani hymyilee ja katsoo ”veikeesti” kun ”leikkii” tissillä. En voi sanoin kuvaita kuinka minuun sattuu.
Tulimme mieheni kanssa äidilleni asumaan hetkeksi, en voi palata kotiin. Täällä on myös muita sukulaisiani, yhdessä on nyt hyvä olla. Tunnen kuitenkin että saan eniten turvaa miehestäni, koska hän oli tällä tapahtumahetkellä kanssani.
En voi ymmärtää miksi juuri minä, miksi minulta vietiin ainut kaunis lapseni, hän oli elämäni, elämäni tarkoitus. Tuska ja suru on suuri, ettei sitä voi edes kertoa. Kuinka tästä voi selvitä??
Otan osaa suruusi.
Olet tehnyt hyvän aloituksen. Täällä voimme keskustella kätkytkuolemasta, vaikka oletkin kirjoittanut otsikoksi, että elämäsi tarkoitus on viety. Elämän tarkoitus voi olla viety myös monesta muusta syystä.
Itse olen synnyttänyt kuolleen lapsen 2.12.1987. Neuvolassa tuli paniikki ja minut lähetettiin heti sairaalaan. Pääsin yöksi kotiin ja sitten piti mennä seuraavana päivänä sairaalaan synnyttämään käynnistyksellä. Yö kotona oli karmea. Luulen muutenkin, että minussa oli käynnistynyt jo oma kuolemakin, koska olin ollut pari viikkoa kuollut lapsi sisälläni. Monta kertaa ajattelen, että tarkoitus oli, että minäkin olisin kuollut ja että nyt elän jotain elämäni jatkoaikaa. Elämälläni ei ole mitään tarkoitusta enkä ole saanut elämästä koskaan kiinni. Elämäni tarkoitus on minulle arvoitus.
Hei Naano!
Otan osaa suruunne ja toivotan sinulle ja miehellesi paljon voimia selvitä tästä yhdessä.
Olen usein miettinyt miksi tällaista tapahtuu. Tuntuu niin väärältä,että pieni viaton lapsi viedään pois rakastavilta vanhemmilta. Muista kuitenkin,että tapahtunut ei ole ollut millään tavalla sinun syytäsi, sinä et ole tehnyt mitään ansaitaksesi tällaista tuskaa ja surua. Et ole ollut ainoastaan hyvä äiti, vaan paras mahdollinen äiti pojallesi. Kun kerrot täällä pojastasi, tekstistäsi huokuu aitoa lämpöä ja äidinrakkautta. en tiedä uskotko kuoleman jälkeiseen elämään. Minä uskon ja uskon myös,että poikasi muistaa sinua lämmöllä ja rakkaudella ja haluaisi sinun toipuvan ja olevan onnellinen. Silti tuntuu niin väärältä että tällaista tapahtuu. En tiedä onko kirjoituksestani mitään apua. Jos vain osaisin sanoa tai tehdä jotain mikä helpottaisi oloasi...
Hienoa että sinulla on miehesi ja sukulaisesi tukenasi. Noin rankkaa kokemusta ei ole hyvä,eikä tarvitsekaan käsitellä yksin. Ota heidän tuestaan kaikki irti. Anna itsellesi aikaa surra niin kauan kuin tarvitset. Älä kätke tunteitasi, anna itkun, myös vihan ja raivon, jos tunnet sellaista, anna kaikkien tunteiden tulla. Sinulla on ympärilläsi ihmisiä jotka rakastavat sinua. Anna heidän tukea ja huolehtia sinusta nyt.
Voimia ja jaksamista sinulle ja miehellesi.
-mellu
Ihminen ja koko maailma ja luonto on niin ihmeellinen, että olisi outoa jos elämää ei olisi tämän elämän jälkeen.
Pienet lapsemme, jotka ovat täältä poistuneet, ovat ehkä toisessa maailmassa ja odottavat meitä siellä.
Kiitos kauneista sanoista.´
Päivä kerrallaan mennää.. Ei ole helppoa, ei todellakaan. Mutta olen jo joissakin asioissa päässyt hieman eteenpäin.. Söin eilen, tunsin ekaa kertaa pariin päivään, että on nälkä. Ja olen jo käynyt jo hieman pihalla ulkoilemassa, ottamassa raitista ilmaa, joka todellakin teki hyvää.
Aamuisin kun herään oloni on hyvin tokkurainen, luultavasti lääkkeet tekevät sen. Oloni aamuisin muutenkin on aivan hirveä, tyhjä, yksinäinen, olin jo niin siinä päivärytmissä, ja se alkoi heti herättyäni, nyt minulla ei ole mitään. Mutta en tiedä mikä se on, mutta jokin saa minut nousemaan sängystä, ei elämänhaluni siis kokonaan ole kadonnut.. Tänä aamuna meinasi paniikki iskeä kun avasin silmäni ja mieheni ei ollutkaan vieressäni, hän on joka ilta odottanut niin kauan, että nukahdan ja aamulla odottanut että herään vieressäni, mutta tänä aamuna hän olikin mennyt alakertaan kahville.
Olemme sopineet, että silloin itketää kun itkettää ja silloin nauretaa kun naurattaa, mutta tosiasia on, että sydämeni itkee kokoajan.
Alan olla jo niin naatti, että kirjottelempa huomenna sitten lisää..
Olen päässy eteenpäin hieman. Puhuminen on ehkä terävin ase tällä hetkellä. Ja olen saanut puhua, olen saanut ääneni kuuluviin ja saanut apua.
Olen jo uskaltanut ihmisten ilmoille, päässyt hieman eteenpäin elämässäni, mutta vaikein on vielä edessä, rakkaan poikani hautajaiset. Kun edes mietin sitä asiaa tuntuu, että sydämmeen pistää, tulee huono olo. Ei kukaan äiti ja isä halua haudata lastaan, ei sen niin kuulu mennä, lapsen kuuluu haudata vanhempansa. En voi sitä vieläkään ymmärtää miksi meille kävi näin..
Sydämeni itkee vieläkin, ja tulee aina itkemään, mutta elämää on jatkettava, poikani ikuisesti sydämmessäni, on meillä kauniit muistot. Vaikeinta tähän asti on ollut varmaankin katsoa kaikki poikani 200-300 kuvaa läpi, voi ihanaa että otimme niin paljon kuvia..
Ärsyttää olla ihmisten ilmoilla, kun tulee sellainen olo, että ihmiset luulee että minulla on hyvä olla, vaikka osaan jo iloita ja nauraa se ei meinaa sitä etteikö suru olisi kokoajan läsnä. Ainoa, rakkain poikani on päälimmäisenä mielessäni jatkuvasti.
Rakkaus ei kuole koskaan!
Aamuisin kun herään ja oloni on heikko. Pave Maijasen laulun sanat tulevat joka aamu mieleeni, se saa minut jaksamaan taas uuteen päivään:
Tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan
Ja silloin kun henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää
Elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
elämän nälkä
eteenpäin rohkaisee
Verhot sivuun liukuu ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin
kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo
Ja silloin kun henkäys aamutuulen
se täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää