Olen kokenut paljon samaa kuin sinä, alkaen itsemurhayrityksestä. Tosin ystäväni ovat aina ymmärtäneet ja pysyneet rinnallani myös vaikeina aikoina. Siitä olen heille todella kiitollinen.

Kun itse tunsin olevani henkisesti pohjalla, ajattelin ettei sieltä ole muuta tietä kuin ylöspäin.🙂👍 Silloin todella halusin kuolla, enkä uskonut kenenkään oikeasti välittävän mitä minulle käy. Olin äärimmäisen ahdistunut ja jälkeenpäin olen tajunnut, kuinka kamalia tunteita todella kävin läpi. Minut taisi pelastaa se yksi satunnaisesti arkisessa tilanteessa koettu lyhyt hetki onnellisuutta. Ei se kestänyt kauaa, ehkä muutaman minuutin, mutta halusin pitää tunteesta kiinni, niin hyvä hetki se oli. Kun muuten olin menettänyt kykyni tuntea onnellisuutta, vaikken sitä itse tajunnut, koska olin turtunut masennukseeni enkä oikein muistanut miten olla toisin.

Vähitellen olen saanut elämänhaluni takaisin. Vertasin aikoinaan mieleni tilannetta kuiluun, jonka partaalla seisoin. Silloin oli vähän kiikun kaakun, putoaako sinne vai ei. Nyttemmin olen jo saanut kuiluun välimatkaa, olen selvästi jo aika kaukana siitä. Valitettavasti se kuilu on silti aina jossain mieleni perällä olemassa. Mutta se on jo toinen tarina.😉

Itse en toipunut itsetuhoisuudesta saatuani hoitoa masennukseen, koska en hakeutunut hoitoon kuin kerran pakon edessä. Silloinkin lähinnä tarjottiin lääkkeitä, jotka eivät auttaneet. Terapeutilleni puhuin menneistä pahoista, mikä kyllä oli hyväksi. Mutta kaikkiaan en ollut siellä kauaa, johtuen juurikin psykiatrin huonosta suhtautumisesta. Minkä siis ainakin itse silloin koin niin. Onneksi se on jo kauan sitten ollutta ja mennyttä.

Pidän enemmän koirien ansiona, että pysyin elämän syrjässä kiinni. Niiden takia piti jaksaa ja tuli tehtyä kaikkea, mitä muuten en olisi tehnyt, esim. ulkoiltua säännöllisesti. Puhuin hyvän ystäväni kanssa, joka on kokenut samankaltaisia ongelmia. Hänen neuvonsa olivat kullan arvoisia. Opettelin hyväksymään sen, että olen sairas, ja elämään sen mukaan. Etten vaatisi itseltäni liikaa, vaan antaisin itselleni aikaa toipua. En jaksanut päivän mittaan tehdä juuri mitään, mistä taisin jatkuvasti piinata itseäni. Opettelin siis hyväksymään tilanteen, ja olin sen jälkeen reilusti sairas ja onnellinen, jos sain yhden asian tehtyä päivän mittaan, esim. pestyä astiat.

Lopulta tapasin mieheni ja rakastuin. Hänen takiaan olen oikeastaan sittemmin taas hakeutunut hoitoon. Ja toki myös palanneen elämänhaluni. Mutta en haluaisi aiheuttaa miehelleni tuskaa omalla sairaudellani, puhumattakaan itsemurhasta. Tuntuu, että minun on kerta kaikkiaan pakko pysyä sen verran järjissäni, että en rupea ajattelemaan niitä asioita enää. Huonoja päiviä on ollut stressistä johtuen. En ole terve vieläkään, mutta parempaan päin menossa koko ajan vähitellen.

"Ylireagointi" muuten taitaa kuulua masennusoireisiin. Itse muistan, että pahempina aikoina oli katastrofi, jos esim. ruoka paloi uunissa. Tunsin itseni naurettavaksi itkiessäni palanutta pizzaa, mutta se todella oli kamala juttu sillä hetkellä. Sitä jotenkin käpertyy itseensä ja kaikki vastoinkäymiset ja muiden sanomiset tuntuvat pahemmilta kuin ovatkaan. Se ei poista muiden vastuuta omasta huonosta käytöksestään tai ikävistä sanoistaan, mutta ymmärrän miten eri tavalla vakavasti masentuneena tai jo pitkälle toipuneena itse reagoin tuollaisiin asioihin.

Kirjoitin omista vastoinkäymisistäni hieman enemmän ketjussa "mielenterveyspalveluiden saamattomuus", jos sinua kiinnostaa niitä lukea. Minua ei vaan mielestäni ole otettu vakavasti, vaikka myöhemmin psykologi on sanonut, että olisin tarvinnut kriisihoitoa itsemurhayrityksen jälkeen. Tosin en heti sen jälkeen saanut minkäänlaista hoitoa, koska halusin kuolla enkä parantua. Ja kuvittelin muutenkin, etteivät minun ongelmani nyt niin kovin pahoja olleet, että olisi tarvinnut ketään niillä ongelmillani vaivata...

Jaksamisia sinulle!🌻🙂🌻

lohari76 kirjoitti 13.1.2010 8:58
"Ylireagointi" muuten taitaa kuulua masennusoireisiin. Itse muistan, että pahempina aikoina oli katastrofi, jos esim. ruoka paloi uunissa. Tunsin itseni naurettavaksi itkiessäni palanutta pizzaa, mutta se todella oli kamala juttu sillä hetkellä. Sitä jotenkin käpertyy itseensä ja kaikki vastoinkäymiset ja muiden sanomiset tuntuvat pahemmilta kuin ovatkaan. Se ei poista muiden vastuuta omasta huonosta käytöksestään tai ikävistä sanoistaan, mutta ymmärrän miten eri tavalla vakavasti masentuneena tai jo pitkälle toipuneena itse reagoin tuollaisiin asioihin.

Olen itse miettinyt useasti, että johtuuko oma ylireagointini persoonallisesta herkkyydestä, masennuksesta vai masennuslääkkeistä? Ahdistelen enimmäkseen omaa parisuhdetta ja sen tulevaisuutta, vaikka monet asiat ovat suhteessamme ihan hyvin. Pienetkin konfliktit ja pahat tunteet kasvavat usein isoiksi, kun taas ne hyvät hetket eivät tunnu paljon miltään.

Viime viikon sunnuntaina lähdin Riihimäelle pienen työprojektin pariin ja ahdistelin jo silloin, että entäs jos en kaipaakaan tyttöystävääni ollessani viikon erillään. Kaipuulla tarkoitan kai sitä alkuaikojen kuplivaa, kaikkivoipaista tunnetta, että on vain pakko saada nähdä toinen ja koskettaa, että mieli rauhoittuisi. Eihän sellaista tunnetta tullut ja kyllähän minä siitä hätäännyin. Illalla juttelimme kuitenkin puhelimessa kaikesta mitä olimme tehneet ja se tuntui taas ihan hyvältä.

Mistä tämä sitten johtuu? Psykiatri tuli todenneeksi jo kaksi vuotta sitten (istuessani ensimmäistä kertaa vastaanotolla ahdistuneena), että sinä olet herkkä. Se ei ollut mikään uutinen, mutta silloin tulin miettineeksi, että olin kyllä kovasti yrittänyt esittää siihen asti kovaa ja ajatellut sen tekevän minusta paremman ihmisen. Masennusdiagnoosin jälkeen olen yrittänyt oppia hyväksymään, että olen herkkä ja reagoin asioihin todella herkästi. Uskon kuitenkin, että ne ylilyönnit tulevat sitten kaiketi masennuksen sivutuotteena.

Onko täällä muita, jotka ylireagoivat masennuksen seurauksena, eivätkä oikein tiedä mitä todella tuntevat?

Hei.

Menetin 8 viikkoisen poikani viikko sitten.
Oloni on tyhjä ja ikävä on aivan hirveä. Mutta unelma perheestä, punaisesta tuvasta ja perunamaasta on se joka saa minut nousemaan joka ikinen aamu sängystä, unelman tavoittelu.
Jokaisen ihmisen on saatava ympärilleen turvallinen tukiverkosto; perheenjäseniä, ystäviä, puoliso ym. Juuri tälläiset asiat, masentuneisuus ym on niitä asioita, jolloin tarvitaan tukea ja apua. Jos tarvitset apua, älä koskaan luovuta, sitä on saatava kun sitä tarvitsee! Itse olen saanut apua niin hienosti, niin hyvin että kiitän luojaa, kuinka hyvin nämä terveyspalvelut sittenkin toimivat joskus. Ei pidä luovuttaa!
Etsikää ja tutkikaa niitä asioita, jotka tuovat kipinää elämäänne. Ja muistakaa, että elämä voittaa.

Varmasti tuollaisessa tilanteessa kun vauva kuolee, saakin apua ihan joka suunnalta. Tulee saadakin.

Mutta sitten se iso mutta. Pitkään masennuksesta kärsivälle ei ole oikein paikkaa mihin hän voisi mennä.
Vai tietääkö teistä joku, että terapiaa oltaisiin jatkettu kuusi vuotta.
Tuskin ketään pidetään sairaalassakaan kuutta vuotta masennuksen vuoksi.
Enkä tiedä päiväsairaaloitakaan joissa voisi olla kuutta vuotta asiakkaana tai edes mielenterveystoimistoja ja poliklinikoita.

Tuo kuusi vuotta ei kohdallani ole mikään tuulesta temmattu juttu, sillä olen jotenkin jymähtänyt krooniseen masennukseen. Välillä elämä kuluu siinä sivussa, vaikka ei paljon mitään saakaan aikaiseksi ja toisinaan ahdistaa enemmän, niin että kuoleman kaipuu ottaa vallan.

Keskustelun alussa esitti kirjoittaja toiveen, että saisi eutanasian, kun kukaan tai mikään taho ei jaksa jatkuvaa masennusta.
En oikein tiedä olisiko se sopivaa...
Eläin tosin lopetetaan jos sen kärsimyksille ei oikein löydy tehokasta ja järkevää hoitoa.

Hei.
Nyt on taas vaikeeta ja jaksaminen koetuksella. Psykiatrini on kamala noita-akka! Anteeksi vaan, mut se on totta... Sen päätöksiä ei saa kyseenalaistaa, ei saa edes kysyä mitään "miksi näin..." Täytyy olla kuin robotti ja nyökytellä vastaukseksi, hyväksyä kaikki mitä se sanoo. Muuten se suutttuu ja kirjoittaa rangaistukseksi sinulle jonkun persoonallisuushäiriödiagnoosin. "minä olen lääkäri, sinä potilas, minä tiedän mistä puhun, asia on näin koska minä lääkärinä sanon näin" En halua enää sen hullun akan luokse!!! Odotan ylilääkärin puhelua. Ylilääkäri päättää saanko vaihtaa hoitavaa psykiatria. Jos en saa niin lopetan hoidon tuolla. En jaksa enää kiistellä tuon akan kans kaikesta ja soitella potilasasiamiehelle joka käynnin jälkeen...

Miksi asioiden pitää olla niiiin vaikeeta!!! Psykiatrin tehtävä on auttaa ihmisiä, eikä hankaloittaa niiden elämää ja aiheuttaa lisää stressiä!!! Ooon ihan hajalla sen akan takia. Kumpa olisi se off-nappula päässä, niin voisin hetkeksi poistua tästä maailmasta ja tulla takas sit ku oon valmis käsittelemään ahdistavia asioita. Nyt ei kerta kaikkkiaan oo voimia! Ooon niin uupunut, loppuunpalanut! Tahtoisin pois tästä kurjuudesta! Siis en tarkoita et haluisin kuolla! haluisin vain sen off-nappulan ja hetkellisen rauhan ennen kuin päässä napsahtaa ja tulee rumaa tuhoa! Elämä on liian rankkaa ☹️