Elämän takaiskut voi olla mahdollisuus, vai voiko ?
Niin olen ollut huomaavinani, että kun joutuu muutosten tulvaan ja menettää paljon, sitä kautta voi olla mahdollisuus selkeämpään elämään. Siltä se hyvinä hetkinä tuntuu.
Meillä elettiin taloudellisesti ihan hyvää, nousujohteista elämää. Asuntoja vaihdettiin aina hieman suurempaan, kunnes sopiva ok-talo löytyi ja tilavampi autokin.Miehen puolelta oli perittyinä hänen kotipaikkansa ja rantapaikalla uudehko saunamökki.
Olen jälkeenpäin miettinyt tuliko jokin 4kympin kriisi vai miten liittomme alkoi rakoilla. Minulle tuli tarve mennä omia menojani kavereiden kanssa ja ihastumisiakin oli ilmassa muutamiin kohtaamiini miehiin. Olin seikkailun huumassa, en silloin edes tajunnut, etten merkinnyt näille tapauksille mitään muuta, kuin varattua naista, ”helppoa nakkia”. Tyhjä olo alkoi vaivata, menot ei tuoneetkaan onnellisuutta, vaikka sitä taisin syvimmilläni etsiä.
Mieheni alkoi myös mennä omia juttujaan ja välimme olivat katkeamaisillaan.
Jossain kohtaa mieheni oli alkanut pimittää minulta rahatilanteemme huonontumista. Se tuli ilmi melko rysäyksellä, kun hän eräänä päivänä ilmoitti, että talomme on myytävä, emme muuten selviä maksuista. Hänellä oli pientä yritystoimintaa ja oli jäänyt monia pakollisia maksuja maksamatta, asumisemme oli liian kallista, että tulot olisivat riittäneet kaikkeen.
Oli pakko laittaa talo myyntiin. Menin ihan lukkoon ja paniikkiin. Sepitimme naapureille ja tutuille, että liian iso talo meille, muutamme johonkin pienempään. Silloin katosivat menohaluni.
Talo meni kaupaksi ja velat saatiin maksetuksi. Menimme kuitenkin siinä vaiheessa vuokralle ja miten muuten kuin liian kalliiseen asuntoon. Suora sähkölämmitys kylmässä kivitalossa + korkea vuokra ym.kulut veti talvikaudessa taloutemme huonoon jamaan.
Missä lie järki ollut silloin, mutta haimme ja saimme pankista asuntolainaa ja ostimme rivarinpätkän.
Muutamassa vuodessa upposimme suohon. Emme lainanlyhennysten ja osamaksuostojen kanssa selviytyneet ja alkoi jäädä rästiin taloyhtiön perimiä maksuja. Tuli hirveät riidat ja pihahaukkumiset siinä talossa, saimme lopulta häädön.
Se oli kamala paikka ja romahdus suorastaan. Ystävä- ja tuttavapiirimme oli tottunut siihen että elämme vakaasti ja asiat on kunnossa. Emme vieläkään kyenneet sanomaan häädöstä tms. Myimme vaan rivitaloasunnon, joka itseasiassa oli pakko myydä, että pankki sai edes jotain maksua veloistamme.
On ollut paljon ihmettelyä ja monet ovat loitontuneet meistä, kun emme ole jaksaneet pitää kestejä kotonamme, eikä meille paljon väkeä mahdu kerralla, asumme ahtaasti.
Nyt siis olen vuoden syönyt mas.lääkkeitä, otan yhä silloin tällöin nukahtamislääkkeen uniavuksi, mutta en ole enää niin suossa.
Omaisuutemme olemme myyneet ja vouti ja ulosottomies ovat tulleet varsin tutuiksi. Mutta voitteko kuvitella, menneen omaisuuden mukana on mennyt myös jotain painolastia hartioilta. Olemme kantapään kautta opetelleet elämään nuukasti ja yksinkertaisesti ja sen mukana on tullut semmoista onnen häivettä, mitä ennen ei ollutkaan. Olen saanut pieniä iloja kirpparilta ostettujen vaatteiden muokkaamisesta itselle sopiviksi. Olemme myös sisustaneet vuokrakotimme käytetyillä edullisilla kalusteilla.
Velkaa on yhä jäljellä, mutta aikaa myöten vähitellen pyristellään niitä kuntoon. Luottotiedot ovat menneet, mutta jospa nekin korjautuisi vielä jonain päivänä tulevaisuudessa.
Mies minua toisinaan yhä vaan huolettaa, hänellä on yhä taipumus sulkea silmänsä laskuilta. Löydän silloin tällöin avaamattomia laskuja ja karhuja. Kun sanon hänelle, että avoimuus olisi tärkeää, hän vaan kohauttaa hartioitaan.
Hän on perheessämme laskujen maksaja, koska muilla ei ole säännöllisiä tuloja.
En ole ihan täysin päässyt irti pelosta, että karkaako velkatilanne sittenkin taas ja tuleeko ikäviä yllätyksiä jonain päivänä. En uskalla luottaa ihan täysin ja se rassaa henkisesti.
Olen ilahtunut kun voin tänne kirjoittaa fiiliksiäni ja mietteitäni ilman peitetarinaa. Jokaisella meillä on omat vaikeutemme, uskon silti että niistä voi selviytyä.
Taustavalo,
Ihan mielenkiintoista oli kuulla, mitä lääkäri sinulle sanoi.
Minullakin on nyt enemmän ollut sitä, että kun ilta alkaa pimentymään niin meinaa ahdistusta ja alavirettä tai jotain kaihomieltä, synkkyyttä pyrkiä mieleen. Syvempään tunteeseen olen ottanut sitten pari mietoa diapamia niin saan ajatuksen/tunteen katki, mutta en päivittäin onneksi ole joutunut ottamaan. Asia on minulla joka syksyinen. Viime vuonna tähän aikaan olin 2 viikko osastohoidossa, joten siihen verrattuna saan nyt melko hyvin pidettyä tilanteen omin avuin hallussa, että ei sentään mitään IM ajatuksia ala päässä kiertämään.
Minulle tuo päivärytmi on tosi tärkeä. Jos se häiriintyy niin alkaa kaikki menemään sekaisin. Pistän nukkumaan ja herään aina samaan aikaan. Aamutoimien ja kahvien jälkeen on lähdettävä aina jonnekin liikkeelle, että saa päivää rytmitettyä. Nykyään se on minulla aamusta se kirppispaikka ja sen jälkeen muut asiat. Sitten palaan kotiin, järjestelen ne tavarat, pesen vaatteet pyykkikoneessa, juon kahvit, teen kotityöt, teen jotain ruokaa ja alkuillasta alan rentoutumaan, lueskelen, pyörin netissä, syön iltapalaa kahdeksaan saakka. Sitten alan iltapesut ja valmistaudun sänkyyn. Yhdeksän aikaan olen jo sitten peiton alla ja ennen kymmentä nukahdan. Herään yleensä viiden ja kuuden välillä aamulla ja yhden kerran yössä käyn vessassa. Olen huomannut, että minulle nämä rytmit ihan kellonaikojen tarkkuudella ovat tärkeitä. Mutta tokihan niistä voi aina joustaa tarpeen mukaan, mutta ei kovin paljon. Mies on samanluonteinen, joten meillä on täällä aika selvät sävelet🙂
Täytyy tämä syksy ja talvi saada menemään näillä puuhaamisilla päivä ja viikko kerrallaan ja mielessäni odottelen jo kevään saapumista..
Valoa mieleen (poltatko kynttilöitä? minä meinasin tänään ensimmäisen kyntsän tänä syksynä pistää palamaan ja ehkä lyhdyn parvekkeelle) ja hyvää perjantaita sinne🙂🌻
Kiva "nähdä" taas AK 😎 siis ainakin nähdä sinun viestisi 😉 Moi vaan kaikille teille muillekin jotka kurkkaatte sivulleni 🙂
Niinpä tosiaan tuli hyviä ohjeita lääkäriltä, mutta lääkkeitä ei niin vaan saakaan, vaikka pyytäisi. Jossain sisimmässäni tiedän, että päivärytmi olisi hyvin tärkeä minulle ja luulen, että melkein kaikille ihmisille yleensä. Siitä tulee ongelmia kun vuorokausi menee miten sattuu, ei ole tasaista tahtia, tulee syötyä ja nukuttua milloin mitenkin.
Teillä AK, on hyvä kun molemmille sopii yhteinen rytmi, se on mainio kehys joka päivälle, selkeyttää elämää. Mieheni ja minä olemme melko erilaiset, hän pärjää lyhyemmillä yöunilla kun minä, tykkää lukea lainakirjaa,katsoa tv:yä tai pelata netissä tms.yömyöhään. Minä en pärjää hyvin siinä tahdissa, vaan tarvitsisin tasaisen rytmin. Siinä mielessä en hirveästi yllättynyt lääkärin neuvoista, huomasin vaan että muistutus tuli tarpeeseen.
Me asumme hyvin ahtaasti, ei ole kovinkaan mahdollisuuksia toteuttaa omia rytmejään, joten yritän vähän muovailla miehenkin rytmiä, hyvää se tekisi hänellekin, vaikkei itse ehkä huomaa sitä.
Minulla aina jää kaikki asiat mieleen rullaamaan ja sulattelen kaikkea nähtyä ja kuultua toisinaan hyvinkin tarkasti, niin jokaisesta lääkärikäynnistä tai hoitajan tapaamisesta on jäänyt mieleen se tapa, jolla he varmaan haluavat rohkaista ottamaan topakka ote arkeen.
Kun sanotaan "Mitä vielä odotat, mikset jo tee asioita?" tai "Ota vaan nyt itseäsi niskasta kiinni ja rupea lenkkeilemään säännöllisesti" tai "Päätä että laihdut", niin en mahda mitään mutta minussa ne sanat eivät toimi niinkun pitäisi.
Suoraan sanoen minua hämmentää ne kehotukset, ärsyttääkin ja jotenkin tulee itselle se tunne, että ei tule ymmärretyksi tai kunnolla kuulluksi. Jos kaikki olisi noin niksnaks yksinkertaista, että vaan päättäisin ja tekisin, en kai minä silloin pillereitä nappaisikaan🙄
Suurimman osan elämääni olen juuri silleen tekemällä tehnyt ja järkeistänyt elämän asioita. Nyt on vaan tullut vastaan niin monenlaista josta en ole niin vaan reippaasti selvinnytkään. Tiedän että minä itse voin parhaiten vaikuttaa omaan virkistymiseeni ja jaksamiseen, mutta se voi viedä vielä aikaa, enkä halua yhtään tuntea olevani luuseri tai liian hitaasti toipuva. Miksihän hoitohenkilöt eivät sano että "anna itsellesi aikaa, mutta tee pieniä muutoksia askel kerrallaan"?
No, nyt on nämä kortit joilla pelataan eli entiset lääkkeet ja omaa asennoitumistani vaan pyrittävä nostattamaan. Tekee niin hyvää, kun kirjoitan tästä tänne, saan purkaa ja purnata, en tarvitse olla täällä kirjoittaessani suoriutuja.
Myös se että täällä on paljon rankempia tilanteita toisilla ja yleensäkin täällä on niin erilaisia ihmisiä ja tuntemuksia, se tekee minullekin "luvallisemmaksi" olla tällainen kun olen 🙂🌻
Hyvää perjantain jatkoa ja viikonlopun alkua kaikille 🌻🙂🌻
Vielä tulin lisäämään muutaman sanasen🙂 Vastaan AK:lle että kyllä tykkään kynttilöistä ja meillä usein iltaisin on tuikkuja sinisissä ja vihreissä lasisissa kipoissa.
Partsille haluan pari pientä lyhtyä, jotka olivat viime talvenakin. Ne pitää tänä viikonloppuna varastohäkistä käydä kaivamassa esiin.
Iltakävelyllä olen katsellut ihmisten pihoilla ja joillakin parvekkeilla on jo jouluvaloja. Itse en halua niitä liian aikaisin ripustaa, sitten kun joulu lähestyy niitä on jo tullut liikaa katseltua. No, makuasiahan se on kuka mihinkin aikaan valot laittaa ja sitäpaitsi kerrostalomme vieressä on ok-taloja, eräässä pihassa on isossa ruukussa joku havukasvi, jonka ympäri on kiedottu valoköynnös kuin joulukuuseen😟
Taidan vielä tiskata muutamat astiat, eivätpä jää roikkumaan huomiseen. Meillä ei tässä asunnossa ole tiskikonetta, hyvin silti tiskaukset sujuneet, vaikka alkuun epäröin.
Nukkukaa niin hyvin kun vaan mahdollista. Levollista yöunta 🙂
Tänään oli sateinen päivä, vieläkin on tihkusadetta ja kaikki valo ulkona suorastaan imeytyy maahan ja puihin, mistään ei heijastu muuta kun pimeää, märkää. No, tulipas nyt synkkä kuvaus🤔
Plussana voisi sanoa että ei ollut yhtään kylmä, kun kävin miehen kanssa iltakävelyllä. Happivaje tuntui väsymyksenä ja koko päänuppi oli raskas, ulkoilma teki hyvää.
Jos huomenna on poutaisempaa, on varmaan ajettava tarkistuskäynti kotipaikalle ja myös hautausmaalla käymme viemässä kynttilöitä. Minä siis asun kotipaikkaa lähimpänä, pääsen sujuvimmin käymään katsomassa, että kaikki on kohdallaan siellä tienoilla. Eka syksy kun äiti ei enää ole mukanamme siellä käynneillä.
Olen miettinyt että kyllä minua varmaan vielä surutyökin painaa, omalla tavallaan verottaa henkistä jaksamista.
Kuitenkin surulla on myös kääntöpuoli, itsensä uudelleen hahmottaminen. Tulee tarpeelliseksi ja kiinnostavaksi löytää oma paikkansa elämän janalla, voi tutustua itseensä tämän ikäisenä naisena, ei niinkään jonkun tyttärenä tai vaimona ja äitinä, vaan ihan omana itsenään. Mitä itseltä odottaa ja mihin realistisesti pystyy. Pitäisi opetella hyväksymään itsensä, pitämään puoliaan, eikä pitäisi enää olla liian kiltti ja mukautuva, kuten helposti aina olen ollut.
Taustavalo,
Ei mitenkään synkkä vaan ihanan runollinen ja osuvasti kirjoitettu kuvaus siitä mitä sille valolle ja maisemalle todella tapahtuu nyt. Taidatkin olla runoilija😉
Muutenkin kirjoituksesi oli oivaltava ja seesteisen oloinen. Sinulla on ollut hyvä ja tasapainoinen hetki.
Äitisi näkee sinut sieltä, missä hän nyt on ja pystyy myös olemaan lähelläsi, vaikkakaan ei näkyvässä muodossa. Ajatuksin voit keskustella hänen kanssaan.
Rakkaushan on energiaa ja värähtelyä. Se energia jää, eikä katoa. Kerran ollut rakkaus (lähimmäisten välillä) jää elämään.
Ja tapaamme heidät taas siellä, minne itsekin menemme, kun on sen aika. Jälleennäkeminen on kaikilla tiedossa ja se on ihanaa ja lohduttavaa.
Kaunista Sunnuntaita🙂🌻
Kiitos kauniista sanoistasi AK, ne lämmittävät ja piristävät minua 🙂🌻
Uskon minäkin, että tuonpuoleiseen menneet läheisemme ovat silti jossain lähellämme, toisenlaisessa ulottuvuudessa. Tunteet eivät kuole, muotoutuvat vain ajan myötä.
Eilisiltana kävin täällä lukemassa kuulumisia, mutten jaksanut kirjoittaa mitään tai oikeammin en jaksanut keskittyä eikä oikein ollut rauhaakaan ajatuksille.
Niin ettäkö jos olenkin runoilija? Itseasiassa olen joskus rustaillut jotain runoa muistuttavia, kun olen joskus kirjoittanut päiväkirjaa, sinne kirjan sivuille jotain runojakin kirjoitin.
Siinä vaiheessa kun elämä alkoi ahdistaa ja asiat lähti menemään alamäkeen, päiväkirjan kirjoituskin jäi. Tuntui, että jos vaikka kuolen, en halua kenenkään lukevan kirjoituksiani ja toisaalta aloin hyytyä niin paljon, ettei niitä tunnelmia kyennyt kirjoittamaan.
Minulla ei ole ollut IM ajatuksia vaan kuolemanpelkoa esim. nukahtamista pelkäsin synkimpinä aikoina. Koitin tarkkailla miten nukahdan, että jos vaikka kuolen enkä herääkään. Päivisinkin saatoin alkaa hengitystäni kuuntelemaan, tuli paniikkimainen olo että jos en kohta hengitäkään. Silloin piti aina alkaa jotain touhuta tai vaikka lähteä kävelemään, että sai pelkoja hallintaan.
Cipralex on paljon auttanut noihinkin tuntemuksiin, ei ole enää tuollaisia paniikkeja.
Nyt kun olen jo "selvemmillä vesillä", olen alkanut miettiä onnistuisiko päiväkirjan pito uudelleen. Ei varmaan joka päivä, mutta jos vaikka jotain silloin kun on rauhaisaa hetkeä.
Sää kylmenee loppuviikolla, ostin Lidlistä tuubihuivin, ihanan kevyt mutta lämmin pitää. Kirppiksellä käyntiä yritän lähipäivinä, jos vaan miehelle löytyy aikaa olla kuskina ja kirppiskaverina. Toppahousut kun löytäisin ja joitain kivoja neuleita, kaikenlaista saisi löytyä.
Täällä pienessä kaupungissa on yksi isompi kirppis, jossa tavara liikkuu hyvin, toinen melko iso, josta on tullut epämiellyttävä lumppumaisten ja liian vanhanaikaisten vaatteiden ja kaiken krääsän takia. Jokin taso voisi kirppikselläkin olla, se on hyvä ohje, että miettisi ostaisiko itse niitä tavaroita joita myy.
On sitten pari pientä kirppistä, niistä harvemmin löytää vaatteita, ehkä jotain muuta pientä tavaraa tai lehtiä ja kirjoja paremminkin.
Pari päivää mennyt valoisammalla mielellä, kiva kun välillä nousee alavireestä keskivireeseen🙂👍
Jaksellaanhan tätäkin viikkoa lähteä kulkemaan 🙂👍
Pari astetta plussalla näyttää ulkomittarissa olevan. Yöllä oli pakkasen puolella.
Vein partsille pyykkejä, olipa kylmää. Parissa päivässä lakanat ym.vaatteet alkaa kuivahtaa kylmässä ilmassa ja tosi raikkailta tuoksuvat kun tuon sitten sisälle loppua kuivumaan. Kellarissa olisi kuivaushuone, mutta en kehtaa joka kerta lähteä kerroksia ramppaamaan ylhäältä alas ja takaisin.
Olen nostamassa cipralexin annosta hivuttaen kun mulla tuntui olossa edellisetkin nostot. En uskalla kerralla 15mg vaan 12,5mg nyt ensin jonkin aikaa ja sitten nostan 15:een. Väliin mietin onko tämä nosto tosiaan tarpeen vai teenkö pikkuhiljaa itsestäni muumion😟
No kokeilen miltä se sitten kaikkiaan tuntuu. Jos ei tunnu hyvältä, alan taas hivuttaa pienemmäksi annostusta.
Kohta pitää lähteä asioille kaupungille, olen kerrannut mielessäni mitä pitää kysyä ja muistaa. Mieheni on huvittunut tästä piirteestäni, hän ei itse tarvitse miettiä mitään, sen kun menee vaan.
Se yksi tuuliviiri-kaverini, jonka luona aina joskus käyn, niin on taas työttömänä ja kutsui minut käymään. Hän kutsuu aina kun tarvitsee, minun tarpeet on toissijaista. Näin se menee, onhan se kai tyhjää parempi kun käyn sentään jossain. Tai en tiedä🙄
Nyt olen näin jurnuttaja kun tunnen vaan itseni niin kovasti epävarmaksi lähtiessäni kierrokselle, joka ei ole omien toiveitteni mukainen, ei läheskään.
Tsemppiä kaikille, yritetään löytää kiinni vaikka ihan pienestäkin hyvästä ajatuksesta🙂👍
Täällä taas olen näppäimillä 🙂
Pakkasta oli mittarissa aamulla, nyt on nollassa ja tosi kaunis keli. Kohta lähden miehen kanssa kauppakierrokselle.
Ei ainakaan huonommalta tunnu cipralexin annoslisäys, ehkä jopa vähän paremmalle. Saa nähdä, jos se toimisi sittenkin. Nyt en enempää ehdi kirjoittaa, eikä oikein saa ajatuksia koottua kun mies hössöttää kaupoille lähtöä.
Hyvää viikonlopun jatkoa kaikille 🌻🙂🌻
Täällä ollaan taas, pienen tauon jälkeen 🙂
Taisi tulla jonkinlainen loka-marras-joulu-uupumus, kun en saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne kun vasta nyt. Kun oli koko ajan märkää, mustaa ja pimeää melkein aamusta iltaan, tuntui että voimat valuu jonnekin jalan alle. Sitä vaan oli olemassa ja teki talouspuuhat konemaisesti, että sinänsä ei romahtanutkaan mutta jotain vaan oli mielen jarruna.
Minullahan suurennettiin Cipralex 10mg:sta 15mg:aan, mutta kolmen viikon kuluttua isommalla annoksella alkoi tuntua kuin pää olisi läpinäkyvässä muovipöntössä. En jaksanut innostua mistään, olin väsynyt koko ajan, veren sokeriarvotkin alkoi nousta joka taas väsymystä lisäsi entisestään.
Aloin omatoimisesti pienentää annosta takaisin 10mg:aan ja kyllä kannatti! Nyt olen taas "selvillä vesillä" eli enemmän tapahtuu korvien välissä. Isompi annostus oli unen saantia auttamaan, johon se ei tepsinyt vaan teki päiväpöhelön olon.
Sitten pelkäsin ja jännitin joulua, kun eka joulu ilman että äitiä joukossamme joulua viettämässä. Aika hyvinhän kaikki kuitenkin meni. Kaupasta ostettiin lanttu- ja porkkanalaatikot, kohtuullinen kinkku paistettiin sekä pipareita ja maustekakku. Tutut jouluruuat ja herkut toi tutun turvallisen raamin joulun viettoomme kolmestaan.
Nyt kun vuosi on lopuillaan, olen tosi huojentunut ja tuntuu että uusi vuosi saa tullakin jo.
Rattoisaa loppuvuotta kaikille 🌻🙂🌻
Tätä vuotta ei ole enää kun ripaus jäljellä, sää näyttää lähes keväiseltä, ulkomittarissa +3 astetta.
En ole enää aikoihin tehnyt uuden vuoden lupauksia, ei niitä tule kuitenkaan pitäneeksi. Joskus meillä valettiin tinat, nyt ei viitsitä. Kaupungin järjestämää ilotulitusta voisi mennä katsomaan, se on jo hyvissä ajoin illalla, aikataulu on lapsiperheillekin suunnattu. Meiltä ei ole pitkä matka sinne rakettipaikalle, mutta riippuu fiiliksestä että mennäänkö. Minähän en tykkää joukkotapahtumista, se on niin sekahälyistä ja kaaosmaista, mutta tiedän että mies mielellään menisi raketteja katsomaan.
Tulevalta vuodelta toivon, että jaksaisin viimein taas saada otetta ja motivaatiota nostaa kuntoa eli ne jonnekin unohtuneet kävelylenkit olisi taas saatava pyörimään. Vanhat kävelysauvat löytyivät varastosta joulukoristeita etsiessäni. Nyt ne odottavat minua eteisen nurkassa, ei puutu kun oma innostukseni😉
Toivottavasti ensi vuonna terveys olisi edes tämmöinen kun nyt, sokerilukemat ovat jotenkuten hallinnassa, kilpirauhasarvot myös. Ylipaino pitäisi saada edes osittain kuriin. Jo 5kg pudotus olisi merkittävä, kokonaistarve olisi 10kg 😟 No jos edes 2kg saisi alkulähtöön 🙂👍 Masennuslääkettä en edes harkitse vielä lopettavani, ei tunnu ollenkaan siltä.
Maksettavaa velkaa on yhä melkoisesti, toivon että pieniä lyhennyksiä pystyisimme jatkamaan. Velkamme on siirtynyt perintäyhtiölle, koska pankki ei pystynyt yhtään joustamaan kuukausittaisen lyhennysmaksun suuruudesta. Jospa ensi vuosi menisi taloudellisesti jotakuinkin sujuvasti.
Ennen kauan sitten toiveeni olivat jotenkin ehdottomampia ja suurempiakin, nyt on aina tärkein asia että yleensä pärjätään ja vasta sitten voi joitain pieniä juttuja toivoa🙂
Kaikille täällä kirjoittaville toivon Hyvää Uutta Vuotta 2015 !
Tämä vuosi lähti käyntiin ihan rauhallisissa merkeissä. Oltiin miehen kanssa ihan kotosalla vaan ja katseltiin partsilta rakettien viuhumista. Ei sitten huvittanut kuitenkaan lähteä mihinkään, jälkeenpäin kuulin että se kaupungin järjestämä ilotulitus oli kestänyt alle 5 min. Olipa ihan mahtavaa, ettei menty sinne.
Tänään täällä meillä koiranilma, aamulla satoi vettä, nyt on hyvän aikaa tupruttanut lumiräntää. Sisäilypäivä siis minulla🙂
On pari lainakirjaa, toista aloin eilen lukea, mutta kovin takkuista on taas, ei meinaa mielenkiinto ja keskittyminen riittää. Nyt on sopivaa aikaa ja ajatustilaa roikkua netissä, kun mies ei ole vielä tullut töistä ja poikakin sai työpaikan joksikin aikaa, loman sijaisuuden yhteen pieneen yritykseen. Nämä omat hetket ovat minulle ihan eliksiiriä.
Onkohan kukaan teistä muista lukenut millainen on erityisherkkä ihminen ? Minä olen lukenut juttuja siitä ja tunnistan olevani kaiken lisäksi erityisherkkä, joka aistii ilmapiirin ja ihmisten tunteet liian herkästi, menettää toisten seurassa voimavaransa, tarvitsee omaa aikaa jaksaakseen jne. Artikkeleita ja tietoa löytyy googlettamalla, kannattaa lukea, jos yhtään nappaa.
Lähden ottamaan kahvia iltapäivän piristeeksi, nautin kahvista kun juon omassa rauhassa, ajatukset saa vapaasti pyöriä, katselen ikkunasta tuiskuavaa lunta. Nyt on hyvä hetki.
Jakselkaahan ja voikaa hyvin
🌻🙂🌻