Tuossa edellisviestissä kerroin rahahuolistamme, ylivelkaantumisen tuomasta ahdingosta, josta olemme tosiaan räpiköineet osapuilleen nousuun.
Tulot riittävät tällä hetkellä vuokraan ja ruokaan ja ihan pakollisiin esim.lääkekuluihin. Minulla on masennuksen lisäksi myös 2-tyypin diabetes ja kilpirauhasen vajaatoiminta, nämä kaksi jälkimmäistä todettu v.2006. Diabetes ei ole vielä insuliinihoitoinen ja kela korvaa suurimman osan.
Käymme ahkerasti kirppiksillä ja auto on tarpeen miehen työn vuoksi, joten ostimme 500e:lla käytetyn hieman rähjäisen menopelin, mutta onhan siinä sentään pyörät alla 😉

Olin viime vuodet äitini avustaja (asuimme lähekkäin). Äiti oli pirteä vanhus, mutta kun 90v alkoi tulla mittariin, yhtä ja toista apua ja pientä hoivaa tarvittiin. Minulle valinta oli heti selvä, että hoidan häntä. Meillä oli läheiset välit ja minulla oli aikaa myös jutella ja kuunnella, muistot ja henkilöt olivat meille tuttuja, toisinaan tuntui että äiti hieman sekoitti minua sisareensa, joka kuoli vuotta aiemmin kuin äiti.
Tänä kevättalvena tuli sitten äidin kohtaloksi kaatuminen, lonkkamurtuman leikkaus ja veritulppaan menehtyminen.
Hänen toipumisensa oli alkanut ja olin etsinyt hänelle palveluasunnon, sopinut hoitajien kanssa kaikesta ja nimennyt itseni hoitorinkiin.
Sitten pari päivää ennen kotiutumista hän yhtäkkiä kuoli.
Se oli todella raskasta aikaa. Uskomaton tunne, juuri kun kaiken piti olla toisin.
Keskimmäinen veljeni tuli et-Suomesta avukseni hautajaisjärjestelyihin ym.asioihin.

Minulla oli alkuun sykäyksiä milloin mistäkin asiasta, että tuo pitää äidille kertoa, kunnes tajusin ettei voikaan. On ollut vaikeaa elää tämä ensimmäinen kevät ja kesä erilailla.
Äiti jäi leskeksi 16v. sitten ja koko sen ajan olemme olleet tiiviisti yhteydessä.

Olo on ollut hieman "tyhjän päällä" kun tuttu päivärytmi äidin suhteen loppui. Olen viimeksi tehnyt toimistohommia ennen masentumistani. Tuntuu etten halua palata ihan samaan enkä tiedä milloin yleensä jaksaisin ihan varmaksi sitoutua työhön. En vielä ainakaan ole valmis.
Tulee toisinaan valtavia yksinäisiä ja epämääräisen ahdistuksen tunteita vaikka on mas.lääke käytössä. Olen ajatellut jossain vaiheessa ottaa esiin lääkärille nuo tuntemukset. Ehkä tarvitsisin jotain lisälääkettä jota tarvittaessa voisi ottaa.
Ystäväsuhteet on olemattomat eli minulla ei ole karkeasti ottaen yhtään sellaista ystävää, jolle voisin ihan rehdisti kertoa tilanteestani tai joka jaksaisi kuunnellakaan.
Yksi ikäiseni eronnut nainen, jonka olen pitkään tuntenut, hänen kanssaan keskustelemme aika paljon. Hän vaan on itsekin niin kovin ailahteva, saattaa löytää uuden miesystävän jonka kanssa on sitten niin tiiviisti, että ei ehditä kovin tavata.
Olen viime vuosina ainakin 3 kertaa mielessäni jo "luovuttanut" hänet unelmiensa sulhasehdokkaille. Kaikkien luota hän on palannut kotiinsa ja odottanut minulta seuraa ja lohtua, viihdemenojakin, mutta minä olen muuttunut näinä vuosina, en jaksa enää olla se, joka piristää.
Muita ystäviä tai kavereita on entisiltä vauraimmilta ajoiltamme, heitä en osaa kohdata luontevasti. En ole pystynyt kertomaan totuuksia heille. En taida halutakaan, kun tarkemmin mietin.
Päivä kerrallaan pitää jaksaa. Joskus menee kevyemmin, joskus matalapaine iskee.
Minun huoleni tuskin ovat kovin suuret kun lukee täällä monien kirjoittajien tunteita ja tilanteita. Toivon teille kaikille voimia ja jaksamista arkipäivien selviytymiseen. Jaksellaanhan eteenpäin 🙂

hei,

koskaan ei voi verrata omaa tilannetta, ehkä joskus. mutta sinun tilanteesi ei ole yhtään vähäpätöinen, yhtä suurta kriisiä, kuin muidenkin täällä kirjoittaneiden ihmisten.

Läheisen kuolema on aina iso asia, jonka suremiseen täytyy vaan käyttää aikaa ja ottaa tilaa sille. Tiedän, itsekin äitini menettäneenä, vielä hoitovirheen vuoksi.

Entä jos alkaisit tukihenkilöksi, vapaaehtoiseksi jollekin yksinäiselle vanhukselle?Saisit myös itsekin siinä myötäelämistä.Saatko keskusteluapua masennukseesi?

Itse kävin aikoinani äidin kuoleman myötä sairaalapastorin luona keskustelemassa. Seurakunnan kautta saisit varmaan myös muutakin apua tilanteeseesi. Halaus.

Hei kaikille !

Kiitos Toivo14, kannustavista sanoistasi. Ahdistustuntemukset ja oma väsynyt ja saamaton olo tuntuu toisenlaiselta, kun huomaa että on muitakin masentuneita, hyvin pahaakin oloa kantavia, mutta silti vaan jaksetaan päivästä toiseen, viikosta toiseen.
En ole käynyt terapiassa enkä pastorin juttusilla, ei siis ole mitään virallista keskustelua käyty kenenkään kanssa.
Seurakunnan tapahtumat voisi olla kiintoisia, mutta minulla kovin saamaton olo lähteä mihinkään mukaan. Kesähelteet ei paranna asiaa, olen paremminkin viileiden ilmojen ihminen, aivot herää kun keli hieman viilenee. Helteellä ei jaksa suunnitella saati toteuttaa mitään uusia asioita. Joten ehkä syksyn koitteessa menen ihan kirkkoon jonain sunnuntaina.
Kun asuimme viimeistä syksyä rivarissa, tapasimme pitkästä aikaa eräät tuttavamme, joiden kanssa olimme joskus ennenkin jutelleet henkevistäkin asoista. He olivat saaneet enkelitietoutta ja kertoivat meillekin. Vähitellen aloin kiinnostua aiheesta, vaikka olen aina vähän pelännyt kaikkea sellaista.
Minussa kävi jonkinlainen "havahtuminen" että enkeleitä on oikeasti ja heiltä voi pyytää tukea ja neuvoja. Eniten minua kosketti että jokaisella on oma suojelusenkeli, jopa minuakin varten.
Siitä tietoisuudesta alkoi kiinnostus myös uskon asioihin. Rukouksen voima ja usko Jeesukseen ja Jumalaan ovat olleet osa tätä muutosten aikaa ja tulevat olemaan loppuelämäni ajan. Se antaa hiljaista hyvää oloa ja uskoa tulevaan.
Silti ystäviä kaipaisi, ihan konkreettisestikin. Omia ystäviä, uusia ystäväpariskuntia myös. Tuntuu vahvasti että minua rakennetaan uudelleen, rakennustyö ei vaan hetkessä käy. Tulee ahdinko-oloja ja unettomuutta, pysähtyneitä päiviä ja sitten taas jokin pienikin positiivinen asia tai tapahtuma antaa paljon virettä.
Tukihenkilöksi minulla ei ainakaan vielä riitä voimavaroja. En pysty sitoutumaan siihen, olen sen verran epävarma jaksamisestani. Ehkä se vielä joskus osuu mutta nyt on vielä eheyttämisen ja voimien keruun aika. Tulisi henkisesti tasaisen vakaa aika, jäisi pois ne notkahduksen tunteet.
Minulla ei ole ollut itsetuhoisia ajatuksia milloinkaan mutta pahimpina hetkinä olen pelännyt sekoavani. Onneksi niitä tuntemuksia ei oikeastaan enää ole. Tässä sitä vaan tallataan.
Sinun oma tarinasi Toivo14, on riipaiseva ja ymmärrän tosi hyvin niitä tunteita joita olet joutunut kohtaamaan. Tsemppiä sulle ja kaikille jotka käyvät lukemassa tätäkin ketjua 🙂🌻

Taustavalo🙂🌻

vihdoinkin minulla on sopiva hetki kirjoittaa sinulle jotain. Olen lukenut, mutta jotenkin en ole vielä saanut "ajatuksia pakettiin" ja kirjaimiksi asti tänne.

Vielä tervetuloa tänne kirjoittamaan meidän muiden joukkoon. Varmasti kaikki uudet "tuttavuudet" ovat kovastikin tarpeellisia. Minua vähän huvitti, kun makustelin mielessäni nimimerkkiäsi. Valo kuin valo. Minähän olen Kuunvalo ja sinä Taustavalo🙂 Jotenkin ihanan rauhaa ja turvaa henkivä sinun nimimerkki. Huomasin myös, että olet hyvä kirjoittamaan ja sanallisesti mieltäsi avaamaan. Varmasti tämä on aivan oikea paikka sinulle!

Minulla on myös niin, että en ole oikein (liian) lämpimien ilmojen ystävä. Menen helposti veltoksi ja äkäiseksi, veto loppuu ym. en jaksa niin keskittyä ja ajatella mitään monimutkaista, kuin tiettyyn pisteeseen saakka. Helteiden jatkuessa elänkin vähän säästöliekillä ja koitan ottaa rennosti tehden vain pakolliset. Sitten se on ihanaa, kun koittaa se viileä ja hiukan sateinen päivä ja on yhtäkkiä (lähes) täynnä virtaa ja voimaa, sekä ajatuksenvoimaa. Ihana sateisena, viileänä aamuna herätä pirteämpänä. Avata parvekkeen ovi ja rennosti sohvalla nauttia hyvä aamukahvi raikkaan ilman tuulahdellessa pihalta ja siinä suunnitellessa päivän tekoja ja menoja. Minua ei yhtään haitannut, että kesäkuu oli sellainen, kuin oli. Minä nautin siitä ja se lyhensi kivasti tätä hellemäärää. Jos kesäkuukin olisi ollut heti kovaa kuumuutta niin johan olisi mahdoton kesä tullut. Kuitenkin suon mielihyvin nämä helteet niille, jotka niistä nauttivat. Jokaiselle jotain.. Paljon on minullakin suunnitelmien asteella kaikenlaista, joka odottaa niitä viileämpiä päiviä.

-Nyt tähän väliin tuli yksi puhelu ja jatkan tätä kirjoittamista, kun olen sen puhunut-

Eli siis piti sanomani, että tiedän jonkinverran noista diabetes ja kilpirauhasasioista, kun niitä on meillä suvussa todella paljon. Kumpikinhan sairaus voi jo itsessään aiheuttaa masennuksen, varsinkin kr-vajaatoiminta. Joskushan tyroksiinihoidolla oleva vajaatoiminta ei reagoi hoitoon tarpeeksi hyvin ja oireita voi jäädä päälle, kuten esim.masennus. En tietysti väitä, että masennus siitä johtuisi, sinullahan on ollut paljon sille altistavia muita asioita/tapahtumia, mutta tuli vain mieleen, että nuokin autoimmuunisairaudet tekevät alttiuden masennustaipumukseen ja joskus vajaalla hoidolla oleva kr-vajis pitää yllä masennusta ja siksi masennuslääke ei aina siihen auta.

No, en ala enempää näistä jauhamaan ja varmaan sinullakin näistä jo tietoa on. Mutta halusin vain tuoda ajatuksen, että näilläkin asioilla, tapahtumilla ja sitten näillä sairauksilla voi yhteistä olla, usein on. Hyvin monella masentuneella on lisäksi kr-vajis, joka reagoi huonosti masislääkkeisiin ja lopulta ongelma onkin siellä kilpisen puolella, aina ei tyroksiini tosiaan riitä viemään kr-vajiksen oireita vaan tarvitaan eläinperäisiä lisähormooneita, joista netissä paljon tietoutta (Armour Thyroid, Lisämunuaisuupumus jne.)

Nyt tähän kirjoittamiseen tuli niin paljon häiriöitä, että taidan jatkaa paremmalla hetkellä, että ajatus pysyy kasassa, eikä tule kirjoitettua ihan puppua.

Siis palataan pikaisesti. Hyvää Sunnuntaita🙂🌻🙂👍

No niin, palasin tänne..

Jäi edellä niin paljon asioita kommentoimatta.

Ensinnäkin. Minulla on kokemusta talousongelmista, talouskatastrofeista ja kaikesta rahaan liittyvästä ongelmasta. Lapsuudekotini oli köyhä. Myöhemmin sössin itse luottotietoni jo täysi-ikäiseksi tultuani. Töissä en ole koskaan ollut säännöllisesti (siis kunnallisissa töissä, enkä ole oikeutettu saamaan esim. työeläkettä, koska minulla ei ole kertynyt siihen vaadittavaa määrää työaikaa). Jokainen voi siis arvata, että rahassa en ole koskaan kylpenyt. Ensimmäinen mieheni teki töitä, mutta oli väliin myös työttömänä. Myöhemmin lähdin mukaan liike-elämään ja bisnekseen. Välillä rahaa oli ja välillä ei. Välillä syötiin ravintoloissa ja välillä "jyrsittiin kynsiä". Oli menestystä, menestymättömyyttä, konkurssia ja uuttaa alkua nollasta. Olen enemmänkin luova visionääri ja taiteilija kuin talousihminen. Tosin osoitin lahjakkuutta myös liike-elämässä, joten ihan tumpelo en rahan kanssa ole, mutta koskaan sitä ei silti ole niin paljon ollut (paitsi muutamana "loiston vuotena") Siitä mistä olen ollut kiinnostunut olen tehnyt töitä yötä päivää ja tunteja laskematta. Olen kokenut 2 vakavaa burn-outtia jo nuorena. Pahaksi onnekseni myös ensimmäinen mieheni "romutti" epärehellisyydellään ja vastuuttomuudellaan paljon aikaansaannoksiani ja ajoi taloutemme konkurssiin ennenkuin otti ja häippäisi jättäen minut ihmettelemään ja maksamaan velkoja yms. mutta se onkin jo toinen tarina. Mutta tahdoin vain sanoa, että olen kokenut nämä rahakuviot ja niiden viheliäisyyden. Eka miehelläni oli suurilta osin tapana jättää maksuja maksamatta, valehdella maksaneensa, piilottaa laskuja ja karhukirjeitä, varastaa minun rahani, tehdä velkaa ja jättää laskuja, kirjeitä avaamatta jne.

Nykyinen mieheni on rehellinen kaikin puolin ja yhä uudelleen jaksan ihmetellä, että onko rehellisiäkin ihmisiä olemassa, hah. Niin paljon olen saanut tuntea roistoja ihmisiä, että jossain vaiheessa kait jo aloin pitää sitä normaaliutena, mitä se ei tosiaan ole. Nykyinen mieheni teki ahkerasti (työhullu) hyväpalkkaista työtä, kunnes loukkasi selkänsä ja on sillä tiellä eli siis jo 4 ja puoli vuotta pois työelämästä, eikä tule sinne palaamaan vaan hakee eläkettä. Minä olen jo monta vuotta ollut kuntoutustuella mt ja fyysisten sairauksien vuoksi. Tällä hetkellä tilanne on jonkinverran parempi, mutta työelämään en kuntoudu. Joten elämme aika vähällä rahalla ja asuntomme vuokra on kallis, kuten pk-seudulla on. Autonpito on kallista, mutta se meillä toistaiseksi vielä on. Omaisuutta ei järin ole. Neuvokkuutta kysytään. Minä olen tottunut olemaan vähävarainen. Niin tottunut, etten edes ajattele olevani vähävarainen. En muista sitä. Mielestäni olenkin aika neuvokas. Olen hyvä luomaan "kodin" tyhjästä. Osaan luoda tunnelmaa ja sisustaa viihtyisästi yhdistellen (edullista) uutta ja (edullista) vanhaa. Osaan jonkinverran askarella ja tehdä, kunnostaa itse, samoin kuin mieheni. Varmaan olet lukenut, että mekin käymme paljon kirppiksillä. Se on ollut minun harrastukseni jo lapsuudenkodistani saakka ja mieskin pitää siitä. Mutta siksihän myös käymme, että etsimme kotiimme edullisesti tavaraa. Joskus otan itse kirppispöydän ja myyn "ylimääräisiä" kirppislöytöjä pois. Näin kait aika moni tekee. Samoten ruoan kanssa osaamme molemmat. Olemme aika hyviä luomaan vaatimatonta, maukasta ja terveellistäkin ruokaa vaihtelevista aineksista. Minä oppinut enemmänkin viime aikoina selvittyäni pahasta masennuksesta ja alkaessani jälleen elää ja nähdä elämässä värejä ja maistaa makuja. Tiedän, että tulen koko ikäni olemaan köyhä, mutta en jaksa siitä ottaa paineita. Tiedän, että vähälläkin pärjää. Elämässä on niin paljon muutakin kuin raha, vaikka kaikki pyöriikin sen ympärillä ja olemme siitä riippuvaisia.

Sitten minua kosketti kertomuksesi äidistäsi ja kuinka hoidit häntä. Se oli kaunis kertomus. Minua mietityttää, kun itse olen nyt 36v ja äitini pian 70v. Tällä hetkellä vielä erittäin hyväkuntoinen ja terve, kuin pukki mutta miten tulevassa..? Asumme toisella puolella suomea ja minua mietityttää, kun näemme harvoin vaikka puhummekin päivittäin puhelimessa. Tiedän, että äiti on jäänyt viime vuosina elämässäni paitsioon, kun on ollut omia tragedioita..välimatkaa on paljon ja tällä hetkellä kumpikaan ei ole halukas muuttamaan eli en tiedä miten pääsemme lähemmäs toisiamme. Meillä on hyvät välit ei siitä ole kiinni, mutta käytännön asiat. Minä en halua missään nimessä muuttaa takaisin nuoruuden maisemiini ja äiti ei halua muuttaa tänne e-suomeen. No, tulevaisuus senkin näyttää, mutta minua mietityttää asiat sitten kun äiti alkaa tarvitsemaan apua ja muutenkin haluaisin olla hänen kanssaan enemmän tekemisissä vielä kun hän tajuaa ja on toimintakykyinen. Olen ainoa lapsi meidän perheessä ja siksikin mietin..äiti asuu yksin, eikä hänellä ole oikein muita sukulaisia, eikä paljon ketään. On hieman liian itsellinen "erakkoluonteinen" ihminen. Vaikeita asioita, tiedän että ratkaisun päivä tulee vastaan väkisinkin, vielä en tiedä millainen ratkaisu tulee olemaan.

Pakko reagoida vielä tuohon enkeliaiheeseen. En tiedä oletko miten lukenut minun pitkää ketjuani ja siellä näitä henkimaailman asioita, joista olen kirjoittanut? Niitä löytyy ajoittain paljon sieltä. Lyhyesti tässä lopussa sanon, että todellakin Jeesus Kristus ja Jumala, sekä enkeli ja hyvä henkimaailma OVAT olemassa ja rukouksemme kuullaan aina, sekä elämä jatkuu kuoleman jälkeen ja taivas/paratiisi on olemassa. Näistä voisi pitkästi sepustaa, mutta en ehdi nyt. Minulla ja sukulaisillani on omakohtaisia kokemuksia ja todisteita henkimaailman läsnäolosta. Jopa minulla itselläni. Ja meillä kaikilla tosiaan on oma suojelusenkeli taikka montakin. Tästä olemassa paljon hyvää kirjallisuutta mm. Lorna Byrnen enkelikirjat. Kannattaa rukoilla ja pyytää elämäänsä johdatusta. Enkelit johdattavat rukouksemme perille Jumalan korviin! Kannattaa myös kiittää saamastaan avusta ja kaikesta hyvästä aina välillä ylä-kertaan.

Nyt pakko lopettaa tämä pitkä sepustus. Ei näistä asioista voinut oikein lyhyesti kirjoittaa eli olkoon tämä jonkinlainen päänavaus tähän uuteen ketjuun minun puolestani.

Kaikkea hyvää tulevaan viikkoon ja kirjoittelemisiin🙂👍🙂🌻

Hei taas !
Lämmin kiitos viesteistäsi, AK☺️❤️
Luen ne varmasti vielä uudelleen, taidamme olla jännästi samalla aaltopituudella monessa asiassa, ymmärrystä ja elämänkokemusta sinulla on paljon🙂

Noista valo-nimistä tosiaankin, valoina loistamme kumpikin tavallamme. Taustavalo sopii mulle hyvin. En ole koskaan välittänyt olla suurissa ihmisjoukoissa, tai huomion keskipisteenä juhlissa tms. Olen mieluummin se "taustavalo", olemassa lähellä mutta en esillä korokkeella. Mulla on vaihtelevasti jännitystä ja esiintymispelkoa erilaisissa tilanteissa. Joskus tuntuu että on niin vahva olo, että mikäs tässä ollessa ja mennessä ja toisinaan menee ihan puihin, se vähäinenkin rohkeus katoaa jalan alle. Huonoina päivinä ei mielellään lähde edes kauppaan.
Cipralex pitäisi auttaa myös sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja olen ollut huomaavinani pientä apua, mutta kyllä kai siihenkin mielen tasapaino ja itsetunto vaikuttaa eniten. Niin että kyllä minussa korjattavaa on, pitkältä ajalta kertynyttä ja korjautuminen vie aikaa.

Olen lukenut masennuksen ja kilpir.vajaatoiminnan yhteydestä, vaikea päätellä kumpi minulla johti kumpaan. Myös lisämunuaisen uupuksen oireet sopii minuun aika hyvin. Voi olla että elimistö on alkanut piiputtaa jo ennen kuin tietoisesti olen tajunnut olevani ylikuormittunut. Ihminen on kokonaisuus, kaikki vaikuttaa kaikkeen.

Diabetes on suht hyvin hallinnassa, mittaa sokereita kotimittarilla ja kontrollikäynnit on, mutta joskus tulee siihenkin semmoinen alas vajonnut olo ja tulee joskus hieman lykättyä kontr.ajan varausta, kun ei löydykään just silloin otetta olla tutkittavana ja tarkastettavana, mitattavana ja punnittavana.
Painokilot tuppaa herkästi nousemaan mutta painon pudotus on yhtä tuskaa. Omahoitaja terv.keskuksessa sanoo että "nipistät vaan syöntejä ja käyt ahkerasti lenkillä ja se on siinä". No siinäpä se, kun en aina saa otetta painon hallintaankaan.

Henkinen ote siis notkahtelee useissa tärkeissä asioissa. Joskus saan pakotettua itseni lenkille, joskus haluan sinne ja sitten toisinaan en halua ajatellakaan, liian työläältä tuntuu. Nyt helteillä lenkit jää vähemmälle, mutta yleensä viileämmillä keleillä ja syksyn tullen alan elää enemmän. Onneksi siis on parempiakin jaksoja, ettei pelkästään niitä uivelo-aikoja😉

Sinulla AK, on ollut huono parisuhde ja rahaongelmat ovat tuttua kauraa sinullekin. On ilo lukea että sinulla on nyt hyvä mies rinnallasi. Hyvä parisuhde on tärkeä elämän voimavara.
Kieltämättä olen joskus aina pahimpina aikoina miettinyt että olisiko ero ratkaisu ongelmiin.
Haluan pitää tilit ja menot selvinä, mutta miehen kautta ne kaikki yhä hoituu, en pysty niin täydelleen valvomaan kaikkea. Kyselen häneltä silloin tällöin onko muistanut sen ja tämän maksaa, mutta kun hän näyttää kiusaantuvan, en kehtaa tentata aikuista miestä.

Hän on sanonut monesti ettei halua jotain iltaa tai vaikka vapaapäivää pilata laskujen tai karhujen katsomisella, että hän avaa kuoret sitten työpäivänä. Minä taas en osaa olla mitenkään päin ellen tiedä millä jamalla laskuissa mennään. Olemme hyvin erilaiset siinä ja monessakin asiassa.

Olen tietyllä tavalla riippuvainen hänestä, en pysty ajattelemaan että itsenäisesti alkaisin elää omaa elämääni, ottaisin eron ja muuttaisin omaan kämppään. En vaas pysty siihen, enkä kaiketi ihan haluakaan. Kun pitkään on elänyt yhdessä, siihen yhteiselämään muovautuu, kaikki on tuttua, ei osaa ajatella konkreettisesti toisenlaista elämää.

Meillä on 21v yhteinen poika, kerrassaan mukava ja suoraselkäinen kaveri. Ei nyhverö muttei koviskaan. Hänenkin vuokseen olen myös halunnut pitää perheen koossa.
Poika asuu vielä kotona, käy ekassa saamassaan työssä, osa-aikaisesti. Etsii paikkaansa elämässä. Ei varmaan ikuisesti kestä että muuttaa omilleen. Siinä vaiheessa kun tyttöystävän löytää, alkaa varmasti tapahtua.

Lorna Byrnen kirjoista olen kuullut, mutten ole lukenut. Pitäisikin kirjastosta katsoa jos saisi lainaan. Silloin kun olin oikein masentunut, kaiken luisuessa käsistä, en pystynyt lukemaan kirjoja, hyvä kun lehtiä sai selailtua. En pystynyt eläytymään ja keskittymään kirjan juoneen. Nykyään saatan jo lukea kirjoja harvakseltaan, myös sanaristikoita olen alkanut pitkästä aikaa täyttää. Edistystä siis on tapahtunut, mutta verraten siihen, että olen ollut ahkera lukija joskus, on vielä ehjäytymistä odoteltava lukupuolella.

Enkelit ja se tietoisuus että minustakin pidetään huolta, se on niin merkittävää, että toisinaan pohdin mistä asti olen kokenut olevani turvaton.
Se saattaa juontaa nuoruudesta asti, kun piti lähteä maaseudulta opiskelemaan lähimpään kaupunkiin. Podin koti-ikävää, opiskelut eivät sujuneet ihan kovin hyvin, jotenkuten sain suoritettua. Voi olla että turvan hakuisuus on ollut jo sitäkin ennen. Kotona oli kuitenkin oltava reipas ja näytettävä että aikuistuu. Isä oli ankara ja äiti sovitteleva, mutta kunnioitti isän mielipiteitä.
No näistä pohdinnoista riittäisi pitkät kirjoitukset. Jatkan toisella kertaa.
Taisi olla hyvin minun juttuani tämäkin teksti, on oikein kivaa kun AK käyt lukemassa ja kirjoittelet, tulee hyvä mieli siitä.

Tsemppiä kaikille teille täällä 🙂🌻 Hyvää viikon jatkoa.
Palaillaan taas.

Taas on helteinen hikipäivä illassa, toivottavasti olette pärjänneet ainakin suurinpiirtein 🙂

Tämä viikko on täällä seudulla ennustettu helteistä ja ukkoskuuroja, ei ole minua luotu kuumuuteen, en ole nuorempanakaan ja hoikempana kestänyt pitkiä hellekausia mitenkään loistavasti. Nuupahdan ja lamaannun istumaan parvekkeelle, minkään tekeminen ei innosta, hikinen olo tuntuu keljulta.

AK:lle jäi kommentoimatta montakin asiaa, olen samaa mieltä ettei näistä kaikista voi lyhyesti puhua, joten jotain jää aina sanomatta.
No kuitenkin nyt siitä, että kertomani äidin hoidosta sai sinut miettimään omaa äitiäsi ja hänen vanhenemistaan, terveyden kestämistä ja kaikkea mitä tuleman pitää jossain vaiheessa.
Onneksi äitisi on terve, niin minunkin äitini oli. Oikeuslääketieteelliseksi kuolinsyyksi tuli keuhkoveritulppa, muita kuolemaan vaikuttaneita sairauksia ei löytynyt.
On luonnollista että kannat huolta hänen vanhuuden päivistään, vaikka välimatkaa onkin. Pitää vaan luottaa että sitten kun ja jos hän tarvitsee apua arkeensa enemmän tai ikääntyminen tuo vaivoja, niihin varmasti löytyy hoitoapua tai ehkä löydät jonkin tavan auttaa häntä itse.
Kaikki ajallaan sitten järjestyy, ole rauhallisin mielin nyt ja keskity omaan jaksamiseesi, nyt olet noin tervehtynyt.
Minä huomasin itsessäni, että sitä mukaa, kun äiti tarvitsi enemmän minua, minulta löytyi siihen voimavaraa. Koska äiti oli niin terve, ei hän tarvinnut sairaanhoidollista kotiapua, vaan läsnäoloa, aikaa jutella ja istua vieressä. Vein usein paistoksia ja ruoka-annoksia tai teimme yhdessä jotain. Kirjoitimme vuosikaudet yhdessä joulukortteja, veljieni lapsille ja heidän lapsilleen synttärikortteja jne. Äitini oli paitsi mummo, myös isomummo 6 pienelle lapsukaiselle. Yksi noista pienistä on syntynyt samana päivänä kuin äiti. Hän piti sitä erityisenä siunauksena, että hänen muistonsa jää elämään siten.

Nyt on tosiaan eka kesä ilman äitiä ja mummoa. Suru on jo enemmän kaipausta, pois menneet ovat kuitenkin aina jollain tapaa lähellä muistoissa.
Ukkospilviä nousee taas ja alkaa jo jyrähdellä. Taidan pistää koneen kiinni tältä illalta ja rauhoitella itseäni pikkuhiljaa yötä kohti.
On hyvä henkinen tuki kun on nukahtamislääke, sen voi ottaa jos uni ei muuten tule. Toimii nykyään aika hyvin se tietoisuus ettei ole pakko jäädä valvomaan. Vuosi sitten en olisi nukkunutkaan ilman Imovanea. Pienin askelin eteenpäin niinkuin muurahainen polulla, mennään jokainen omaa polkuamme.

Jakselkaa kaikki hyvin 🙂👍

Moikka. Otsikkosi on juuri sitä, mitä itsekin pohdin joka päivä.

Ovatko ne takaiskut mahdollisuus uuteen ?? Kolmekymppisenä jäin kolmen vaippapöksyn yksinhuoltajaksi, isi ei jaksanut enää leikkiä kotia. Ei ollut ihan eka suhteeni vaan juuri se, jonka koin sielunkumppanikseni ja luotin ihan sata lasissa yhteiseen tulevaisuuteen.

Siitä selvittiin, kuitenkin... Vaippapöksyt ovat nyt aikuisia ja hienosti omassa elämässään kiinni, vaikka ihan ilman isiä koko kasvamisen kuvio käytiin läpi.

Ei voi kieltää, olihan se kovaa. Mutta niin vaan silloin se takaisku oli mahdollisuus. Lapsista tuli selviytyjiä, koska äitikin selviytyi..

Ja taas olen viisikympisenä pohtimassa samaa. Uskaltauduin aikanani kuitenkin uuteen avioliittoon ja taas jäin jollekin toiseksi, nyt se kolmas pyörä olikin nestemäinen. Ihan järkyttävää.. mutta tuli tilaisuuus ja lähdimme, minä, iltatähtemme ja oma yritykseni, eläinsellainen.

Vuosi uutta elämää ja uutta mahdollisuutta on nyt eletty ja aina vaan pitäisi jaksaa ryhtyä pitämään puoliaan. Aina vaan kaikki tuntuu olevan vaakalaudalla. Elämä on työntekoa aamusta iltaan, onneksi lapsi on onnellinen, elämme rauhassa ja ilman niitä entisiä pelkoja. Se tuo kyllä arkeen voimaa. En tosiaankaan haikaile enää mihinkään uuteen suhteeseen, haluan keskittää kaikki voimavarani nyt tämän elämäntilanteen ylläpitämiseen. Elämme rahallisesti köyhyysrajan alapuolella, mutta kaikesta olemme selviytyneet... Avioero on voimassa, omistamani maaatilan ositus edelleenkin kesken, nykyinen asuminen vuokrapaikassa on kiikunkaakun, sosiaaliapua ei saa, jos ihan vain paperilla omistaa jotakin... takaiskua aina vaan, vaikka kuinka yrittäisi mitä !!

Mutta periksi en anna. En vielä. Elämme nyt ihan päivä kerrallaan tässä pikkupikkuperheessämme. Paikka on mitä ihanin, oma lapsuuteni mummula, ... Siksi tuntuukin siltä, että tämä on se ainoa turvakoti maailmassa, johon olisin ikinä voinut kaiken kokemani jälkeen päätyä. Mutta raha on taas se, joka ratkaisee. Ei tunteet, ei juuret, ei edes siivet.

No, ehkäpä tässäkin ihan mahdottomalta tuntuvassa tilanteessa piilee mahdollisuus uuteen. Auto on rikki eikä varaa korjata sitä. Eu-viranomaiset käyvät mittailemassa 100 vuotta vanhaa navettaa ja onhan se ihan liian matala minishettikselle, mitäs nyt sitten. Ja lampailta puuttuu korvamerkit ja kai minultakin, lehmän riekaleisiin korviin niitä uusia tilattuja ei voi edes laittaa, entiset lämiskät repivät riekaleiksi jo molemmat korvat. Koko homma tuntuu ihan hullulta, yksi eu-direktiivi kieltää nimittäin maalaisjärjen käytön.

Ihana kuuma keskikesän päivä takana, eläimet nukkuvat omissa pömpeleissään ja lapsi koirakasassa. Nyt kömmin sinne itsekin,. on siellä yksi kissakin. Olen kiitollinen jokaisesta rauhassa eletystä päivästä.

Ja edelleenkin koen, että jokaisessa takaiskussa on mahdollisuus. Kun ei vaan hukkaa toivoa. Rohkea pitää olla ja aina vaan uskoa parempaan. !!

Moi Kartastrofiina, kiitos viestistäsi🙂 Luin ensin nimimerkkisi Katastrofiinaksi ja onhan tuo sinun elämäntaipaleesi ollut niin kovin haastavaa että katastrofi ei lie paikoin ollut kaukana.
Takaiskut ovat sinussa kasvattaneet sisua ja sisäinen selviytyjä-minäsi on varsin vahva, ihailen otettasi🙂
Tuosta alkulähdöstä, kun jäit nuorena lasten kanssa selviytymään, tuli mieleeni veljentytär joka nyt 31v ja on vuoden ollut erossa miehestään, heidän 2 poikaansa 4v ja 7v ovat vuoroviikoin isällään. Heillä jotenkuten sujuu yhteishuoltajuus, mutta joka kerta tavatessamme näen miten repivää ja rankkaa noinkin on.

Minulla on väliin uupuneita hetkiä, mutta silti ajattelen, että ilman tätä elämän takapakkia en varmaan olisi oppinut ymmärtämään miten vähällä ihminen voi elää ja kaikki mitä mainosten perusteella ja naapureiden ja tuttavien elämään peilaten kuvitellaan tarvittavan hyvinvointiin, ei olekaan niin. Parhaimmat onnellisuuden tunteet on saavutettu onnistumisen hetkillä.
Nyt pitää hetkeksi poistua koneelta, tuli tuttuva pistäytymään.. jatkan myöhemmin juttua.

Aurinkoista päivän jatkoa kaikille🌻🙂🌻

Nytpäs jatkankin vielä, kun tuli tauko edellistä kirjoittaessa.

Ajatukseni jäi kiertelemään maaseudun elämän puitteisiin, Katastrofiina asustelet siis maalla, eläinten ja lapsen kanssa, rankkaa työtä ja ihanaa silti.

Olen syntynyt ja aikuisuuteen asti asunut maaseudulla pikkukylässä. Meillä ei ollut maanviljelystä tai karjan hoitoa, isän teki muuta työtä ja äiti hoiti kodin ja lapset, kuten kaikki muutkin naiset silloin. Ulkohuussi ja ulkosauna, kaivosta veden kantaminen, uunien lämmitys ym.oli arkiaskareita. Ei ollut tietsikoita yms. Meille hankittiin eka tv 60-luvulla, mustavalkoinen, muistan sen hyvin vieläkin.

Opiskelin kaupungissa, kävin viikonloput ja lomat kotona. Myöhemmin muutin miehen perässä töitä hakemaan täältä pikkukaupungista, jossa nyt olemme asuneet jo pienen ikuisuuden ja paljon on nähty ja koettu kuten olen tuossa edellä kirjoittanut.

Juureni ovat aina maalla, se ei muuksi muutu ikinä. Kesäaika maalla on ihan eri juttu kun kaupungin kesät. Kyllä Katastr. olet valinnut oikein kun elät siellä, tulet pärjäämään kyllä vaikka tiukkaa tekeekin 🙂👍
Täällä tulikin sadekuurojen ilta, ilma on trooppisen kostea. Helteet hermostuttavat ja masentavat mutta ehkä se olisi helpompaa jos olisin maalla enkä täällä kaupungin kuumuudessa.
Taisi tulla aika hajanainen tästäkin kirjoituksesta mutta tästä on hyvä jatkaa joku päivä.

Olen oikein iloinen jos Katastr. käyt moikkaamassa. Luulen ettei meillä ole kovin suurta ikäeroakaan.

Tsemppiä kaikille täällä kirjoittaville arkeenne, nautitaan kesästä 🌻🙂🌻

Usei kaipaan pois menneitä mummojani ja muistoja,kun joulu kävimme heillä ja vaikka söimme hetlen yhdessä jotain hyvää ri pyhinä. Mummoni kuolemaa en nähnyt vaikka sain tiedon hän kuolee pian ja olisinvoinut mennä sinne,mutta en kestänyt ajatusta mitä tulisin näkemään. Hän makasi jo letkuissa siskoni meni sinne. En mennyt hautajaisiinkaan koska olin jo käynyt vaarini,mummoni hautajaisissa en jaksanut enään vuosien kuluttua uusi. Aina välillä koen muistoja mummon kasvattamia kukkia kesäisin,retkiä rannalle,metsään. Kävelyjä rannalle ja venesatamaan istumaan juoden limua ja pullaa. Talvella luistelua ja pulkkailua en tidä muisteleeko muut tämmösiä. Kesäisin tulee mieleen tehtiin kakku ja syötiin. Aikuisuus on erilaista joutuu itse sumpilaamn kaiken juhlat sun muut. He elävät usein eri vuodenajpissa nämä ihmiset. Minulle he elävät aina tuoksuina, kukkina, makuina.

Olen ihan täynnä kuumuutta kuten moni muukin täällä vaikuttaa olevan. Ihanaa kun voi valittaa ja reilusti sanoa, ettei nauti helteestä.
Huomasin suureksi piristyksekseni, etten olekaan ainut olento maan päällä, jollä sosiaalinen elämä takkuaa kesäkuumalla.
En jaksa millään käsittää mitä ihanaa on siinä, että on naama punaisena ja sydän hakkaa kovasti, hiki valuu pitkin kroppaa ja vaatteet liimautuu kiinni, jotkut vaatteet (esim.farkut) alkavat natista kosteudesta kun istuu tai nousee seisomaan. Kun tuntuu aivan sietämättömältä ja pää tuntuu halkeavan pieniksi palasiksi, mitä ihanaa siis on olla joukkopaikoissa ja tapahtumissa, ihmisten keskellä yleisellä uimarannalla, suorassa auringon paahteessa ja yrittää väkisin näyttää viihtyvältä ja iloiselta🙄

Olen tänä kesänä erilaisten verukkeiden varjolla kieltäytynyt monesta tapaamisesta niiden kavereiden kanssa, jotka kuuluvat enemmän sinne taakse jääneeseen "vauraampaan ja menevään" elämääni.
On siis muutama räväkkä nainen, yksi samanikäinen ja kaksi itseäni nuorempaa naista, jotka yhä ovat menossa koko ajan jonnekin. Kun heille tulee tarvis menokaverista tai rantaseurasta, he kysyvät minua. Heille en siis ole voinut kertoa, että olen toipumassa pikkuhiljaa masennuksesta, että tulee yhä notkahduspäiviä, enkä halua enää entistä elämää enkä olla menoseurana. Kaikki on niin pinnallista heidän kanssaan, puhutaan uusista vaatteista, hiusmalleista, juorutaan tuttavista ym.
Haluan jotain aidompaa, eikä minulla ole enää varaa kampaamoonkaan, olen viimeiset pari vuotta leikannut ja värjäillyt hiuksiani itse. Se onkin varsin kiinnostavaa. Miksihän en ole opiskellut aikoinaan kampaajaksi? 😉
Kesä ei todellakaan ole minulle sosiaalisen elämän kulta-aikaa, herään henkiin vasta kun syksyn raikkaat tuulet puhaltaa. Silloin tuntuu, että hoikistun kun vaatteet eivät kiristä hikisenä ja naamakin näyttää elävämmältä.
Voitteko kuvitella että minulle on kuin terapiaa, kun saan täällä kirjoittaa kaikesta siitä, mitä en ole voinut muualla tuoda esiin.
Sitten tuli vielä mieleeni maalaisjuureni ja äidin äitini siis mummoni, joka oli varsin lujatahtoinen ja sosiaalinen emäntä. Kisulitassu muistelee usein mummojaan, muistot elävät mukanamme, monet asiat tuovat menneet ihmiset lähellemme.
En ole muita isovanhempia elossa nähnytkään, kuin tuon mummoni, joka asui samalla kylällä ja kävimme häntä auttamassa askareissa melkein päivittäin. Hän aina sanoi, että jättää kaiken Luojan haltuun, sen parempaa turvaa ihmiselle ei ole. Olen vasta nyt tällä iällä ymmärtänyt miten totta se on.

Jaksellaanhan vielä kuumassa, muutaman päivän päästä kai se jo hieman hellittää.

Pysytään sitkeinä 🌻🙂🌻

Moikka taas, kiva lukea viestejänne !! Ihanaa, että jaksatte pitää kiinni maalaisjuuristanne ja mummolamuistoistanne, niillä on vanhemmiten ihan hirvittävän iso merkitys.. Itse en ole koskaan ollut esim. hautausmaaihminen, nyt viisikymppisenä on tosi hienoa, että voi maitokauppareissulla käydä kastelemassa kukat omien vanhempien ja mummun ja enojen haudoilla. Niin sitä ihminen muuttuu, kun Elämä muovaa.

Maalla eläminen on kyllä oikeasti vaikka ihan mielenterveydellisestikin ajatellen tosi hienoa. Joka ainoa päivä on samat rutiinit eläinten hoidossa -- ja lisäksi sitten ne yllätysmomentit : mitä vaan voi tapahtua milloin vaan ja on pakko olla ajan tasalla. Vaikka itsellänikin on diagnoosit ja lääkitykset, pakko on tarttua talikkoon aamuisin ja paskanluonti on aivan varmasti parasta terapiaa joka asiaan. On syntymisiä ja kuolemaa ja kaikkeen on vaan oltava valmiina.

Telkkari meillä on, mutta koska sitä ei ole tarvittu pitkiin aikoihin, nostimme sen alkukesästä tuvan nurkkaan ja kilppari sai ikkunanäköalan terraarioonsa, vanhan ompelukonepöydän päältä..

Mutta onhan elämä rankkaa, kun on ihan yksin vastuussa ihan kaikesta. Onneksi aikuiset lapset auttavat, kun käyvät, osaavat tarttua töihin ja se on tosi hienoa. Mutta kuitenkin koen, että tämä on minun elämääni ja heillä on omansa ilman syyllisyyttä ja huolta ja vastuuta siitä, kuinkahan se äiti voi. Vaikka ei muuta ole varmaankaan perinnöksi jäävää kuin aasi, kissa ja se rikkinäinen auto, uskon, että ovat kuitenkin saaneet kokemusta selviytymisestä. Se on aika merkityksellinen juttu sekin, vaikka sillä ei ole rahallista arvoa.

Ulkoilmaelämää elävänä on ihan sama, onko helle vai tulipalopakkanen, työt on tehtävä. Eläimet juovat helteellä tosi paljon ja on varmisteltava päivän mittaan myös, että pääsevät varjoon... ja hevoset pakoon paarmoja, joita on ihan sikana. Ja on myös pienen toimitusjohtajan 6v päästävä aina välillä rantaveteen vilvoittelemaan, että jaksaa jakaa hikistä elämää äitinsä kanssa ulkona paahtavan auringon alla.

Huomisesta ei tiedä, ei tulevaisuudestakaan. Mutta onneksi ihminen saa elettäväkseen vain yhden päivän kerrallaan, hyvässä ja pahassa. Aina päästään tavalla tai toisella iltaan ja uusi aamu tuo uuden mahdollisuuden aloittaa taas alusta. Ihme juttu, vai mitä ?

On lohduttavaa lukea, että ei ole kuitenkaan ihan outona lintuna tässä maailmassa. Raha ei tosiaankaan ratkaise yhtään mitään. On sitä tai sitten ei.

Viikko saatu taas alkuun, mitä se kellekin meille tuonee, toivottavasti jotain kivaakin. Katastrofiina, kiva kun olet käynyt täällä, sinusta henkii se, että olet sinut arkesi kanssa. Se välittyy mulle asti, kun luen kirjoitustasi🙂 Sinulla on myös kiva 6v pieni toimitusjohtaja joka varmasti antaa paljon motivaatiota jaksamiselle. Äitinä tiedän hyvin miten tärkeää on kaikkien lasten hyvinvointi, sekin että isommat lapset pärjäävät hyvin ja hyvät välit heidän kanssaan on myös tärkeää kaikkien kannalta.

Lauantai ja eilinen oli ihan tappohelteistä ja hiki valui vaikka ei olisi mitään puuhannutkaan. Tänään vihdoin tuli illansuussa ukkonen ja sade, ilma raikastui ihan mukavasti.
Tosin täällä kerrostalossa sisällä on yhä tukalaa ja kosteaa, taidan vetää itseni vielä ulos käveleksimään, happea saamaan. Unikin tulee sitten paremmin, jos kuumuus vaikka hiukankin vähenee.
Jospa laittaisin hiostuneeseen tukkaan pari nipsua ja hupparin voi heittää paidan päälle, nyt on tilaisuus ulkoilla. Kävelylenkit jää aina sivuun kun helteet tulee, diabetes vaatisi säännöllistä liikuntaa, mutta kun ei kuumalla jaksa eikä aina henkisesti saa itseään lähtemään.
Hyvää viikon jatkoa kaikille 🙂

Kuumaa ja kuumaa vaan, nyt tuulee tosi kovasti mutta se ei vilvoita yhtään, ihan kun trooppinen tuuli, varmaan tänään vielä ukkostaa.
Miehen kanssa pitäisi jaksaa lähteä kirjastoon ja Prismaan. Hiki kirvelee naamalla ja alusvaatteet on kiinni ihossa, tästäkö nyt sitten vaan alan kohentautumaan että voisin ihmisten ilmoille lähteä. Hyvä Luoja, milloin tulee syksy !
Jaaha, mies jo kiirehtii lähtemistä, pitänee jotenkin nyt vaan laahautua. Olen jo monta kertaa kieltäytynyt lähtemästä mutta välillä pitää mennä mukaan.
Tähän väliin terkkuja ja jaksamisia kaikille jotka lukevat ja vaikkapa kirjoittavat tähän. Jatkan myöhemmin lisää 🙂🌻