Elämän raadollisuus
Kyllä elämä on kummallista. Tapasin viime lauantaina ensimmäistä kertaa 12 vuoteen poikani vanhinta lasta eli lastenlastani.
Hän kävi luonani ja nyt minä vain itken. Itken koska minusta tuntui ettei minulla ole minkäänlaisia tunteita lasta kohtaan.
12 vuotta olen kaivannut ja ikävöinyt. Tehnyt surutyötä luopumisesta. Kaksi nuorempaa lasta näin viime kesänä.
Tämä lapsi joka nyt kävi jo alkava aikuinen sai etunimensä minun ehdotuksestani. 4 vuotiaana olen nähnyt hänet viimeksi ja silloin lapsi oli hyvin kiintynyt
minuun ja minä häneen. Aika tekee tehtävänsä. Asumme samassa kaupungissa.
Miksi aikuiset tekevät niin paljon pahaa sekä väärin. Väärin lasta kohtaan. Lapsella on oikeus.
Isän puolen suku on pidetty sivussa hyvin tarkkaan.
Jos ei tämä isoäiti olisi ollut liitossa kolmantena osapuolena on hyvinkin mahdollista että perhe olisi mahdollisesti vielä yhdessä.
Elämän raadollisuutta minäkin olen miettinyt. Jopa oma äiti voi pitää lapsiaan eri kastiin kuuluvina. Varsinkin silloin jos lapsilla on eri isät, vaikka isiä ei olisi edes enää hengissä.
Elämä on niin kummallista ettei toisten ajatuksen juoksua tai motiiveja voi ymmärtää.
On vain koetettava sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Se taitaa kuitenkin olla se helpoin ratkaisu.
Et varmasti ole ainoa isoäiti joka joutuu luopumaan lapsenlapsistaan. Se on kyllä iso menetys myös lapselle, mutta eivät kaikki sitä tule ajatelleeksi. Kaksi mummua ei olisi yhtään liikaa nykyisinä kiireen aikoina.
Voimia sinulle 🙂🌻
Elämä on raakaa, sen olen joutunut todistamaan monta kertaa. Itse en ole isoäiti, mutta ymmärrän, kun kerrot, että tuntui ettei minulla ole minkäänlaisia tunteita lasta kohtaan. Kaksitoista vuotta on pitkä aika.
Minäkin olen joutunut luopumaan joistakin sukulaisistani tahtomattani ja syynä ei ollut kuolema. Ei mitään luonnollista syytä joutua luopumaan rakkaimmistaan. Syitä siihen miksi olen joutunut luopumaan rakkaimmistani, joudun vain arvelemaan, koska edelleenkään en tiedä varsinaista syytä. Sen olen näistä kokemuksista oppinut, että jossakin vaiheessa on helpompi luopua, kun kaivata ja etsiä syitä, kun niitä ei sinulle kerrota. Luopuminenkin on raskasta ja nytkin silmäni kostuvat kyynelistä, kun tätä kirjoitan. Tuntuu niin pahalta, mutta tiedän, että en selviäisi elämästä, jos en olisi jo luopunut, jos koko ajan vain odottaisin. Odottaisin jonkinlaista ihmettä, jotta saisin rakkaat ihmiset elämääni takaisin. Että kaikki olisi niin kuin ennen. Koska mikään ei ole ole, niin kuin ennen.
😭