Elämäni on ollut kriisissä kohta 2-vuotta. Tosin nyt alkaa oleen tunne että tästä selvitään. On tapahtunut niinpaljon asioita joita ei ole kerennyt käsitteleen. Lasten lähtö pesästä. Siihen alkaa tottuu nuoria ei pyöri nurkissa enää kovin usenin. Hyvä että itsenäistyvät. Kyllä ne vuodet yksinhuoltajan ajoittain oli raskaitakin, mutta hyvää elämää kuitenki. Työssä oli niin pahoja ongelmia että jouduin jäämään sairauslomalle viime vuonna. Osa lähti minun oli pakko jäädä kun uutta paikkaa ei löytynyt. Kävin melkein vuodien mielenterveyshoitajalla söin puolivuotta masennuslääkkeitä kunnes huomattiin että ne ei auta. Mutta pelkästään se että sain käydä purkamassa tuntojani mielenterveyshoitajalle selvensi tilannetta. Hänen kehoituksetaan hain lomaakin. Tilanne on töissä parantunut siedettäväksi. Nyt on sitten parisuhde mietittävänä oltu kauan yhdessä. Avioon menostakin on ollut puhetta. No nyt sitten kun ajattelin että suhteen vois vakinaistaa mies alkoi kiemuteleen. Siis nyt pitäs sitten päättää että jatknko avoliitossa. Olo on aika pettynyt ja suututtaakin tuntuu kun olisi petetty. Täytän ensivuonna 50v eli onkohan tämä nyt sitä viidenkympin kiisiä. Toisaalta olen aika tyytyväinen elämääni mutta tuntuu vaan että pitäs vihdoinkin kaikki asiat saada kuntoo. Olisi mukava kuulla muiden samassa elämänvaihessa olevien elämästä