Olen pitkään miettinyt mistä voisi saada tukea elämän kriiseihin, ja nyt löysin tämän kanavan🙂 Kerron siis oman tarinani.

Olen kolmekymppinen naimisissa oleva nainen. Avioliittomme on onnellinen eikä miehessäni ole sinällään mitään vikaa. Nyt kolmekymppisenä olen joutunut kamalan kriisin pyöritykseen joka meinaa viedä yöunetkin välillä. Olemme yrittäneet 5 vuotta ostaa omaa maalaistaloa jonne voisimme asettua elämään maalaiselämää (olen kaupunkilaistyttö) se on suuri haaveeni. Kuitenkin talon osto on kerta toisensa jälkeen mennyt pieleen, joko pankki ei anna lainaa, tai pankki antaa lainalupauksen ja talon myyjä päättääkin nostaa hintaa puolella, yhdestä talosta löytyi hometta, ja yksi talo mikä olisi ollut aivan unelmieni täyttymys; siitä tuli niin monta tarjousta ettemme sitä saaneet. Viimeiseen vuoteen ei yhtään kiinnostavaa taloa ole ollut edes myynnissäkään. Olen pikkuhiljaa luopumassa unelmastani. Asumme pienessä rivitaloasunnossa vuokralla, ja nyt alkaa tuntua että tänne me jäädäänkin. Miksi kohtalo on meitä vastaan? Olen välillä miettinyt sitäkin että pitääkö minun ottaa ero ja kokeilla elämää yksin, sitäkö kohtalo yrittää minulle vihjata. Olen välillä tosi ahdistunut.

Isäni kuoli kun olin pieni, ja äiti lohdutti itseään alkoholilla vuosia sen jälkeen ja muutimme usein. Tunnen etten ole kotoisin mistään, oisin halunnut rakentaa minulle ja miehelleni kodin ja juurtua jonnekkin.

Toinen asia mikä tekee kipeää, on lapsettomuus. En tiedä saammeko lapsia ikinä. Elämä kahdestaan alkaa ahdistaa, haaveilin perhejouluista ja pulkkamäestä. Sitten ihmisten ystävälliset tiedustelut ”koskas teille tulee vauva” tuntuu että lyön pääni kohta seinään.

Minun piti valmistua ammattikorkeakoulusta, mutta valmistuminen on nyt siirtynyt koko ajan, kun tuntuu jo etten pysty keskittymään päättötyön tekemiseen enää ollenkaan. Käyn samaan aikaan töissä, ja mieheni aloitti syksyllä opiskelemaan uutta alaa ja käy osa-aikatyössä välillä. Kun elämä meni tällaiseksi takkuamiseksi niin sama yrittää opiskella uutta alaa jos sitä kautta työllistyisi paremmin. En vain tiedä miten jaksan sen 4 vuotta loppuun asti jonka hänen koulunsa kestäisi.

Elämän suunta ja tarkoitus on ihan hukassa. En enää tiedä mitä haluan 🤔 Luulin haluavani maatalon ja lapsia ja eläimiä sinne, ehkä äidinkin viettämään eläkepäiviä sinne meidän kanssa jos luoja suo(hän on onneksi raitistunut). Tunnen itseni ihan epäonnistuneeksi, enkä tiedä mihin suuntaan tästä jatkaa. Tämä asia pyörii mielessäni koko ajan, enkä haluaisi sitä aina mieheni niskaan kaataa vaikka tosi kyllästynyt hänkin on tähän tilanteeseen. En kohta halua enää tavata ketään sukulaisiakaan ettei tarvitsisi myöntää miten huonosti meillä menee.

Onko tämä nyt sitä kuuluisaa kolmenkympin kriisiä vai mitä. Olen nuoruusvuosinani kärsinyt masennuksesta, mutta pikkuhiljaa pääsin siitä sitten eteenpäin. Nyt tuntuu että olen vajoamassa siihen samaan suohon uudestaan, eikä poispääsyä ole.

kiitos kun sain kirjoittaa tämän tänne. Toivottavasti ette pidä minua turhamaisena kun valitan näin ”materiaalisista” asioista. Tuska on silti todellinen.