Elämän päämäärättömyys

Elämän päämäärättömyys

Käyttäjä Hiisu aloittanut aikaan 27.04.2016 klo 23:12 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Hiisu kirjoittanut 27.04.2016 klo 23:12

Hei.

Olen juuri omilleni muuttanut, kohta opiskelut suorittanut, kihloissa oleva nainen. Asun siis yhdessä tulevan aviomieheni kanssa. Minulla on ihan pian ajokortti ajettu, ja sain juuri muutamaksi kuukaudeksi osa-aikaisen hyväpalkkaisen työn. Mieheni aloittaa opiskelut unelma-ammattiinsa syksyllä ja puhumme lapsistakin, että joskus tulevaisuudessa olisimme joidenkin äiti ja isä.

Asiat ovat kuitenkin jotenkin kummallisella tavalla huonosti. Tai ainakaan mikään ei tunnu juuri miltään.

Asuin kotona hyvin pitkään pelkkää pelkuruuttani. Kotini oli väkivaltainen ja alkoholin täyttämä, mutta en uskaltanut ottaa ensi askelta muuttamiseen. Miehen astuessa kuvioihin ja kihlauduttuamme muutimme lopulta yhteen. Elämä on alkanut sittemmin ottaa hyvää suuntaa. Minulla ei ole ikinä ollut asiat näin hyvin.

Asiani ovat tällä hetkellä jopa niin hyvin, että 8-vuotta kestänyt hoitojaksoni mielenterveyden puolella päättyi tämän kuun alussa. Oloni oli kuullemma ollut pitkään niin tasainen ja hyvä, että hoito ei enää minua auttaisi. Toisaalta totta, mutta silti minulla yhä on paljon ahdistusta. Nyt tästä asiasta,mistä haluankin avautua.

Aikuisuus. Elämän turhuus. Kykenemättömyys nauttia. Olen tajunnut, että arkeni on vain puurtamista ilman päämäärää. Käyn koulussa, töissä, kaupassa, siivoan kotia, laitan ruokaa. Tunteet on päivän aikana latteita ja en saa nautintoa mistään. Päiväni on suoritus. Laihdutan ja ruokanikin on siis aika arkista ja ei ole mieltä tyydyttävää. Urheilen todella paljon, mutta sekin on vähän pakon edessä. Kotia pitää aina siivota, aina on pakko olla ruokaa. Miestä pakko huomioida päivittäin, rahaa on pakko tienata, koulutus pakko saada. Ystäviä on pakko nähdä vaikkei huvita, sillä sen kerran kun huvittaa, ei muuten heitä ole. Vaikka joskus tuntuu, etten kaipaa heitä ikinä.

En osaa pysähtyä, en osaa nauttia. Jos nautin jostain sattumalta, yritän saada saman nautinnon aikaan uudestaan ja uudestaan, kunnes siitä tulee arkea, josta en enää nauti. Minulla ei ole unelmiakaan, ja tulevaisuudessa on aika vähän, mitä odottaa. Ei ole mitään, mitä tavoitella. Mikään ei tunnu sen arvoiselta, enkä keksi mitään päämäärää.

Elämäni on täysin päämäärätön ja tulevaisuus innostaa minua yhtä paljon, kuin leivänmurut sohvalla. Ennemminkin se pelottaa. Mies aloitaa hirveät määrät harrastuksia ja koulun, jonka vuoksi emme juurikaan ehdi olemaan yhdessä öitä lukuunottamatta. Minä joudun puurtamaan koko kesän saadakseni rahaa pärjätäksemme, vaikka olen koulusta aivan poikki ja tarvitsisin lomaa. Olen stressannut viimeiset pari kuukautta rahasta aivan taukoamatta, eikä loppua näy. Näen tulevaisuuden harmaana ja synkkänä, täynnä rahahuolia ja väsymystä, töitä. Ehkä työttömyyttä, vielä enemmän rahahuolia. Olen tyytymätön jopa ulkonäkööni ja murehdin sitäkin aina peilin nähdessäni. Olen alkanut juomaan vähän enemmän ja alkoholi houkuttelee minua yhä enemmän puoleensa. Haluaisin juoda päivittäin,mutta ole toistaiseksi pystynyt pitämään sen hyvin aisoissa.

Olen alkanut antamaan sijaa ajatukselle kuolemasta. Se on alkanut kylvämään siemeniä mieleeni ja sittemmin lähtenyt itämään. Monta kertaa päivässä tulee mieleen ”en haluaisi elää”, ja syitä, miksi en. Sitten tapoja kuolla ja kuvitelmia siitä, miten muut reagoi. Kuolema ei enää pelota ja jopa kipu ennen sitä tuntuu aika pieneltä jutulta, kun miettii, että pianhan se loppuisi. Vähän olen ajatuksiani säikähtänyt ja yrittänyt unohtaa ja siirtää syrjään, laihoin tuloksin. En ole puhunut kellekään, enkä haluaisi. Se aiheuttaisi vain niin paljon turhaa huolta.

En tiedä, mikä voisi auttaa tälläiseen. Ei tämä masennustakaan ole, kun psykologitkin sanoivat minun olevan siitä terve. Olenko vain pessimistinen kyynikko ja tunnevammainen…? Voiko elämälleen saada oikeasti jonkun suunnan vain päättämällä ottaa se?

Onko kukaan elänyt tälläistä arkea? Miten on päässyt yli?

Käyttäjä Hiisu kirjoittanut 30.04.2016 klo 22:00

Eikö kukaan?

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 02.05.2016 klo 20:59

Hei, Hiisu!

Mun korville tuo sinun kuvauksesi kuulostaa koovin masentuneelta. Munkin elämältä puuuttuu pitkälti merkitys. Vain pakkoa ja tekoja. En jaksaisi usein välitää lähimmistäkään ihmisistä. Kaipaan syytä elää, toivoa... Olisivatko sua hoitaneeet tahot erehtyneet?

Käyttäjä Hiisu kirjoittanut 04.05.2016 klo 22:35

Moi Jardin Prive,

Voi olla. Tosin hassua, että (2?) Vuotta kanssani toiminut psykologi erehtyisi noin kovasti. Minulla on vaihtunut psykologi usein, mutta tämän kanssa tosiaan jo väh. 2-vuotta yhteistyötä takana.

Tilanteesi tosiaan kuulosta tutulta. Syy elää... mieheni kuiskasi eilen illalla korvaani, että olen hänen koko elämänsä tärkein henkilö. Tiedän, että minun täytyy elää hänelle. Mutta haluaisin syyn elää itselleni. Haluaisin jotain, joka tuntuisi mukavalta ja luontevalta, omalta.

Tänään taas tuskallinen 12h koulu + työpäivä takana. Olen ihan puhki ja voisi nukkua seuraavan viikon...

Millainen tilanteesi on, jos halut enemmän avata..?

Käyttäjä Jardin Prive kirjoittanut 05.05.2016 klo 08:40

Hei, Hiisu! Mä oon sairastanut masennusta jo jotain 15 vuotta. Talvella tuli taas kerran vaikeampi kohta. Olin sairaalassa 2 ½ kuukautta. Nyt oon ollut kotona jo reilun kuukauden. Asiat tuntuu pitkälti merkityksettömiltä. Teen asioita, mutta en tiedä oikein miksi. Se mitä haluaisin tehdä, on ompeleminen. Mutta voi olla, että sekin on tällä hetkellä vähän kuin "pitäisi" -asia. Niin monta projektia kesken tai odottamassa aloittamista. Olen enemmän avautunut tuolla "oman" ketjun puolella.

Olet käynyt samalla psykologilla jo kaksi vuotta. Tuntuu oudolta jos hän olisi erehtynyt, mutta kun kuulostat niin masentuneelta. Onko jotain, mikä olisi voinut hämätä psykologia väärään arvioon? Onko jotain muuta tapahtunut lähiaikoina?

Käyttäjä Sintukka kirjoittanut 06.05.2016 klo 15:16

Moi Hiisu

ymmärrän sinua oikein hyvin. Minä olen elämääni periaatteessa tyytyväinen ja ulospäin menestyvä 41-vuotias nainen, joka puntaroi ihan samoja kysymyksiä.
Elämän mielekkyyttä, rahaa ja sen riittävyyttä (kuulostaa sitlä, että tilanteesi on ihan ok), kaikkea sellaista. Itselläni on 2 ihanaa lasta, joiden isästä olen tosin eronnut mutta välit ovat hyvät. Pohdin kuitenkin aika ajoin elämän mielettömyyttä, jopa kuolemaa, aktiivisesti.
Elämälähän ei sinänsä ole mitään "merkitystä", siis siinä mielessä että sen pystyisi itselleen aukottomasti selittämään ja selvittämään. Jokaisen on etsittävä se itse. Minua auttavat läheiset, luonto, taide, kirjallisuus. Esimerkiksi runot pystyvät hyvin kuvaamaan näitä ihmisyyden suuria outoja kysymyksiä.
Minusta sinun kannattaisi puhua psykologillesi, varsinkin jos sinulla on itsetuhoisia ajatuksia. Kannattaa myös muistaa, että vaikka et aina itse löytäisi olemassaolollesi mieltä, olet varmasti tärkeä puolisollesi, ystävillesi, työkavereillesi - monille. Ja olet jo selvinnyt vaikeista asioista -tulet selviämään jatkossakin. Usko pois. Kaikkea hyvää!