Hei.

Olen juuri omilleni muuttanut, kohta opiskelut suorittanut, kihloissa oleva nainen. Asun siis yhdessä tulevan aviomieheni kanssa. Minulla on ihan pian ajokortti ajettu, ja sain juuri muutamaksi kuukaudeksi osa-aikaisen hyväpalkkaisen työn. Mieheni aloittaa opiskelut unelma-ammattiinsa syksyllä ja puhumme lapsistakin, että joskus tulevaisuudessa olisimme joidenkin äiti ja isä.

Asiat ovat kuitenkin jotenkin kummallisella tavalla huonosti. Tai ainakaan mikään ei tunnu juuri miltään.

Asuin kotona hyvin pitkään pelkkää pelkuruuttani. Kotini oli väkivaltainen ja alkoholin täyttämä, mutta en uskaltanut ottaa ensi askelta muuttamiseen. Miehen astuessa kuvioihin ja kihlauduttuamme muutimme lopulta yhteen. Elämä on alkanut sittemmin ottaa hyvää suuntaa. Minulla ei ole ikinä ollut asiat näin hyvin.

Asiani ovat tällä hetkellä jopa niin hyvin, että 8-vuotta kestänyt hoitojaksoni mielenterveyden puolella päättyi tämän kuun alussa. Oloni oli kuullemma ollut pitkään niin tasainen ja hyvä, että hoito ei enää minua auttaisi. Toisaalta totta, mutta silti minulla yhä on paljon ahdistusta. Nyt tästä asiasta,mistä haluankin avautua.

Aikuisuus. Elämän turhuus. Kykenemättömyys nauttia. Olen tajunnut, että arkeni on vain puurtamista ilman päämäärää. Käyn koulussa, töissä, kaupassa, siivoan kotia, laitan ruokaa. Tunteet on päivän aikana latteita ja en saa nautintoa mistään. Päiväni on suoritus. Laihdutan ja ruokanikin on siis aika arkista ja ei ole mieltä tyydyttävää. Urheilen todella paljon, mutta sekin on vähän pakon edessä. Kotia pitää aina siivota, aina on pakko olla ruokaa. Miestä pakko huomioida päivittäin, rahaa on pakko tienata, koulutus pakko saada. Ystäviä on pakko nähdä vaikkei huvita, sillä sen kerran kun huvittaa, ei muuten heitä ole. Vaikka joskus tuntuu, etten kaipaa heitä ikinä.

En osaa pysähtyä, en osaa nauttia. Jos nautin jostain sattumalta, yritän saada saman nautinnon aikaan uudestaan ja uudestaan, kunnes siitä tulee arkea, josta en enää nauti. Minulla ei ole unelmiakaan, ja tulevaisuudessa on aika vähän, mitä odottaa. Ei ole mitään, mitä tavoitella. Mikään ei tunnu sen arvoiselta, enkä keksi mitään päämäärää.

Elämäni on täysin päämäärätön ja tulevaisuus innostaa minua yhtä paljon, kuin leivänmurut sohvalla. Ennemminkin se pelottaa. Mies aloitaa hirveät määrät harrastuksia ja koulun, jonka vuoksi emme juurikaan ehdi olemaan yhdessä öitä lukuunottamatta. Minä joudun puurtamaan koko kesän saadakseni rahaa pärjätäksemme, vaikka olen koulusta aivan poikki ja tarvitsisin lomaa. Olen stressannut viimeiset pari kuukautta rahasta aivan taukoamatta, eikä loppua näy. Näen tulevaisuuden harmaana ja synkkänä, täynnä rahahuolia ja väsymystä, töitä. Ehkä työttömyyttä, vielä enemmän rahahuolia. Olen tyytymätön jopa ulkonäkööni ja murehdin sitäkin aina peilin nähdessäni. Olen alkanut juomaan vähän enemmän ja alkoholi houkuttelee minua yhä enemmän puoleensa. Haluaisin juoda päivittäin,mutta ole toistaiseksi pystynyt pitämään sen hyvin aisoissa.

Olen alkanut antamaan sijaa ajatukselle kuolemasta. Se on alkanut kylvämään siemeniä mieleeni ja sittemmin lähtenyt itämään. Monta kertaa päivässä tulee mieleen ”en haluaisi elää”, ja syitä, miksi en. Sitten tapoja kuolla ja kuvitelmia siitä, miten muut reagoi. Kuolema ei enää pelota ja jopa kipu ennen sitä tuntuu aika pieneltä jutulta, kun miettii, että pianhan se loppuisi. Vähän olen ajatuksiani säikähtänyt ja yrittänyt unohtaa ja siirtää syrjään, laihoin tuloksin. En ole puhunut kellekään, enkä haluaisi. Se aiheuttaisi vain niin paljon turhaa huolta.

En tiedä, mikä voisi auttaa tälläiseen. Ei tämä masennustakaan ole, kun psykologitkin sanoivat minun olevan siitä terve. Olenko vain pessimistinen kyynikko ja tunnevammainen…? Voiko elämälleen saada oikeasti jonkun suunnan vain päättämällä ottaa se?

Onko kukaan elänyt tälläistä arkea? Miten on päässyt yli?