Heippa
Oletkos käynnyt ammattiauttajan luona masennuksen takia ???
Esim lääkärissä niin saisit avun ja helpottais elämää.
Joo pekka saurin ohjelmat on tosi kivoja ja antoisia ja muistan sen ihmisen
kun se piti yöradiota ja sinne voi ihmiset soittaa olisikohan ollut 80 luvulla
Olen kyllä samaa mieltä saurin kanssa että yksin ei ihminen saisi jäädä
vaan pitäisi liikkua kaikissa tapahtumissa missä on ihmisiä.
sillä se on pahin virhe että jää neljän seinän sisälle yksin ja erakoituu.
Laita nettiin ilmoitus itsestäsi niin kyllä sinulle joku löytyy sillä suomessa
on satoja sopivia niin miehiä kuin naisia.
Kannattaa työkkäristä kysyä kouluja ja kursseja niin sieltä saisit kanssa
uutta inspistä elämään.
Olisi myös todella tärkeätä että et jäisi yksin.
onko sinulla ketään ystävää / kaveria jolle voisit kertoa iloja ja suruja ???
Kaunista kesää sinulle

Joo, olen hakenut apua masennukseeni useaan kertaan vuosien varrella, mutta ei siitä ole ainakaan pitempiaikaista apua ollut. Useampaa masennuslääkettä olen kokeillut, mutta niistä tuli vain inhottavia sivuvaikutuksia, apua niistä ei ollut. Olen käynyt useamman psykologin/terapeutin luona, ja kyllähän ongelmista puhuminen on vähän helpottanut oloa, mutta lähinnä vain hetkellisesti. Nytkin olen käynyt melkein vuoden verran YTHS:n psykologilla.

Käyn kyllä erilaisissa tapahtumissa (erityisesti bändien keikoilla) eli en todellakaan jumita vain sisällä. Kuitenkin tuntuu tosi vaikealta tutustua uusiin ihmisiin noissa tilaisuuksissa. Viime viikonloppuna esimerkiksi olin yksillä festareilla talkoolaisena anniskelutyössä, mutta en minä sielläkään kokenut kuuluvani porukkaan.

Niin kuin aloitusviestissäni kirjoitin, niin minulla on kyllä joitain kavereita, mutta en oikein osaa heille puhua ongelmistani. Jos haluan ilmaista heille pahaa oloani, niin se tapahtuu ehkä jotenkin mustan huumorin kautta tai jotenkin muuten vähän kiertotietä, mutta sellaisia vakavampia keskusteluja elämän ongelmista ei juuri ole. Näillä kavereilla itselläänkin on kyllä samantapaisia ongelmia.

Netin treffipalstatkin ovat kyllä tuttuja. Olen käynyt sitä kautta joillain treffeillä, mutta en ole mitään seurustelusuhdetta saanut sitä kautta aikaan. No joo, täytyy myöntää, etten ole kyllä erityisen aktiivinen ollut tuossa parisuhteen etsinnässä eli pitäisi tosiaan panostaa enemmän siihenkin hommaan.

Olet hyvässä vaiheessa iänkin puolesta.
Tuli mieleeni, että tottua ajattelemaan 'minä muuten kyllä pärjään kaikesta läpi kuitenkin',
voi olla pitkän pohdinnan tulos.
Havainnoinnin, että jaa-a kyllä tuo ja tuokin asia, olivathan ne vaikeita mutta...
tässä sitä vaan menen eteenpäin kuitenkin
(vaikka kenties nyt hiukan selkä edellä).
Fiksuus vetää puoleensa -
voi se tosin poispäin työntääkin.
Hienosäätöä sen käytössä tarvitaan erilaisten ihmisten joukossa ollessa.
Alavireisyys on meidän suomalaisten -
ihmisten yleensä ihonväristä tms seikoista huolimatta -
tapa kokea elämää.
Vähän kuin jos katsoo virtaavaa puroa,
vettä jonka läpi pohjakivet näkyvät,
se alavireinen,
kivi,
kivi kivien joukossa.
On siinä muitakin kiviä ympärillä..
Koetan sanoa, että masennuksen määrää voisi kuvata kuin puronkivien määrällä.
Joka purossa on oma määränsä.
Jokaisessa meissä on virtausta ja pohjakiviä luonnostaan.
Joskus voi tehdä mieli tehdä virtaukselle lisää tilaa,
poistaa joku kivi kokonaan..
Kerrot liikkuvasi ihmisten joukossa.
Tuleeko sinulle mieleen mitään, mitä et olisi aiemmin kokeillut?
Koskaan harrastanut?
Tai ehkä joskus ennen teinimeininkiä -? viimeksi tehnyt, toiminut?
Jossain joku vastakaikusi hakien itseään sinua kohti kulkee,
toivon - ja uskon - tiet jossain kohtaavat.

erakoksiko kirjoitti 21.7.2011 9:5

Kerrot liikkuvasi ihmisten joukossa.
Tuleeko sinulle mieleen mitään, mitä et olisi aiemmin kokeillut?
Koskaan harrastanut?
Tai ehkä joskus ennen teinimeininkiä -? viimeksi tehnyt, toiminut?
Jossain joku vastakaikusi hakien itseään sinua kohti kulkee,
toivon - ja uskon - tiet jossain kohtaavat.

Yksi harrastus, joka on ollut pitkäaikainen haave, on jonkin instrumentin (esim. kitaran) soittaminen. Siitä olen haaveillut ihan lapsesta asti, ja lapsena minulla olikin sellainen leikkikitara, joka oli kyllä minulle rakas esine. Sitä sitten jotenkin rämpytin ja yritin matkia, kun kuulin vaikka radiosta musiikkia 🙂 Olen kerran ilmoittautunutkin jollekin kansalaisopiston kitarakurssille, mutta homma tyssäsi lopulta huonoon rahatilanteeseen. Olisi hienoa, jos saisin nyt hommattua kitaran ja voisin mennä kurssille, mutta eipä rahatilanne näytä hyvältä nytkään...

Olin havaitsevinani pientä ulkopuolisuuden kokemusta viestissäsi. Ainakin siinä festarihommassa oli sellaista? Se on kovin tuttua minullekin. Saatan olla niiden harvojen hyvienkin ystävien seurassa iloisena ja ekstroverttina, mutta silti tuntuu aina jotenkin, etten kuulu joukkoon.

Olisiko mahdollista, että kaveriporukassa voisit joskus jotenkin sivuta masennus-aihetta sopivan tilaisuuden tullen? Meinaan, että siitä voisi lopulta kehkeytyä hyviäkin keskusteluja, jos kerran muillakin on samanlaisia ongelmia.

Minusta oli hienoa tuo vastuunotto omasta elämästä. Niinhän tuo on, että jos kaipaa elämäänsä muutosta, niin eipä se tule ovelle kolkuttelemaan vaan ihan itse pitää hommat hoitaa.

repukka kirjoitti 21.7.2011 18:2

Olin havaitsevinani pientä ulkopuolisuuden kokemusta viestissäsi. Ainakin siinä festarihommassa oli sellaista? Se on kovin tuttua minullekin. Saatan olla niiden harvojen hyvienkin ystävien seurassa iloisena ja ekstroverttina, mutta silti tuntuu aina jotenkin, etten kuulu joukkoon.

Joo, kyllä tuo ulkopuolisuuden kokemus on minulle tosi tuttu, ja olen kokenut sitä ainakin jostain ala-asteelta asti. Tuolla festareiden talkoohommissa juuri ihmettelin sitä, että miten jotkut muut tuntuvat tulevan ihan heti keskenään toimeen ja osaavan jutella toisilleen tuosta vaan, mutta minä jään aina jotenkin sivuun. Tuntuu, että sosiaalinen kanssakäyminen vain on sellainen peli, jonka sääntöjä en kertakaikkiaan osaa.

Olisiko mahdollista, että kaveriporukassa voisit joskus jotenkin sivuta masennus-aihetta sopivan tilaisuuden tullen? Meinaan, että siitä voisi lopulta kehkeytyä hyviäkin keskusteluja, jos kerran muillakin on samanlaisia ongelmia.

Varmaankin voisin. Joillekin olen kyllä kertonutkin avoimesti asiasta. Jostain syystä minun on helpompi ollut kertoa sellaisille, jotka eivät ole kaikkein läheisimpiä kavereita ja joita näen vain harvakseltaan. Tosin nämä ihmiset ovat itsekin avoimesti kertoneet omista ongelmistaan, ehkä siinä syy. Ja kyllä läheisimpien kavereidenkin kanssa on joskus puhuttu siitä, ettei elämä ole ihan raiteillaan kellään meistä, mutten ole näille lähimmile koskaan suoranaisesti sanonut, että olen masentunut ja että olen syönyt lääkkeitä ja käynyt terapiassa. En tiedä, miksi sitä on ollut niin vaikeaa sanoa.

Hei Vermillion, olen samanikäinen nainen ja tekstisi voisi olla omaani sillä erotuksella, että itse olen kyllä työelämässä. Tosin olen siihenkin jo aika pahasti tympääntynyt.

En myöskään ole koskaan ollut mikään iloinen ihminen ja saan siitä jatkuvasti kuulla. Se on aika ärsyttävää. Ei kai kukaan käskemällä hymyile ilman syytä? Tai ainakaan itse en halua, että kukaan joutuisi teeskentelemään seurassani mitään tekopirteää, jos ei siltä oikeasti tunnu. Olen aika monesti saanut miehiltä kuulla olevani kyllä kaunis, mutta en tarpeeksi iloinen. Onko naisen tehtävä aina hymyillä nätisti? En ole viitsinyt huomauttaa, että ehkä on seurasta kiinni, miten iloinen olen.

Myös minusta tuntuu, että joudun jatkuvasti luopumaan sellaisista unelmista mitkä muille ovat lähes itsestäänselviä. Tiedän monia, joille se seurustelukumppani on vain itsestään tupsahtanut eteen ilman, että on itse tarvinnut tehdä mitään. Tunnen katkeruutta, että itselle tuntuu kaikki olevan niin vaikeeta. Miten voin löytää miesystävän, jos en löydä edes ystäviä? Tai no, on mullakin muutamia, mutta ovat perheellisiä ja nähdään ehkä kerran vuodessa eikä meillä oikein ole enää mitään yhteistä juteltavaakaan.

>Elämä tuntuu usein hirveän tyhjältä.
>Tuntuu, että olen kuin jokin haamu,
>joka vaeltaa oikeiden ihmisten seassa,
>muttei pysty koskaan saamaan todellista yhteyttä heihin.

Juuri tuolta minustakin tuntuu. Viimeksi sellainen olo oli eräässä kesätapahtumassa, jossa ympärillä olevat ihmiset juttelivat ja nauroivat vilkkaasti keskenään, mutta itse en saanut tilanteeseen mitään otetta. Olin jotenkin irrallinen ja ulkopuolinen.

Nyt on menossa kesäloma ja ensimmäinen tunne, joka aamulla tulee, on että "Voi ei, taas täällä."

Olen myös jonkin verran kokeillut nettideittailua, mutta samanhenkisiä ihmisiä ei vain tunnu löytyvän sitten millään.

>Sauri korosti sitä, että syrjäytyneiden
>pitäisi itsekin ottaa vastuuta elämästään
>eikä vain väistellä elämää.

Mielestäni olen tehnyt asian eteen jo paljon, mutta mikään ei muutu enkä enää tiedä mitä tekisin. Olen kokeillut erilaisia harrastuksia, matkustellut, käynyt konserteissa ja festareilla yms. Sitä tulee vain aika nopeasti tosi paha olo kun jatkuvasti vain haahuilee jossain yksinään ja alkaa kuvitella, että kaikki vastaantulijat pitää ihan outona.

Ahdistaa ajatella, että elämä vain valuu ohitse. Haluaisin elää ja olla iloinen, mutta kun se ei tunnu millään onnistuvan. Alkaa olla keinot vähissä.

En tiedä onko tässä viestissä nyt mitään järkeä. Ei mun valitusviesti auta sua mitenkään. Eikä muakaan. Halusinpa vain kertoa, että olen hyvin samanlaisessa tilanteessa.

Hei, LonelyWolf, ja kiitos viestistäsi! On tavallaan hyvä tietää, että minun kaltaisiani ihmisiä on muitakin, mutta toisaalta tietysti ikävää, että sinäkin joudut kärsimään ulkopuolisuuden tunteista ja siitä, ettet saa toteutettua unelmiasi.

LonelyWolf kirjoitti 21.7.2011 19:42

En myöskään ole koskaan ollut mikään iloinen ihminen ja saan siitä jatkuvasti kuulla. Se on aika ärsyttävää. Ei kai kukaan käskemällä hymyile ilman syytä? Tai ainakaan itse en halua, että kukaan joutuisi teeskentelemään seurassani mitään tekopirteää, jos ei siltä oikeasti tunnu. Olen aika monesti saanut miehiltä kuulla olevani kyllä kaunis, mutta en tarpeeksi iloinen. Onko naisen tehtävä aina hymyillä nätisti? En ole viitsinyt huomauttaa, että ehkä on seurasta kiinni, miten iloinen olen.

Tekopirteys on minusta aika ärsyttävää. Ja naisen tehtävä ei minun mielestäni todellakaan ole hymyillä nätisti, jos ei siltä tunnu. En minä ainakaan haluaisi naisystävää, joka vain esittää jotain roolia eikä ole aito ihminen. Ehkä joillekin ihmisille tosiaan olisi aiheellista huomauttaa, että iloisuus on monesti seurasta kiinni...

Olen kokeillut erilaisia harrastuksia, matkustellut, käynyt konserteissa ja festareilla yms. Sitä tulee vain aika nopeasti tosi paha olo kun jatkuvasti vain haahuilee jossain yksinään ja alkaa kuvitella, että kaikki vastaantulijat pitää ihan outona.

Ahdistaa ajatella, että elämä vain valuu ohitse. Haluaisin elää ja olla iloinen, mutta kun se ei tunnu millään onnistuvan. Alkaa olla keinot vähissä.

En tiedä onko tässä viestissä nyt mitään järkeä. Ei mun valitusviesti auta sua mitenkään. Eikä muakaan. Halusinpa vain kertoa, että olen hyvin samanlaisessa tilanteessa.

Tuo on kyllä ikävä tunne, kun kuvittelee, että kaikki pitävät ihan outona. Yritän monesti kyseenalaistaa tuon ajatukseni ja ajatella, että enhän minä voi tietää, mitä toiset ajattelevat minusta tai ajattelevatko mitään, mutta silti en pääse eroonkaan siitä ajatuksesta, että varmasti monet pitävät minua kummallisena haahuilijana, joka niin usein on vaan yksin.

Kyllä sinun viestissäsi oli järkeä. Tuntuu hyvältä tietää, että on ihmisiä, jotka tuntuvat ymmärtävän kokemuksiani.

Hei taas, Vermillion, kiva kuulla että viestistäni oli jotain apua! Minullekin tuli sinun viestistäsi parempi olo. Tuli tunne, että joku ymmärtää.

Vaikutat fiksulta ja ajattelevalta ihmiseltä. Ehkä meidän molempien ongelma on, että ajatellaan liikaa? Pitäisi enemmän osata nauttia hetkestä. Nytkin on melkein syyllinen olo, kun en osaa vain nauttia kauniista kesäpäivästä ja esim. lähteä kirjan kanssa rannalle. Sen sijaan vain vatvon kaikkia asioita.

Tuo on kyllä ikävä tunne, kun kuvittelee, että kaikki pitävät ihan outona. Yritän monesti kyseenalaistaa tuon ajatukseni ja ajatella, että enhän minä voi tietää, mitä toiset ajattelevat minusta tai ajattelevatko mitään, mutta silti en pääse eroonkaan siitä ajatuksesta, että varmasti monet pitävät minua kummallisena haahuilijana, joka niin usein on vaan yksin.

Minä yritän myös kyseenalaistaa asiaa, mutta se vetää kuitenkin mielen niin matalaksi, että sitä tunnetta vastaan on vaikea taistella silloin kun se päälle tulee.

On hienoa, että olet yliopistossa ja vain gradua vaille valmis. Opiskeletko sellaista alaa, joka sinua oikeasti kiinnostaa? Itse haluaisin opiskella jonkun uuden alan, mutta sitten alkaa ahdistaa, että jos edes jollain ihmeellä pääsisin esim. yliopistoon, niin olisin valmistuessani jo melkein nelikymppinen. Olisi pitänyt pohtia sitäkin asiaa tosissaan jo aikaisemmin.

Tuohon masennusasiaan liittyen tuli mieleen, että olen aina vähän ihmetellyt, että miten masennuslääkkeistä edes voisi olla mitään apua, jos masennukseen on selvä syy, kuten yksinäisyys. Eihän yksinäisyys poistu lääkkeillä. Ne ehkä poistaa pahimman ahdistuksen, mutta eivät ne elämää muuten muuta. Eivät ne muuta ihmistä yhtään vilkkaammaksi ja sosiaalisemmaksi. Minua myös jotenkin loukkaa ajatus, että pitäisi muuttua joksikin muuksi kuin mitä oikeasti on, jotta tulisi hyväksytyksi. Mielestäni olen kyllä ihan puhelias kun vauhtiin pääsen, mutta se jutun aloitus täysin tuntemattomien kanssa tuntuu olevan ylitsepääsemätöntä. Ahdistuksellakin kuitenkin on tarkoituksensa - se yrittää potkia tekemään muutoksia. Vielä kun löytäisi jostain sen vastauksen, että mitä pitäisi tehdä. Siinä se suurin ongelma on.

Terapian kautta saa apua oman ajatusmaailmansa tarkasteluun ja siitä oli mulle yhdessä vaiheessa tosi paljon apua. Sen tien olen kuitenkin mielestäni jo kulkenut loppuun eli terapialla ei ole minulle enempää annettavaa. Pystyn jo hyvin arvaamaan itsekin mitä joku terapeutti minulle missäkin tilanteessa sanoisi.

Vaikka itse kärsin yksinäisyydestä, niin tiedän etteivät kaikki parisuhteessa elävätkään ole kovin onnellisia. Eräskin naimisissa oleva tuttava sanoi olevansa minulle kateellinen kun olin vapaa menemään ja tulemaan, niin kuin itse tahdoin. Päätyisikö sitä siis vain kuopasta toiseen? En tiedä.

LonelyWolf kirjoitti 22.7.2011 17:46

On hienoa, että olet yliopistossa ja vain gradua vaille valmis. Opiskeletko sellaista alaa, joka sinua oikeasti kiinnostaa? Itse haluaisin opiskella jonkun uuden alan, mutta sitten alkaa ahdistaa, että jos edes jollain ihmeellä pääsisin esim. yliopistoon, niin olisin valmistuessani jo melkein nelikymppinen. Olisi pitänyt pohtia sitäkin asiaa tosissaan jo aikaisemmin.

Joo, opiskelen kyllä alaa, joka periaatteessa kiinnostaa, mutta olen alkanut suhtautumaan siihen kriittisesti, koska se on aika epäkäytännöllinen (humanistinen) ala. Minulla on jonkin verran kokemusta kirjastotyöstä, ja se kiinnostaakin, joten tavoitteena olisi tämän nykyisen tutkinnon jälkeen vielä suorittaa kirjastoalan pätevyys. Se ei vaatisi hirveästi, mutta kuitenkin minua mietityttää, onko minulla voimia siihen. Jos aion saada jotain kunnon työtä, niin luulen, että joka tapauksessa minun on suoritettava nykyisten opintojen lisäksi jotain lisäopintoja. Nämä nykyiset opinnot aloitin alle kaksikymppisenä, jolloin olin turhan idealistinen humanisti enkä osannut ajatella "järkevästi" työllistymistä. Minua harmittaa se, että olen jo selvästi yli kolmekymppinen, mutta en ole vieläkään päässyt työelämään mukaan. Vaikka tiedän kyllä, ettei työelämässä oleminen ole mikään onnellisuuden tae.

Tuohon masennusasiaan liittyen tuli mieleen, että olen aina vähän ihmetellyt, että miten masennuslääkkeistä edes voisi olla mitään apua, jos masennukseen on selvä syy, kuten yksinäisyys. Eihän yksinäisyys poistu lääkkeillä. Ne ehkä poistaa pahimman ahdistuksen, mutta eivät ne elämää muuten muuta. Eivät ne muuta ihmistä yhtään vilkkaammaksi ja sosiaalisemmaksi. Minua myös jotenkin loukkaa ajatus, että pitäisi muuttua joksikin muuksi kuin mitä oikeasti on, jotta tulisi hyväksytyksi. Mielestäni olen kyllä ihan puhelias kun vauhtiin pääsen, mutta se jutun aloitus täysin tuntemattomien kanssa tuntuu olevan ylitsepääsemätöntä. Ahdistuksellakin kuitenkin on tarkoituksensa - se yrittää potkia tekemään muutoksia. Vielä kun löytäisi jostain sen vastauksen, että mitä pitäisi tehdä. Siinä se suurin ongelma on.

Noin ajattelen itsekin. Oikeastaan juuri tuon takia en ole enää pitkiin aikoihin kokeillut masennuslääkkeitä, koska olen tajunnut, että syy masentuneisuuteeni on nimenomaan yksinäisyydessä ja muissa sellaisissa asioissa, joita pillerit eivät pysty korjaamaan. Olen alkanut ajatella, että tulen koko ikäni olemaan vähintäänkin vähän ulkopuolinen ihminen, jolla ei koskaan ole suurta tuttavapiiriä ympärillään. Ja ehkä se on hyväkin, koska oikeastaan viihdyn parhaiten pienemmissä porukoissa. Kuitenkin sitten välillä koen huonommuutta siitä, etten onnistu saamaan ympärilleni samanlaista seurapiiriä kuin jotkut muut. Onhan tämä aika ristiriitaista, juu.

Terapian kautta saa apua oman ajatusmaailmansa tarkasteluun ja siitä oli mulle yhdessä vaiheessa tosi paljon apua. Sen tien olen kuitenkin mielestäni jo kulkenut loppuun eli terapialla ei ole minulle enempää annettavaa. Pystyn jo hyvin arvaamaan itsekin mitä joku terapeutti minulle missäkin tilanteessa sanoisi.

Olen itse käynyt nyt noin vuoden verran psykologilla ja olen miettinyt, että ehkä voisin lopettaa sen. Tuntuu, ettei minulla oikein ole enää puhuttavaa siellä. Psykologilla käynti on ollut vähän sellainen pelastusrengas, joka on estänyt vajoamasta täysin pinnan alle, mutta nyt on alkanut tuntua, etten saa siitä enä paljoa uutta.

Vaikka itse kärsin yksinäisyydestä, niin tiedän etteivät kaikki parisuhteessa elävätkään ole kovin onnellisia. Eräskin naimisissa oleva tuttava sanoi olevansa minulle kateellinen kun olin vapaa menemään ja tulemaan, niin kuin itse tahdoin. Päätyisikö sitä siis vain kuopasta toiseen? En tiedä.

Samoja ajatuksia minullakin. Lähipiirissäni ei kyllä nyt ole parisuhteessa eläviä, mutta tajuan, ettei parisuhde sinänsä ole tie onneen. Jos ihmisessä itsessään on jokin tyytymättömyys itseensä, niin ei kai elämänkumppani sitä noin vain vie pois. Jotenkin tässä olisi vain opittava tulemaan itsensä kanssa paremmin toimeen ja elämään tätä elämää. Toivottavasti sinäkin, LonelyWolf, opit! Jos tuntuu, että haluat jatkossakin kirjoitella tähän ketjuun, niin mielelläni luen ajatuksiasi 🙂

Kumpi on onnellisempi: se jolla on perhe vai se joka on sinkku? Hmm. Erittäin vaikea kysymys. Minulla on perhe (mies ja kolme lasta, joista kaksi haastavia erityislapsia) ja tietysti koen, että perhe on parasta, mitä minulla on ja pitää minut hengiss ja rakastan miestäni ja lapsiani. Toisaalta, jos minulla ei olisi lapsia, en olisi näin uupunut ja olisin tod.näk. säästynyt henkiseltä romahdukselta ja vajoamiselta masennukseen. Vapaana olisin voinut tehdä monenlaista, joka on nyt jäänyt vain haaveeksi. Voisin luetella vaikka kuinka monta muutakin muttaa. Joten en siis todellakaan tiedä, kumpi on parempi. Ehkä suosittelen sinulle kuitenkin, ettet sitä asiaa niin hirveästi stressaisi vaan yrittäisit muuten saada elämäsi paremmin vastaamaan toiveitasi. Puoliso tulee jos on tullakseen ja sen jälkeen voi miettiä lasten tekemistä.

Olipa taas viisas viesti ja varmaan kauheasti auttoi... 😳

repukka kirjoitti 25.7.2011 18:34

Ehkä suosittelen sinulle kuitenkin, ettet sitä asiaa niin hirveästi stressaisi vaan yrittäisit muuten saada elämäsi paremmin vastaamaan toiveitasi. Puoliso tulee jos on tullakseen ja sen jälkeen voi miettiä lasten tekemistä.

Olipa taas viisas viesti ja varmaan kauheasti auttoi... 😳

Vaikka olen itsekin tiedostanut tuon ajatuksen, niin on silti ihan hyödyllistä saada muistutus tuosta asiasta välillä joltain ulkopuoliseltakin. Pitäisi tosiaankin yrittää elää parhaansa mukaan niillä kyvyillä, mitkä kullakin hetkellä on. Ja varmaan se puolisokin löytyy helpommin, kun pitää huolta omasta hyvinvoinnistaan ja tekee itselleen mieluisia asioita eikä vain voivottele kohtaloaan. Ongelmana vaan on omat turhan negatiiviset ajatustottumukset, mutta pitää vain yrittää parhaansa ja koettaa jättää negatiiviset ajatukset omaan arvoonsa.

Vermillion, kovastipa meillä on samoja ajatuksia 🙂

Olen alkanut ajatella, että tulen koko ikäni olemaan vähintäänkin vähän ulkopuolinen ihminen, jolla ei koskaan ole suurta tuttavapiiriä ympärillään. Ja ehkä se on hyväkin, koska oikeastaan viihdyn parhaiten pienemmissä porukoissa. Kuitenkin sitten välillä koen huonommuutta siitä, etten onnistu saamaan ympärilleni samanlaista seurapiiriä kuin jotkut muut. Onhan tämä aika ristiriitaista, juu.

Itselleni riittäisi hyvin muutama oikeasti läheinen ystävä. En usko, että ainakaan itse pystyisin pitämään läheisiä suhteita kovin moneen ihmiseen ja pinnalliset ihmissuhteet tuottaa enemmän pahaa kuin hyvää oloa. Olen mielummin yksin kuin huonossa seurassa.

Psykologilla käynti on ollut vähän sellainen pelastusrengas, joka on estänyt vajoamasta täysin pinnan alle, mutta nyt on alkanut tuntua, etten saa siitä enä paljoa uutta.

Ehkä sun kannattaisi vielä jatkaa niitä psykologi-käyntejä? On kuitenkin hyvä saada jutella jonkun kanssa, vaikka sieltä ei mitään suoraa ratkaisua ongelmiinsa saisikaan. Toivottavasti löydät jostain opiskelumotivaatiosi takaisin ja saisit ensin edes sen gradun tehtyä. Ei kannata ajatella liian pitkälle ettei se ala lannistaa. Itse meinaan teen juuri niin. Analysoin kaikki asiat puhki ja keksin kaikki mahdolliset ongelmat, jotka voi tulla vastaan ja lopulta en sitten tee mitään. Ja vuodet vierii.

Tällä hetkellä työ ja työkaverit ovat mun pelastusrengas, joka pitää mua pinnalla. Näin lomalla vain huomaa taas niin konkreettisesti sen miten yksin sitä onkaan. Nyt ei ole mitään katkaisemassa tätä negatiivisten ajatusten kierrettä. Tulee vain mietittyä, miten järjetöntä tämä elämä on. Miten sinä saat päiväsi kulumaan? Itse nukun ihan liikaa. Nyt täytyisi kyllä väkisin keksiä jotain menoa.

Jos tuntuu, että haluat jatkossakin kirjoitella tähän ketjuun, niin mielelläni luen ajatuksiasi 🙂

Kiva, että joku haluaa lukea mun ajatuksia 🙂 Vaikka ovatkin aika negatiivisia.

LonelyWolf kirjoitti 26.7.2011 0:46

Ehkä sun kannattaisi vielä jatkaa niitä psykologi-käyntejä? On kuitenkin hyvä saada jutella jonkun kanssa, vaikka sieltä ei mitään suoraa ratkaisua ongelmiinsa saisikaan. Toivottavasti löydät jostain opiskelumotivaatiosi takaisin ja saisit ensin edes sen gradun tehtyä. Ei kannata ajatella liian pitkälle ettei se ala lannistaa. Itse meinaan teen juuri niin. Analysoin kaikki asiat puhki ja keksin kaikki mahdolliset ongelmat, jotka voi tulla vastaan ja lopulta en sitten tee mitään. Ja vuodet vierii.

Taidat olla ihan oikeassa, että kannattaa jatkaa psykologilla käyntiä. Vaikka joskus tuntuu, etten osaa tarpeeksi hyvin siellä kertoa ongelmistani, niin yleensä minulla on kuitenkin jotenkin helpottunut olo psykologin luota lähtiessä - niin kuin raskas taakka olisi edes hivenen keventynyt. Ne käynnit ovat kuitenkin aika harvassa johtuen kai YTHS:n resurssipulasta tai jostain. Viime elokuusta lähtien olen käynyt ehkä seitsemän kertaa ja seuraava käynti on viikon päästä.

Tällä hetkellä työ ja työkaverit ovat mun pelastusrengas, joka pitää mua pinnalla. Näin lomalla vain huomaa taas niin konkreettisesti sen miten yksin sitä onkaan. Nyt ei ole mitään katkaisemassa tätä negatiivisten ajatusten kierrettä. Tulee vain mietittyä, miten järjetöntä tämä elämä on. Miten sinä saat päiväsi kulumaan? Itse nukun ihan liikaa. Nyt täytyisi kyllä väkisin keksiä jotain menoa.

Hyvä, että sinulla sentään on työ ja siellä työkavereita, joiden kanssa tulet toimeen. Minua oikeastaan välillä ihmetyttää, miten nämä päivät vain kuluvat, mutta en saa oikein mitään järkevää aikaan. Täytyy myöntää, että aika iso osa päivistä on viime aikoina mennyt netissä. Se on vähän sellaista näennäistekemistä - olevinaan siinä kovasti etsii jotain tietoa tai seuraa keskustelupalstoja, mutta loppujen lopuksi se taitaa olla myös sellaista pään pensaaseen laittamista, eli ikävät velvollisuudet saa unohtumaan kun sukeltaa netin maailmaan. Kotona tulee myös luettua, kuunneltua musiikkia, katsottua tv:tä ja tietysti ruoanlaittoon ja muihin kotitöihinkin menee jonkin verran aikaa. En kuitenkaan istu vain kämpillä, vaan liikun kyllä joka päivä ulkonakin. Käyn esim. kirjastolla lukemassa lehtiä ja muutenkin asioimassa ja usein lähden kävelylenkille haukkaamaan raitista ilmaa. Reilun parin vuoden ajan olen käynyt kuntosalillakin, mutta näin kesähelteillä olen pitänyt siitä taukoa. Aion kyllä jatkaa salikäyntejä taas, kunhan ilmat viilenee.

Ehkä sinunkin kannattaisi kokeilla jotain liikuntaa, jos et sitä jo tee. Itse jouduin aluksi aina pakottamaan itseni kuntosalilla, mutta kun lopulta (kuukausien jälkeen) pääsin kuntoilun makuun, niin se alkoi tuntua ihan mukavalta. En kyllä vieläkään lähde riemusta kiljuen salille, mutta monesti salikäynnin jälkeen on kuitenkin hyvällä tavalla tyhjä tai rento olo.

Vermillion, viestistäsi välittyy jonkinlainen positiivinen vire, mikä on hyvä juttu. Taidan itse olla paljon negatiivisempi. Olet oikeassa, että liikunnasta on apua. Välillä vain on vaikea perustella sitä itselleen, miksi juuri nyt kannattaisi lähteä lenkille, vaikka on ihan p*ka -olo. Mielummin käperryn nukkumaan ja unohdan koko "pahan maailman".