Elämäänsä tyytymätön
Nyt on niin paha olo, että haluan vähän selvitellä ajatuksiani ja purkaa pahaa oloani tänne. Olen 34-v. mies, ja minusta tuntuu, että elämäni on mennyt ihan pieleen. Olen kärsinyt jonkinlaisesta masentuneisuudesta jo n. 16 vuotta enkä sitä ennenkään ollut erityisen iloinen tai tyytyväinen heppu.
Tuntuu, että olen aika pitkälti tuuliajolla tässä elämässä – selkeitä ja tärkeitä elämän kiinnekohtia ei montaa ole. Olen virallisesti yliopisto-opiskelija, mutta tosi asiassa en ole aikoihin saanut mitään aikaan opintojen suhteen. Tutkinnosta puuttuu vain gradu. Olen elänyt toimeentulotuella jo useamman vuoden (pitkiä aikoja alennetulla tuella) ja rahan vähyys tietenkin vaikeuttaa jo muutenkin ankeaa elämää. Työkokemukset ovat jääneet melko vähiin, ja minua pelottaa, pääsenkö ikinä kunnolla mukaan työelämään – kun en ole enää ihan nuorikaan.
Parisuhteen puute on yksi minua eniten vaivaavista asioista. Minulla on ollut vain yksi parisuhteen tapainen seitsemän vuotta sitten, ja sekin tuntui ehkä enemmän kaverisuhteelta. Haluaisin saada tyttöystävän ja aikanaan perustaa perheen, mutta olen alkanut ajatella, etten ehkä koskaan saavuta tätä(kään) haavettani. Olen aina ollut huono tutustumaan ihmisiin. Olen alkanut hävetä itseäni ja elämäntilannettani, enkä jaksa uskoa, että kukaan nainen voisi oikeasti kiinnostua minusta.
Elämä tuntuu usein hirveän tyhjältä. Tuntuu, että olen kuin jokin haamu, joka vaeltaa oikeiden ihmisten seassa, muttei pysty koskaan saamaan todellista yhteyttä heihin. Pelkään, että tämä tilanne vain jatkuu ja jatkuu eli että elämä on vain yksinäistä kitumista ja syrjässä olemista. Haluaisin ELÄÄ enkä vain seurata sivusta, kun muut porskuttavat eteenpäin ja saavat asioita aikaan. Minulta kaikki vain tuntuu lipuvan ohi.
No okei, en ole täysin yksinäinen, minulla on muutama kaveri, joita näen silloin tällöin. Kaveriporukan meininkikin vain tuntuu samalla tavalla paikoilleen jämähtäneeltä kuin minunkin elämäni, ja lisäksi minusta on tuntunut jo pitemmän aikaa, että meistä jokainen on lähtenyt henkisesti vähän omaan suuntaansa, eikä yhteistä ole niin paljon kuin ehkä ennen oli.
Juuri äsken TV 1:n Päivän kasvo -ohjelmassa Pekka Sauri puhui syrjäytyneistä, ja monet asiat tuntuivat kyllä tutuilta. Sauri korosti sitä, että syrjäytyneiden pitäisi itsekin ottaa vastuuta elämästään eikä vain väistellä elämää. Tunsin pienen piston sisälläni, sillä kyllä minä taidan juuri olla niitä elämän väistelijöitä. Pitäisi siis pistää itsensä likoon ja mennä mukaan erilaisiin toimintoihin, jos ei halua jäädä syrjään. Se vain tuntuu vaikealta, koska olen tottunut ajattelemaan, etten kuitenkaan pärjää. Yritän nyt kuitenkin pitää mielessä Saurin sanat siitä, että kannattaa tarttua tilaisuuksiin, koska uusia mahdollisuuksia ei tule loputtomiin.
LonelyWolf kirjoitti 27.7.2011 15:25
Vermillion, viestistäsi välittyy jonkinlainen positiivinen vire, mikä on hyvä juttu. Taidan itse olla paljon negatiivisempi. Olet oikeassa, että liikunnasta on apua. Välillä vain on vaikea perustella sitä itselleen, miksi juuri nyt kannattaisi lähteä lenkille, vaikka on ihan p*ka -olo. Mielummin käperryn nukkumaan ja unohdan koko "pahan maailman".
No joo, kyllä kai minä yritän suhtautua asioihin yleensä positiivisesti, vaikka oma olo ei niin hyvä olisikaan (eikä yleensä ole). Ajattelen ehkä jotenkin niin, että kun monen muun asian suhteen tunnen olevani aika heikoilla, niin edes yleisen elämänasenteen yritän säilyttää edes joten kuten valoisana. Vaikka en kyllä usko, että kovin moni minut tunteva pitäisi minua erityisen "valoisana" tyyppinä... Kyllä kai minäkin sellaista omiin oloihin käpertymistä harrastan, mutta jossain vaiheessa alkaa kuitenkin tuntua, että teen vain itselleni hallaa, jos eristäydyn liiaksi.
Kohti toisia on hyvä suunta.
Tarinassasi on paljon tuttua mutta mielelläni avaisin sinulle hieman toisenlaista ajattelumaailmaa. Tuntuu että elämässäsi ei ole henkilöä joka pysäyttäisi sinut kunnolla ajattelemaan ja antaisi selkeitä neuvoja. Ehkä kuulostaa tyhmältä mutta olen myös vatvonut asioitani edes taas ja usein (minun tapauksessani) äitini on ollut se henkilö joka on palauttanut minut radalle. Joskus vaan on hyvä kun on ihminen joka asettaa teitynlaiset rajat ja siihen voi turvautua. Liika vapaus voi sekoittaa pään. Terapeutithan eivät usein saa antaa suoria nevuoja vaan vain auttaa sinua etsimään omaa tietäsi. Minusta tämä malli ei ole aina paras. Jos sinulla olisi ystäviä joilta voisit oikeasti kysyä neuvoja ja mielipidettä. Ja ystäviä jotka uskaltaisivat siihen vastata. Suosittelen kysymään ja kokeilemaan.
Ensinnäkin tuntuu että sinun pitäisi tehdä kunnon päätös opiskelujesi suhteen...joko vaihdat alaa tai sitten hihat heilumaan ja gradu valmiiksi. Tämä kuulostaa nyt hieman tökstöks- tekstiltä mutta olen oppinut että vatvomisella ei asiat etene. Tunnut ihmiseltä joka pohtii asioita ehkä hieman liikaakin (tai hyvähän asioita on pohtia) mutta kannattaa pitää kiinni siitä punaisesta langasta. Olen koittanut itse ajatella niin että on ollut onni että on saanut opiskella ja valita (ainakin jossain suhteessa) tiensä. Suurin osa maailman ihmisistä ei tälläistä onnea tule ikinä kokemaan. Tämän asian suhteen olet siis hyvinkin onnekas 😀 Ajattele myös niin että moni työtön ja yhteiskunnasta syrjäytynyt ei jaksa uskoa että pääsisi edes opiskelemaan ja saavuttamaan unelmiaan. Sinulla on mielestäni paljon toivoa tämän suhteen 🙂 Tsemppiä siis opiskelun viemiseen loppuun. Älä mieti liikaa että onko töitä vai ei ja kannattaako opiskella. Sitä ei voi tietää vasta kun lähdet kunnolla papereiden kanss työtä etsimään. Turha jossittelu vie vain energiaa.
Yksinäisyyden kokeminen on vaikeampia asia ja se kosketti myös itseäni. Mielestäni olisi hyvä että puhuisit asiasta ystävillesi. Kannattaa ainakin kokeilla. Toisaalta sinussa on paljon ihailemista. Moni ei viitsi lähteä yksin urheilemaan ja harrastamaan vaan vaipuu mieluummin peiton alle. Tämä on selvästi vahvuutesi, samoin kuin positiivinen asenne ja muista näitä kun sinulla on heikompi hetki. Uskallat myös kohdata itsesi rehellisesti. Sitä ei moni menestynyt ihminenkään osaa/ uskalla tehdä. Elämä on jossain määrin aina yksin elämistä. itse seurustelen ja minulla on ystäviä mutta tunnen että yksinäisyys on aina läsnä ja muut ihmiset ovat aina vähemmän yksinäisempiä kuin minä. Parempi on siis olla pelkämäättä yksinäisyyttä ja oppia elämään tunteen kanssa. Yksinäisyydelle ei kuitenkaan tarvitse antaa liikaa huomiota vaan pidät mielesi rohkeana ja haastat itsesi. Menet juttelemaan silloin kun sinusta tuntuu että " nyt et ikimaailmassa voisi mennä keskustelemaan". Haasta itsesi 😀
Ja jos oikeasti toivot rinnallesi jonkun niin sitten vain haku päälle ja turha murehtiminen pois 😀 Ja muista naiset että tykkäävät kun menet juttelemaan 😀 Tee asioita mitä et uskaltaisi. Jos haluat että elämäsi muuttuu niin sinun täytyy pikkuhiljaa ja askel kerrallaan muuttaa itseäsi ja käyttäytymistä. Voit aloittaa sillä että kun tapaat seuraavan kerran mielenkiintoisen naisen pistät itsesi likoon 😀 Nyt on vielä kesä ja paljon kesätapahtumia tulossa 😀
😍. Usko itseesi ja tee päätöksiä elämäsi suhteen joista pidät myös kiinni huomenna. Kirjoita paperille tavoitteet elämäsi suhteen ja miten pääset niihin 😀 Heikkona hetkenä saat siitä voimaa. Kaikkea hyvää tähän hetkeen ja tulevaisuuteen 😀
anonymous2 kirjoitti 28.7.2011 11:24
Tarinassasi on paljon tuttua mutta mielelläni avaisin sinulle hieman toisenlaista ajattelumaailmaa. Tuntuu että elämässäsi ei ole henkilöä joka pysäyttäisi sinut kunnolla ajattelemaan ja antaisi selkeitä neuvoja. Ehkä kuulostaa tyhmältä mutta olen myös vatvonut asioitani edes taas ja usein (minun tapauksessani) äitini on ollut se henkilö joka on palauttanut minut radalle. Joskus vaan on hyvä kun on ihminen joka asettaa teitynlaiset rajat ja siihen voi turvautua. Liika vapaus voi sekoittaa pään. Terapeutithan eivät usein saa antaa suoria nevuoja vaan vain auttaa sinua etsimään omaa tietäsi. Minusta tämä malli ei ole aina paras. Jos sinulla olisi ystäviä joilta voisit oikeasti kysyä neuvoja ja mielipidettä. Ja ystäviä jotka uskaltaisivat siihen vastata. Suosittelen kysymään ja kokeilemaan.
Hei, anonymous2! Olet ihan oikeassa - olen ajatellutkin, että tarvitsisin jonkinlaista "piiskuria", joka pakottaisi minut saamaan asioita aikaan, esim. opintojen suhteen. Semmoista ihmistä ei vain oikein ole. Yksi naispuolinen kaveri, joka asuu eri puolella Suomea kyllä soittelee silloin tällöin ja kyselee, miten gradu jakselee, mutta eipä sekään ole saanut minua todella tekemään töitä gradun eteen. Myös äiti ja veli joskus kyselevät gradusta, mutta eivät nekään koskaan todella kovistele minua sen asian suhteen. Gradun ohjaajakaan ei ole ollut minuun yhteydessä aikoihin - tuntuu, ettei sekään oikein usko enää minuun...
Ensinnäkin tuntuu että sinun pitäisi tehdä kunnon päätös opiskelujesi suhteen...joko vaihdat alaa tai sitten hihat heilumaan ja gradu valmiiksi. Tämä kuulostaa nyt hieman tökstöks- tekstiltä mutta olen oppinut että vatvomisella ei asiat etene.
Tässäkin olet oikeassa. Minun pitäisi vain lopettaa turha jahkailu ja käydä hommiin. Lukemattomia kertoja olen tehnyt itselleni uuden graduaikataulun, mutta jotenkin vain onnistun aina lipsumaan siitä ja sitten tunnen taas huonoa omatuntoa.
Ja jos oikeasti toivot rinnallesi jonkun niin sitten vain haku päälle ja turha murehtiminen pois 😀 Ja muista naiset että tykkäävät kun menet juttelemaan 😀 Tee asioita mitä et uskaltaisi. Jos haluat että elämäsi muuttuu niin sinun täytyy pikkuhiljaa ja askel kerrallaan muuttaa itseäsi ja käyttäytymistä. Voit aloittaa sillä että kun tapaat seuraavan kerran mielenkiintoisen naisen pistät itsesi likoon 😀 Nyt on vielä kesä ja paljon kesätapahtumia tulossa 😀
Tämä tuntuu minusta ehkä vaikeimmalta näistä tavoitteista. Minun on jotenkin vaan niin vaikea uskoa, että joku voisi oikeasti kiinnostua minusta. Ja kaipa minulla on aika voimakas torjutuksi tulemisen pelko, joka vaikeuttaa naisiin tutustumista... Mutta eipä siinäkään asiassa tietysti ole oikoteitä - jos haluaa tustua ihmisiin, niin on vain mentävä juttelemaan...
Kiitos tsemppauksesta! 🙂🌻
Auttaisikohan gradun etenemistä, jos tekisin täällä julkisen lupauksen siitä, milloin gradu on valmis...? Pohdiskelin tässä juuri, että jos nyt jaksaisin keskittyä opiskeluun kunnolla, niin gradu voisi olla valmis marraskuun puolivälissä, siis kolmen kuukauden päästä. Mielestäni se on ihan realistinen tavoite, mutta vaatii sitä, että muuten elämäntyyliäni aika radikaalisti siitä, mitä se on jo muutaman vuoden ollut. Haluaisin vaan todellakin eroon tuosta gradusta, joka on roikkunut mukanani jo iät ja ajat. Joo, kyllä minä nyt tosiaan lupaan, että 15.11. meikäläisen gradu on valmis!
Psykologin kanssa sovittiin, että alan käydä hänen luonaan nyt kahden viikon välein, kun tähän saakka käyntien välillä on kulunut kuukausi tai kaksikin. Toivottavasti sekin tuo vähän uutta "ryhtiä" tähän elämään, joka pitkään on ollut melkoista ajelehtimista.
Hyvä sinä, Vermillion!
Eikun tsemppiä tähän syksyyn!
Kuulostaa hyvältä, tsemppiä graduntekoon ja tosiaan realistisen aikataulun laatiminen auttaa. Toivottavasti myös tiheämmistä psykologikäynneistä on apua.
Kiitos tsemppauksesta, erakoksiko ja MarianneM.! Tuosta edellisestä viestistäni on nyt reilu viikko, ja täytyy tunnustaa, ettei tämä "uusi energisempi elämäntyyli" ole kovin vauhdikkaasti lähtenyt käyntiin. En ole saanut aikaan niin paljon kuin olisin halunnut. Mutta se on mielestäni ihan ymmärrettävää, koska olen antanut opintojen vaipua unholaan jo melko pitkäksi aikaa, eikä sellaista aktiivisempaa otetta elämään varmaan omaksu ihan heti ja tuosta vaan. Ja minuahan siis vaivaa masennus edelleen, joka vaikeuttaa hommien etenemistä... Yritän kuitenkin tehdä parhaani, että saisin muutettua elämääni parempaan suuntaan.
Kävin psykiatrin luona juttelemassa tilanteestani. Menin sinne, koska psykologini suositteli, että keskustelisin mm. mahdollisesta lääkehoidon aloituksesta. No, selvitin tilannettani psykiatrille, joka oli sitä mieltä, ettei minulla ainakaan kovin vakavaa masennusta ole. Ja koska minulla ei psykiatrin sanoin ole "sisäistä paloa" psykoterapian aloittamiseen tai lääkkeiden käyttöönkään, niin niitä ei nyt sitten aloiteta.
Minulla oli tuon tapaamisen jälkeen jotenkin hölmistynyt olo, kun psykiatri ei vaikuttanut vakuuttuneelta siitä, onko tämä edes masennusta vai onko kyse vain minun luonteestani. Ja olenhan minä jostain lapsuudesta asti suhtautunut aika negatiivisesti itseeni ja omiin kykyihini... Tuntuu vain ahdistavalta, kun mikään ei tunnu tepsivän tähän alakuloisuuteen. Elämä tuntuu vain tyhjänpäiväiseltä raahustamiselta, jossa ei ole mitään selvää päämäärää. 😞
Minusta vaikuttaa siltä, että Sinulla on ihan klassisia masennusoireita. Psykiatrien kanssa ei ole aina helppoa. Ihmisen arvioiminen tunnissa on melko mahdoton tehtävä asiantuntijallekin ja usein ovat nuokin ensi arviot vikaan menneet. Kokeile jotain toista henkilöä.
Gradun tekeminen on monen nuoren ihmisen elämässä todella haastava vaihe. Kaikista ei ole tutkijoiksi, ja ensimmäinen pienimuotoinen tutkimustyö voi olla monen itkun takana. Muistan itse, että se ei ollut helppo elämänvaihe. Jos siihen asti on edennyt "putkessa" ja ollut ihmisten kanssa tekemisissä, ei oman itsenäisen ison työn tekeminen ole helppoa, etenkin jos aihe ei ihan valtavasti itseä innosta. Suosittelen kuitenkin tsemppaamaan, koska työelämässä on yllin kyllin esimerkkejä henkilöistä, jotka ovat jättäneet gradun kesken ja ovat siis epäpäteviä. Jos tulee lama tai laskusuhdanne tai muuten vaan vähennetään väkeä, epäpätevät saavat lähteä.
Ei myöskään ole helppoa löytää rakastettua. Tämän ongelman kanssa painiskelen minäkin. Mutta eihän sellaista koskaan löydäkään, jos ei yritä vai mitä?
Vermillion kirjoitti 21.9.2011 15:28
Elämä tuntuu vain tyhjänpäiväiseltä raahustamiselta, jossa ei ole mitään selvää päämäärää. 😞
Juuri tuolta minustakin tuntuu. Paitsi, että minulla on ihan selvänä diagnoosina uupumus ja masennus. Olisiko yliopistolla mitään ryhmää graduntekijöille? Siellä voisi saada vähän ryhtiä tuohon hommaan. Se nimittäin vahvistaa kummasti itsetuntoa, kun saa tuollaisen ison työn valmiiksi. Minulla myös roikkuivat opiskelut pitkään ja kun lopulta vuosien voihkimisen jälkeen vain päätin, että NYT teen ne loppuun, niin siitä muutama kuukausi eteenpäin sain opinnot valmiiksi ja valmistuin. Minua auttoi ryhmä tuossa lopputyön tekemisessä. Se oli selkeästi aikataulutettu ja siellä tehtiin hommia myös yhdessä. Se tavallaan pakotti tekemään töitä ja voi, miten hienoa oli saada se todistus!
Tosin eipä siitä enää mitään iloa ole. On mulla ammatti ja vakituinen toimikin, mutta sairauslomalla olen ollut viimeisten vuosien aikana aika paljon. Nyt toukokuusta asti ja olen ainakin vuoden loppuun. Varmasti pidempäänkin. Niin kaukana olen työkykyisestä.
Voi, kunpa saisit sen gradun tehtyä ja valmistuisit. Saisit töitä. Sekin voisi piristää, jos olisi se työyhteisö. Olisi edes jonkinlainen ryhmä ympärillä. Ja mitä parisuhteeseen tulee, niin eikös täältäkin voisi kumppanin löytää? Tai ainakin ystäviä? Tosin siinä lienee tuppurainen-tappurainen - ilmiö.
😋
Kaikesta huolimatta toivon sinulle kaunista syksyä ja edes jotain ilonpilkahduksia elämään! 🙂👍
Tutulta kuulostaa... jonkinlainen sisällyksettömyys... jonkunlainen autius elämässä... Ei oikein inspiroi mikään ja ei oikein otetta saa mistään.
Ja ne itsesyytökset tai itsen soimaamiset, vitutukset...
Älykkönä saat kyllä taas punaisesta langastasi kiinni..
Tee jotain aivan vaan mitä sattuu mieleen tulemaan , jotain joka tuo vaihtelua sun arjen oloon, jotain sellaista joka herkistää mieltäsi ottamaan vastaan positiivista latausta.
jotain semmoista minkä tiedät tekisi elämällesi hyvää,
mutta josta et ole aiemmin ottanut askelta kohti, tai
olet samantien unohtanut kun mieleesi on käynyt -
Onko se luonnossa oleva joku kaunis hetki - tai
kadun vilinässä ohikävelevien ihmisten päätön virta(jatkuva) -?
Jotain mikä tuo sinut kuin uuteen olotilaan.
Joku tapa katsoa jotain joskus tykkäämääsi kuvaa tai kirjan kantta tai jonkun piirtääjän hauskoja leiskautuksia?
toivon sinulle Vermillion valoa - saat mitä janoat kun heräät janoamaan mitä tahdot
*uskon näin
Voi kuulkaa Vermillion ja LonelyWolf, ihanat ihmiset, ette tiedä kuinka helpottavalta tuntuu löytää niin samanlaisten asioiden kanssa painiskelevia ihmisiä! Tai ehkä tiedättekin. 😋
Se on just tuota.
Ulkopuolisuus.
Yhteyden saamisen vaikeus.
Aaveena keskellä todellisia ihmisiä.
Yksinäisyys.
Ei, en minä tiedä että mikä auttaa, mutta kiitos että olette olemassa, kaltaiseni. 🙂
Graduntekovinkki (itse en kyllä päässyt edes siihen graduun asti, että tähän kannattaa suhtautua tietyllä varauksella): Se, että päättää gradun olevan valmis joskus xx.xx, ei toimi. Deadlinet eivät toimi (aikaansaamattomalle ihmiselle siis). Se päätös ei riitä muuttamaan työskentelytapoja ja ajankäyttöä. Täytyykin lähteä liikkeelle niistä työskentelytavoista ja ajankäytöstä. Sen sijaan, että ajattelee gradun (tai jonkin muun homman) valmistuvan sitten päivään x mennessä jotenkin maagisesti, vaikkei se ennenkään ole valmistunut, pitää katsoa mitä tänään tekee sen valmistumisen eteen. Kuinka paljon pystyy tekemään, ja mitä. Ja sitten tekee sen. Ja jatkaa tätä. Järjestää elämänsä uudeleen, niin että siihen kuuluu olennaisena osana se graduntekeminen. Varovasti, ei kannata ahnehtia. Kun tämä alkaa sujua, niin sitten voi ehkä vähän arvioida, koska se tällä tahdilla olisi valmis. Jossain vaiheessa on ehkä syytä päättää se deadlinekin, ihan vaan sen takia ettei jatka tätä loputtomiin.
Kiitos kommenteista ja tsemppauksesta Etsijä, repukka ja erakoksiko! Kyllä täällä on graduntekijöille jonkinlainen tukiryhmä, mutta olin taas vaihteeksi niin saamaton, että ilmoittautumisaika meni juuri ohi... Kannattaisi kai kysyä, pääsisikö sinne vielä mukaan vähän jälkijunassa. Mutta olinpa ryhmässä tai en, niin kyllä minun on repukan tavoin vain päätettävä tehdä gradu nyt valmiiksi - en minä halua enää tuhlata aikaani ajelehtimalla ja lykkäämällä asioita niin kuin olen jo pitkään tehnyt.
Tarvitsisin tosiaan jotain uutta elämääni. Haluaisin päästä töihin ja osaksi työyhteisöä, mutta myös muuten elämään pitäisi saada vaihtelua - jotain, mistä saisin iloa, uutta sisältöä ja uusia näkökulmia.
Tervehdys ja kiitos kommenteista myös sinulle, Sammaltassu! Olet ihan oikeassa siinä, että minun pitäisi todellakin muuttaa työtapojani opiskelun suhteen (ja monen muunkin asian suhteen), jotta saisin tuloksia aikaan. Olenhan minä kyllä tehnyt itselleni tässä opintojen varrella lukuisia pieniä tavoitteita, mutta sitten en ole kuitenkaan käynyt töihin käsiksi, vaan lykännyt sitä aina vähän eteenpäin. Nyt pitää kuitenkin alkaa ajatella realistisemmin ja hyväksyä, että ainut tapa saada gradu kasaan on työnteko - yksi pieni askel kerrallaan.
Ikävää, että sinäkin joudut kärsimään ulkopuolisuuden ja yksinäisyyden tunteista, mutta onneksi on ainakin tällaisia foorumeita, joiden kautta voi olla yhteydessä samanhenkisiin ihmisiin.