Itse näen jotenkin asian niin, että ihminen osittain on syiden ja seurauksien muovaama. Ehkä jopa uhri. Sille, että äitisi oli mikä oli on jokin syy. Ympäristö, kokemukset, menneisyys. Jokin sai hänet käyttäytymään noin. Ymmärrän täysin jos on vaikeeta antaa anteeksi (itse olen myös katkeruuteen taipuvainen). Voisiko se kuitenkin olla jotenkin mahdollista? Tai edes hyväksyisi sen, että elämässä pahat kokemuset, vaikeudet yms. saavat meidät tekemään virheitä. Pahja tekoja. Jos äitisi on vielä jopa pahoillaan pystyisitkö jotenkin hyväksymään menneen ja keskittymään tähän päivään? Vaikket hänestä koskaan täysin tulisi pitämäänkään, voisi olla itsellesi helpottavaa, kun saisin vihamielisyytesi häntä kohtaan jotenkin pois. Vai voisiko ehkä viileät, mutta asialliset, vakaat ja ymmärtävät välit toimia ainakin toistaiseksi. Päivän kerrallaanTiedä vaikka ne välit siit lähtisi vaikka lämpiämään.

Se on kyllä niin hiton paha neuvoa ketään. Niitä ihmisten viisaita kaikkitietäviä neuvoja saa kuunnella muutenkin tarpeeksi. Siksi en itse lähde koskaan kenellekään sanomaan, että tee näin ja näin. "Älä tee niin kuin se sanoo, vaan tee niinkuin MINÄ sanon. MINÄHÄN kaikkein parhaiten tiedän mikä sinulle on hyväksi." Hitto että ärsyttää tuollainen. Mun mielestä on parempi kuunnella ja pohtia. Korkeintaan ehdottaa ja tsempata jaa antaa ihmisen itse tehdä ratkaisut.

Miten sattuikin tuo pääkaupunkiseudulle muuton suunnittelu 😀 Itse olen sitä myös viimeaikoina miettinyt. En kyllä usko että sitä saan aikaiseksi. Pitäisi jaksaa niin paljon nähdä vaivaa sen eteen. Työpaikka, asuminen. Kumpi ensin? Työpaikka vai asunto? Miten asunto, jos ei töitä? Meneekö työn saanti liian hankalaksi jos ei ole asuntoa? Asuminen on myös niin kallista siellä päin. Opiskelu olisi hyvä, joskin erittäin köyhä vaihtoehto. Musta ei myöskään ole tässä kunnossa opiskelemaan, kun ahdistus ja paniikki jatkuvasti päällä ja tosi huono keskittymiskyky. Itse asun pikkukaupungissa, melkein voisi sanoa tuppukylässä. Vaikka Turkukin on pieni kaupunki, Itse alunperin turkulaisena jopa Turku tuntuu sivistyksen kehdolta tähän ahdasmieliseenjunttilaan verrattuna, jossa nyt asun. Kai se menee niin, että mitä pienempi paikka, sen ahtaampi mieli. Turkulaisiahan usein haukutaan sisäsittosiksi, varsinkin hesalaiset usein mieltävät näin. Mutta kun menee vielä pienempään kaupunkiin, ainakin Varsinais-Suomessa tai Satakunnassa, ei Turku tunnu yhtään niin sisäsiittoiselta 😀 Varmaan tämän junttiuduen yliannoatuksen vuoksi olen kaivannut muuttoa isoon kaupunkiin ja sitä kautta esim. Helsinkiin. Suomessa kun ei satu olemaan suurkaupunkeja. Helsinki nyt on vähän sinne päin ja hieman avarakatseisempaa porukkaa luulisi olevan. Korjatkaa toki jos olen väärässä. Itse olen sen verran liberaali, että mun on tosi vaikea olla näiden vanhanaikaisten konservatiivien keskellä, jotka mollaavat heti kaikkea erinlaisuutta ja yleistävät tietyt ihmisryhmät johonkin pahaan. Kuunnella niitä erittäin ahdasmielisiä junttikommentteja päivästä toiseen. Yritän heitäkin silti ymmärtää. He ovat kasvaneet ahtaasssa ympäristössä ja saaneet tuollaisen mielen. Ja onhan hekin mun kavereita ja heissäkin on hyviä puolia. Ja on niitä jopa täälläkin poikkeuksia. Sitä ihmettelen, miksi silti naiset eivät ole yleisesti aivan niin ahdasmielisiä, kuin miehet. Naiset usein näkee asiat vähän monialaisemmin jopa pikkukaupungissa. Kumma juttu.

Mutta joo. Mennään päivä ja viikko kerrallaan. Ei minusta siinä ole mitään pahaa jos haluat kirjailijaksi. Ja on sulla nyt jotain realiteetteja, jos kerran olet sen ns. "Oikean ammatinkin" jo melkein opiskellut. Ainakin epäilijöille olet näyttänyt, että pystyt opiskelemaan oikean ammatin, jota yhteiskunta meiltä painostaen odottaa. Voi susta kirjailiakin tulla.🙂👍

Ihania viestejä. En nyt oikein vain jaksa kommentoida mihinkään mitään. Nyt on taas viimeiset pari päivää ollut niin vahvasti sellainen olo että haluan vain pois tästä kamalasta maailmasta ja elämästä. En vain jaksa enää. Tein liikaa töitä ja väsyin ja kaikki on ihan päin helvettiä, entinen poikaystäväni sanoi tänään ettei halua enää koskaan seurustella minun kanssani. Ei minulla ole mitään muutakaan. Ei oikeastaan ystäviäkään enää, kukaan ei pidä yhteyttä tai kysele perään. Mitä minulle tapahtuu? Pelottaa niin valtavasti. Mitä kuoleman jälkeen on? Kunpa tämä kaikki vain loppuisi mahdollisimman pian

Tiedän kuinka tuskallista tuo on. Vähän aikaa sitten olit iloa täynnä ja innoissasi ja taas kaikki kaatui ja romahti niskaan. Mitä siinäkin tilanteessa pystyisi toiselle sanomaan? Ei oikein mitään. Turhauttaa nousta syvältä, kunnes romahtaa taas uudelleen.

Jos olet ihan rehellinen itsellesi ja muistelet äskeisiä hyviä päiviä, niin olitko ihan jalat maassa vai kävitkö ylikierroksilla? Tekstistäsi sai vähän sellaisen vaikutelman, että saatoit olla vähän touhu päällä ja miten sen sanoisi, ehkä ylipositiivinen. Itselläni ainakin tuppaa käymään niin, että miten innokkaampi olen,, sen syvemmälle romahdan. Ehkä se pettymys on aina vaan suurempi, kun tosiaan palaa tähän "paskaan maailmaan". Siihen vielä joku rakastumishässäkkä. Itse en välttämättä tiedä mitä se on, koska en ole koskaan ollut ihastumista pidemmällä. En ole uskaltanut yhtä kertaa lukuunottamatta lähteä mihinkään vakavaan. Kaikki jäänyt aina tapailuasteelle, vaikka olisi ollut voimakkaasti ihastunut. Olen pelännyt juurikin tuota menettämistä, vapauden menetystä, ja ennen kaikkea omaa epätasaista itseäni. Herkälle, muutenkin voimakkaasti reagoivalle ihmiselle on varmasti pettyminen rakkauselämässä jotakin uskomattoman viiltävää.

Vaikea mitään rohkaisevaa sanoa kun itselläkin huonoa aikaa jo pitkään takana mielialavaihteluineen. Nyt esimerkiksi olen ihan paniikissa kun kevät tulee. Saanko kesällä mitään aikaiseksi, vai meneekö se taas hukkaan, niinkuin viime ja edellis ja sitä edelliskesä. Toivottavasti en liikaa kirjoita omista fiiliksistä sun ketjussasi. Pitäisi varmaan johonkin omaan ketjuun laittaa näitä omia juttuja 😀 Mutta joo, jos yrittäisit nyt lusia vaan päivän kerrallaan. Se olisi tietty hyvä, jos jollekin pystyisit jollekin puhumaan. Mullakaan ei nykyään ole terapeuttia lukuunottamatta ketään, jolle kertoisin mitään tällaisia livenä ja selvinpäin ☹️

Näköjään tuosta pahimmasta pudotuksesta selvisi taas kuitenkin. Jotenkin. Ei nyt vieläkään mikään loistava olo ole, mutta onneksi edes sellainen että jaksaa elää. Ihan älyttömän raskasta mennä koko tunneskaala laidasta laitaan ja ihan tosissaan suunnitella ittensä tappamista. Tällä kertaa menin niin pitkälle, että kirjoitin viimeiset kirjeet muutamalle läheiselle. Onneksi ei kuitenkaan rohkeus riittänyt. Olin niin pihalla Opamoxeista että nukahdin sitten lopulta sohvalle, vaikka aluksi tuntui ettei niistäkään ole mitään apua.

Minä kyllä ihan tosissaan kadehdin sellaisia ihmisiä, jotka eivät elämänsä aikana kertaakaan mieti tai suunnittele omaa kuolemaansa. Kunpa olisi itsekin saanut sellaisen elämän ettei tuollaiset asiat kävisi mielessäkään. Tuntuu kuin eläisi koko ajan veitsenterällä. Koskaan ei voi tietää, milloin askel taas horjahtaa ja on yhtäkkiä taas siellä jossain syvyyksissä ilman minkäänlaista toivoa tai uskoa paremmasta. Silloinkin kun on hyvä olla tulee helposti miettineeksi, että kohta varmaan taas janoan kuolemaa enkä pysty ajattelemaan mitään muuta. Se on kuin sellainen niskassa istuva mörkö, josta ei koskaan kokonaan pääse eroon. Jotenkin olen jo pystynyt hyväksymään tämän itsetuhoisuuteni ja alttiuteni siihen pysyväksi osaksi minua, mutta aika vaikeaa se on silti ymmärtää. Miten kukaan ns "normaali" ihminen pystyisi ymmärtämään, kun se on itsellekin näin vaikeaa?

Ja Joonze, kerro ihmeessä omista kokemuksistasi ja ajatuksistasi. Ei tämä mikään "minun" ketjuni ole, ihan todella mielelläni jaan ajatuksia muiden kanssa ja kuuntelen muiden kokemuksia samasta aiheesta🙂 tulee sellainen olo, että en ole yksin näiden omituisten ominaisuuksieni kanssa. Oletko muuten mies vai nainen? Jotenkin olen koko ajan olettanut että nainen, mutta nyt vasta aloin sitä miettiä.

Minun on jotenkin todella vaikeaa ymmärtää tuota entisen poikaystäväni halua olla yksin. Hän ei vain halua seurustella kenenkään kanssa tällä hetkellä ja hänestä tuntuu, että ei enää välttämättä koskaan halua. Toki se voi ajan kanssa muuttua, mutta silti se on niin kovin kummaa minun ymmärrettäväkseni. Ja ei hän kuulemma tarkoittanut etteikö haluaisi seurustella nimenomaan minun kanssani, vaan ylipäätään kenenkään. Itsestä kyllä tuntuu hyvin vahvasti nyt siltä että jos en saa häntä takaisin, en todennäköisesti enää uskalla kenenkään toisenkaan kanssa yrittää. En uskalla luottaa enää, kun näköjään nämä minun suhteeni päättyvät aina näin. Ja olet aivan oikeassa, se suru ja tuska on jotakin aivan käsittämättömän hirveää kun on muutenkin niin herkkä ja tuntee kaiken hyvin voimakkaasti. Viiltävää nimenomaan.

Miten on nyt mennyt? Vieläkö elämä tuntuu siedettävältä? Itse en ole oikein jaksanut käydä täälläkään, kun tuntuu ettei elämässä ole muuta kuin työ. Ne jaksaa hoitaa ja hoidankin ihan hyvin, mutta muuten ei energiaa riitä oikein mihinkään. Tuntuu jotenkin epäreilulta koko elämä, kun tosiaan toiset tuntuvat aina pääsevän helpommalla, saavat lahjaksi terveen ja järjestelmällisen tasapainoisen mielen, hyvän muistin ja kirkkaasti kulkevan ajatuksenjuoksun. Tuossa oikeastaan on kaikki, mitä eniten elämältä haluaisin ja mistä minäkin olen muille kateellinen. Terapeutti yrittää kovasti sanoa, ettei sairauteni ole minun vikani ja yritä hyväksyä itsesi ja sairautesi. Miten hitossa tällaisen hyväksyy? On vain niin suuri vääryys, kun elämä ihan kuin rankaisee jatkuvasti. Mua on alkanut myös ärsyttää jotenkin sellainen "kyllä kaikki järjestyy"-kommentit. Olen sitä myös itselleni aina toistellut. Mihin tämä nyt muuttuisi? Tuntuu melkein paremmalta olla pessimisti. Toisaalta en toivoakaan ainakaan kokonaan halua menettää. Siksi jollain tapaa yritän nykyään elää vain tätä päivää. Olen ollut aina kova suunnittelemaan ja haaveilemaan. Nyt on tullut niin epäuskouseksi itsensä suhteen, ettei ole sitäkään niin paljon harrastanut. Eipähän ainakaan pety, jos kaikki suunnitelmat ja haaveet kaatuu.

Ai sä luulit mut naiseksi 😀 Mies mä olen, joskin en ole tainnut siitä missään kohtaa mainita.

Kiva kun vastasit! Mulla on nyt kyllä mennyt taas jotenkin kummallisen hyvin. Mieliala on pysynyt tasaisena, ei ole ollut itsetuhoisia ajatuksia ja on pystynyt keskittymään tähän päivään ja hetkeen. Jotenkin varmaan tavallaan pysäytti tuo itsensä uuvuttaminen kaikella työnteolla ja voinnin nopea ja totaalinen romahtaminen. Ymmärsin, että on pakko hiljentää tahtia jos haluan elämänlaatuni pysyvän hyvänä ja mielen pirteänä. Tai no, ymmärsin ja ymmärsin, taas aloin tänään haalimaan itselleni yövuoroja lisätienestien toivossa, mutta entinen poikaystäväni palautti maan pinnalle huomauttamalla asiasta. Hän on minun ankkurini ja kallioni, sellainen turva tässä kaikessa kaaoksessa joka muistuttaa pitämään huolta itsestäni. Haluaisin jotenkin oppia itsenäisemmäksi ja pystyä pärjäämään täysin omillani, mutta ainakin toistaiseksi olen vielä jossain määrin riippuvainen hänestä. Ehkä hyvä niin. En oikein osaa rakastaa itseäni mutta rakastan häntä ja tiedän, että itseäni satuttamalla satutan vain häntä. Se jotenkin auttaa muistamaan, että minun täytyy pitää huolta itsestäni ja tehdä hartiavoimin töitä etten unohtaisi sitä koko ajan uudelleen.

Mitä sinä teet työksesi ja miten selviät niistä? Itsestä tuntuu niin kovin usein että meinaa heti levitä pää, kun on säännöllisesti töissä. Tietenkin varmaan vähän eri asia sitten, kun ei tarvitse enää opiskella töiden lisäksi. Innolla kyllä odotan sitä päivää. Minkä ikäinen muuten olet? Anteeksi jos kyselen liikaa, alat vain tuntua jo tavallaan "tutulta", vaikka en periaatteessa tiedäkään sinusta juuri mitään😀

Toisaalta olen kyllä kiitollinen kaikesta kokemastani. Ilman näitä vaikeuksia ja kaikkia mahdollisia vastoinkäymisiä en olisi näin avarakatseinen, syvällinen ja suvaitsevainen ihminen mitä olen tänä päivänä. Ainakin oletan niin. Mutta kyllä mielestäni on täysin totta se iänikuinen klisee, että vaikeudet kasvattavat. Jos nyt jotakin positiivista tästä kaikesta haluaa etsiä, uskon samoin olevan myös sinun kohdallasi🙂

Mutta koeta jaksaa kirjoitella! Malttamattomana aina odottelen uusia viestejä, tuntuu niin hyvältä kun ei ole yksin kaikkien näiden ongelmiensa kanssa. Hyvää mieltä ja iloisia ajatuksia kaikille!🙂

Voi ei😀 nyt vasta huomasinkin että mulla oli ihan kokonaan mennyt ohi yksi sinun kirjoittamasi viesti, Joonze! Hieman taas keskittymiskyvyttömyys nostaa päätään😀 mutta joo siis, samanikäisiä näköjään ollaan🙂 en siis ole tarkoituksellisesti ohittanut viestiäsi, mutta varmaan ehkä sen ymmärsitkin!

Nyt tuntuu siltä että juttua vain tulee ja tulee. Hirveästi ajatuksia päässä ja tosi mukavaa jakaa niitä jonkun samanhenkisen kanssa! Saattaa tosin tämä yövuoron jälkeinen väsymyskin vaikuttaa siihen, että aivot käyvät vähän ylikierroksilla😀 mutta joo, kuitenkin.

Mä olen aika paljon nyt miettinyt näitä rakkausasioita. Niissä jutuissa mussa on selkeesti hallitsevana se läheisriippuvainen puoli, eli ihastun aina ihan valtavan tulisesti ja siitä toisesta ihmisestä tulee mulle lähes pakkomielle. Kaikki ajatukset pyörii sen ympärillä enkä oikein osaa edes keskittyä mihinkään muuhun, koko muu elämä tuntuu sellaiselta epämääräiseltä haahuilulta ja pakonomaiselta suorittamiselta. Kaverisuhteet jää lähes täysin ja eristäydyn kaikista muista ihmisistä paitsi siitä suhteen toisesta osapuolesta. Kovasti kyllä yritän koko ajan oppia siitä pois. Ja se ihastumisen tunne, en oikein edes osaa kuvailla mitään niin voimakasta tunnetilaa. Joka kerta olen aivan täysin varma ja vakuuttunut, että juuri tämä ihminen on se maailman täydellisin ja paras ja ihanin enkä koskaan voisi löytää itselleni ketään parempaa tai sopivampaa. Hän on kaikki, koko maailma ja elämäni tarkoitus ja syyni ylipäätään elää. Ne pudotukset on sit aikamoisia mahalaskuja, kun suhteet ei onnistukaan. Nyt pystyn jo jotenkin enemmän rationaalisesti pohtimaan esimerkiks tätä mun ja mun eksän välistä suhdetta ja ymmärrän, että todennäköisesti en tule koko loppuelämääni haikailemaan hänen peräänsä, vaikka niin minusta tällä hetkellä hyvin voimakkaasti tuntuukin. Luultavasti jossain vaiheessa ihastun johonkin toiseen ihmiseen taas niin että jalat lähtee alta eikä minun maailmassani ole enää tilaa millekään muulle. Vähän turhauttavaa, mutta toisaalta ihan hyvä että sen itse kuitenkin tiedostaa. Osaa ehkä jotenkin "valmistautua", ja toisaalta helpottaa tätä tämän eron käsittelyä. Nyt esimerkiksi pystyn jo kuvittelemaan olevani joskus jonkun toisen kanssa, vaikka minulla ei sellaista valmista ihastusta olekaan vielä kiikarissa. Yleensä nimittäin pääsen edellisestä suhteesta yli vasta siinä vaiheessa, kun se joku uusi ihminen tulee kuvioihin ja olen täysin hänen pauloissaan. Hieman takertuvaa, mutta sellaista läheisriippuvaiset persoonallisuuteni osat minulle aiheuttavat. Varmaan niiden asioiden juuret ovat kaikissa niissä pettymyksissä ja epäonnistumisissa kaikkein varhaisimmissa kiintymyssuhteissani. En saanut lapsena vanhemmiltani sitä rakkautta mitä ihmiset yleensä saavat, ja siksi janoan sitä niin toivottomasti ja jatkuvasti. Parisuhteissa minä yleensä tarvitsenkin tosi paljon läheisyyttä ja hellyyttä ja ikään kuin kaipaan jatkuvasti sellaista "hoivatuksi" tulemista. Terapeuttini on selittänyt, että koska se tarve on jäänyt minulla lapsuudessa täyttämättä ja lähestulkoon kokonaan toteutumatta, niin sen takia se hallitsee minun elämääni näin epänormaalin voimakkaasti aikuisena. Tarvitsen hoivaa ja huolenpitoa, koska olen jäänyt siitä niin traumaattisesti paitsi niinä ikävuosina kun se on psyyken kehittymisen kannalta ollut äärimmäisen ja ensiarvoisen oleellista. Harmillista, mutta sellaista tämä elämä on. Epäreilua.

Parisuhteet ovat minulle muutenkin hyvin monimutkaisia ja hankalia. Toistuvat hylkäämisen kokemukseni ovat aiheuttaneet sen, että mieltäni jäytää aivan jatkuvasti pelko sen toisen menettämisestä. Vaikka kaikki olisi hyvin eikä todellakaan olisi mitään tarvetta pelätä, vaikka pystyisin periaatteessa luottamaan häneen kuin kallioon. Etsin kuitenkin jatkuvasti jotakin merkkejä siitä, että se toinen aikoo jättää minut tai tehdä jotakin muuta aivan kamalaa. Pienikin etäisyys tai vaikka vain sen toisen ihmisen ihan täysin normaali tarve ja halu olla joskus omissa oloissaan (tai jos on vaikka vain huono päivä, mitä meillä kaikilla on joskus) saa minut ahdistumaan ja käymään ylikierroksilla ja käymään mielessäni läpi kaikkia niitä pahimpia mahdollisia skenaarioita ja kauhukuvia. Jotenkin yritän siis alitajuntaisesti valmistautua jälleen uuteen pettymykseen ja hylkäämiskokemukseen, jotta en sen tilanteen koittaessa hajoaisi aivan palasiksi ja tekisi impulsiivisesti itselleni jotakin peruuttamatonta. Hylkäämistraumojen aktivoituessa mulla leviää pakka aivan täysin, ei ole mitään kontrollia sanomisten tai tekemisten suhteen ja olen ihan jossain toisessa todellisuudessa. Huudan ja raivoan ja teen ihan hirvittäviä asioita, sellaisia mitä en normaalisti koskaan tekisi, ja tuntuu siltä kuin mieleni ihan konkreettisesti leviäisi palasiksi käsiini siinä hetkessä. Lapsuudessani jouduin joka päivä pelkäämään ja etsimään merkkejä mahdollisista uusista kriisitilanteista (ikään kuin koko ajan "kulkemaan tuntosarvet pystyssä" eli aistimaan toisten ihmisten tunnetiloja ja ajatuksia ja tekemään niistä johtopäätöksiä, valmistautumaan jälleen uudesta kaaoksesta selviytymiseen), niin varmaan siitä on jäänyt päälle tuo toisen ihmisen jatkuva tarkkailu ja hätiköity tulkinta läheisessä ihmissuhteessa. Ja ironistahan on se, että juuri tällä vainoharhaisella käytökselläni tavallaan itse edesautan suhteen rakoilua ja lopulta hajoamista. Eihän kukaan loputtomiin asti jaksa sitä, että toinen koko ajan kyttää ja epäilee kaikkea ja saa hermoromahduksen milloin mistäkin aivan täysin mitättömästä ja tyhjänpäiväisestä asiasta (esim. ei vastaa viesteihin heti tai niissä ei ole käytetty hymiöitä, on väsynyt ja ei siksi jaksa jatkuvaa halimista ja sylikkäin kyhnöttämistä, haluaa harrastaa omia juttujaan ilman minua jne...näitä voisi luetella loputtomiin asti). Ei sitä jaksa, vaikka rakastaisi kuinka äärettömän paljon. Toivottavasti jonain päivänä pystyn jotenkin hillitsemään noita mun epävarmuuden ja menettämisen pelon tunteitani ja rajoittamaan niihin liittyvää tunneilmaisua, sitä kuohuntaa ja räjähtelyä ja hätää ja paniikki-itkua. Voi, kun vain pystyisinkin!

Nyt on kuitenkin toiveikas olo tulevaisuuden ja parisuhdeasioidenkin suhteen. Ehkä jonain päivänä löydän sellaisen ihmisen, joka jotenkin pystyy ymmärtämään minua ja minun monimutkaista ja vaikeasti selitettävää persoonaani. Joka näkee epävarmuuteni ja pelkoni ja pystyy hyväksymään sen osaksi minua ilman, että tavallaan ottaa siitä itseensä. Ainakin toivon niin. Toivo on hyvä säilyttää aina matkassa, niin nämä hankalatkaan päivät ja hetket eivät tunnu täysin ylitsepääsemättömiltä🙂

Ihan melkein täysin aiheen vierestä, tein juuri jotakin todella hullua😀 lähetin päiväkirjani viimeisen puolen vuoden ajalta WSOY:lle luettavaksi ja arvioitavaksi, josko minusta olisi sittenkin ihan oikeaksi kirjailijaksi. Hieman ehkä nyt hirvittää mitä he sieltä minulle vastaavat (jos vastaavat). Ja kyllä, olen juuri niin laiska että kirjoitan päiväkirjaa koneella😀 tosin myös vanha käsivamma tekee käsin kirjoittamisesta hieman haastavaa. Mutta kuitenkin. Saas nähdä kuin käy. Kaikkea sitä keksiikin🙂

Mulla on taas vähän alamäki menossa, enkä jaksa lukea puoliakaan siitä, mitä olette kirjoittaneet.

Jotenkin tälleen keväällä nousee taas haikeus, että löydänköhän ikinä parisuhdetta, jossa voisin olla oma itseni vahvuuksieni ja heikkouksieni kanssa. Mietin että voiko suhteessa olla onnellinen, vaikkei itse olisikaan ihan täysin terve. En hae miestä lohduttamaan tai kärsimään yhdessä, mut tavallaan mietin et ois hyvä löytää joku toinen vertainen, joka ymmärtäisi tätäkin maailmaa. Mikälie kevätpörriäinen pistäny ja tuntuu yksinäiseltä. Mä tiedän, että haluan perheen ja monta muuta asiaa. Mut eihän niitä asioita saa etsimällä, vai?

Hohhoijaa, on taas sumuinen aamu pääni kanssa.

Kyllä se hyvän parisuhteen löytäminen on ihan mahdollista, vaikka ei ihan "terve" tai "normaali" olisikaan🙂 itse olen kaksi kertaa ollut onnellisessa parisuhteessa kaikkine puutteineni ja ihan ne ovat onnistuneet, toinen kesti jopa neljä vuotta. Enkä oikeastaan kummankaan suhteen aikana ollut vielä täysin tietoinen kaikista ns. "heikoista pisteistäni", joten en osannut varoa suhteiden minulle aiheuttamia sudenkuoppia. Uskoisin nyt olevani paljon valmiimpi suhteeseen ja pystyväni paremmin huomioimaan kaikki ne sellaiset asiat, jotka minulle ovat vaikeita läheisessä ihmissuhteessa. Tosin tiedän nyt kyllä valitettavan hyvin, etten ihan vielä ole valmis tasapainoiseen parisuhteeseen. On vielä niin paljon työstettävää asioissa ja täytyisi ensin oppia pärjäämään ihan omillaan ennen kuin kykenee olemaan tasapainoisesti toisen ihmisen kanssa. Välillä minullakin on valtavan kova halu olla jonkun kanssa, mutta niinä hetkinä pyrin muistuttamaan itseäni niistä asioista mitkä noissa edellisissä suhteissa menivät pieleen. Kai se tavallaan kuuluu ihmisen perusluonteeseen ja -tarpeisiin välillä kaivata läheisyyttä ja hellyyttä. Olen myös miettinyt sitäkin, olisiko minun kenties helpompi olla jonkun itseni kaltaisen kanssa. Jonkun sellaisen, joka tietäisi ihan tasan tarkkaan miten minä tämän maailman koen ja mitkä asiat ovat minulle vaikeita. En tiedä, jää nähtäväksi.

Minullakin on haaveena jonakin päivänä perustaa perhe. Olen aina ollut varma siitä, että ehdottomasti haluan lapsia vielä joskus. Tiedän senkin tuovan minulle omat haasteensa, mutta jaksan silti uskoa siihen että saan omat asiani vielä työstettyä siihen pisteeseen, että osaan ja jaksan olla jollekin äiti. Ja aionkin olla maailman paras äiti! Haluan antaa omalle lapselleni kaiken sen mistä itse jäin paitsi. Tavallaan sekin voisi varmaan olla jonkinlainen korjaava kokemus myös itselle. Mutta itseni korjaaminen lapsen avulla ei kuitenkaan missään nimessä ole se syy, miksi jonain päivänä lapsia haluaisin.

Ehdottomasti kannattaa siis jaksaa uskoa siihen, että vielä sellainen sopiva kumppani jostain löytyy. Sinäkin tarvitset vain jonkun sellaisen älykkään ihmisen, joka pystyy käsittämään ja ymmärtämään kaikki heikkoutesi ja elämään niiden kanssa. Ehkä sellaisen hyvällä itseluottamuksella ja itsetuntemuksella varustetun ihmisen, joka ei ihan pienistä hätkähdä eikä varsinkaan syytä itseään sinun tunne-elämän vaikeuksistasi. Joka pystyy ymmärtämään sen, millaisia haasteita läheisyys meille tämänkaltaisille aiheuttaa. Ei kannata tyytyä vähempään kuin mitä ansaitsee, ja kaikki meistä ansaitsevat mahdollisuuden onneen🙂 positiiviset ajatukset kantavat pitkälle!

Mulllakin vähän vaikeuksia lukea ja vastailla mihinkään kun on jonkinlainen depiskausi päällä ja stressi siihen päälle. Kevät on riskialtista aikaa. Kovasti tekisi mieli osallistua näihinkin keskusteluihin, mutta kun on vaan sen verran hankalaa kaikki. Tekstistäsi päätellen sä oot Tiltumari aika hyvässä kunnossa tällä hetkellä. Tai kuulostat toiveikkaalta ja iloiselta. Voi kun jaksaisi tehdä tai oikeastaan nauttia ihan tavallisista asioista. Jaksaisi lukea kirjaa, jaksaisi keskittyä elokuvaan, saisi aikaiseksi lähteä jonnekkin, jaksaisi harrastaa. Oikeastaan mä jaksaisin. Ongelma on siinä, ettei tarpeeksi kiinnosta. Hoidan kyllä työt. Muuten on jäänyt kaikki vähän puolitiehen jos sinnekään. Esimerkiksi kämppä on sekaisin ja likainen, vaikka yleensä pidän siistissä kunnossa paikat. Tuleva kevät ja kesä ahdistaa. Meneekö kaikki taas hukkaan ja saanko mitään aikaiseksi? Mut kiva jos sulla menee nyt hyvin. Mulla on kuitenkin aina pieni toivo. Toivo, että kunto vielä kohenee ja tulee taas se hyvä päivä.

Terveelle/tasapainoiselle ihmiselle voi olla tosi raskasta katsoa vierestä, jos kumppani on masentunut. Siksi jonkinlaisesta "samankaltaisuudesta" voi olla hyötyäkin. On ainakin se ymmärrys, joka puuttuu ei-mielenterveysongelmaiselta. Toiaalta pelottavaa jos kaksi yliherkkää ja vähän sekoa laitetaan yhteen 😀 Mulle kävi kerran niin, että tyttö sanoi ettei uskalla koittaa vakavampaa kun ollaan molemmat "tällaisia". Terveen kanssa on se asia niin ongelmallista, kun ei se tunnu ymmärtävän millään. Saa helposti kommenteillaan aikaiseksi vieä huonomman olon. Siis tämän tyylisillä: "Älä nyt masentele, kun ei ole aihetta", "monilla menee vielä huonommin", "ryhdistäydy". Mä ainakin luulen, että se voisi tehdä ihan hyvää jos kumppani olisi kans vähän pipipää. Silloin voisi antaa kaiken ymmärryksen ja tuen, kun tietää miten sietämätön olotila voi masentuneella tai ahdistuneella olla. Raskastahan se voisi ajoittain olla, mutta eikös se kuulu asiaan muutenkin parisuhteissa. No joo, en ole kyllä näissä asioissa spesialisti, kun ei ole ollut kuin yksi pitempi, vakava suhde.

Nyt on kyllä kieltämättä mennyt ihan hyvin. Sinänsä vähän kummallista, kun olen kuitenkin tehnyt viime aikoina ehkä vähän liikaakin töitä harjoittelun ohella. Mutta ehkäpä se on auttanut kun olen nyt asennoitunut sillä tavalla, että on ihan sallittua välillä väsähtää ja sitten levätä. Ja jotenkin olen kai pystynyt hyväksymään tuon ajoittaisen masentuneisuuteni ja itsetuhoisuuteni osaksi itseäni. Tosi kiva kuulla ettet sinäkään ole menettänyt toivoasi! Toivon säilyttäminen on oman kokemukseni mukaan yksi oleellisimpia asioita selviytymisessä🙂

Hmm, taas näköjään sensuroitiin melkein puolet viestistäni pois😀 ilmeisesti ehdottelin liian henkilökohtaisia siinä, kun tuumailin että olisi kiva kirjoitella sinun kanssasi ihan yksityisesti, Joonze. Mutta joo, ei ainakaan tällä palstalla siis onnistu sähköpostiosoitteiden vaihtaminen.

Oletteko löytäneet vertaistukea muualta kuin täältä? Itse olen selaillut myös suomi24.fi:n Yleistä mielenterveydestä -palstaa, mutta siellä keskustelun taso on melko ala-arvoista. Taisin sinnekin jonkun keskustelunavauksen tehdä persoonallisuushäiriöistä, mutta vastaukset olivat tyyliltään "ei sellaisia olekaan" ja "ihan humpuukia", joten jätin asian sikseen😀

Olihan tuolla suomi24:ssa nyt ihan mielenkiintoinen ketju epävakaasta persoonallisuushäiriöstä (jota siis itsellänikin ilmenee), kannattaa käydä vilkaisemassa jos yhtään kiinnostaa! Ja ihan suosiolla ohittaa ne idioottien epäasialliset vastaukset niin ei tule mielipahaa😀