Ei musta varmaan mitään tukea ole mutta minulla on myös diagnisoitu persoonallisuushäiriö. Olen siis erilainen kuin muut jonka olen aina kyllä tietänyt mutta olen pitänyt sitä vain ujoutena. Vaikea solmia mitään ihmissuhteita ja nuorempana räjähtelin helposti ja loukkaannuin pienistäkin asioista. Aina myös epäillyt muiden jollain lailla pettävän mitä monet on tehneetkin. Toisaalta taas olen äärimmäisen rehellinen, en petä luottamusta ja sellaista ja vaadin samaa myös toiselta. Se taas on tuonut omat ongelmansa. Aina koulukiusattu olin ja myöhemmin työkiusattu. En oikein ymmärrä muita ihmisiä ja tunteita vaikka yritän.

Jotain tuollaista siis tai psykologi on voinut nähdä jotain toista. Tuo nyt on joka tapauksessa yksi diagnoimisista asioista jota luin terveysarkistosta omalta kohdaltani. Lääkkeet on auttanut paljon, ainakin kestän itseäni vähän paremmin. Muut nyt ei kestä sen paremmin ja yleensä alkuystävyyden jälkeen toinen lopettaakin ystävyyden alun. En syytä siitä ketään koska kuulunee taudin kuvaan ettei minusta voi pitää pidemmän päälle. Välillä toki satuttaa mutta sellaista on elämä.

Onko jotain tuollaista? Tuossa voi olla jotain muutakin diagnisoitua.

Epävakaa persoonallisuushäiriö muiden sairauksien lisänä, ikää 20+ ja työkyvyttömyysvuosia 3+. Ei terveitä ihmissuhteita, ei itsetuntoa. Paljon häpeää, kyvyttömyys normaaliin tunne-elämään ja ihmissuhteiden luomiseen. Itsetuhoajatuksia ja ajoittaista toteuttamista. Sellaista on arkielämä.

Hei. Hyvä että täältä löytyy joku muukin joka haluaa avautua piinaavasta ja erittäin ahdistavasta ongelmasta. Et ole kuule ainoa. Itselläni ei ole varsinaista diagnoosia tehty persoonallisuushäiriöstä, mutta epäilyjä siihen suuntaan on. Mulle on erittäin vaikea tehdä diagnooseja, koska mielialani, mielipiteeni, tunteeni ja minäkäsitykseni vaihtelevat niin paljon ja kun voin hyvin, saatan kieltää kaikki häiriöt ja lopettaa hoidot jne. Välillä sitoudun lääkkeisiin, välillä vakuutan itselleni että ilmankin pärjää. On diagnosisoitu kaksisuuntaista(määrittelemätön) ja mahdollinen persoonallisuushäiriö. Persoonallisuushäiriöissä ja 2-suuntaisessa ja monissa muissakin häiriöissä on paljon samanlaisia piirteitä. Kukaan ei vaan osaa tarkkaan sanoa mikä mua vaivaa. Sairastanko useaa mielenterveyshäiriötä? Tai jos mä vaan olen ikuisesti hukassa. Oninaisuuksiltani helposti ahdistuva ja masentuva. Intoa ja epätoivoa. Hetken mielitekoihin taipuvainen ja nopeasti tylsistyvä haaveilija. Keskittymiskyvytön ja huonomuistinen. Hukassa. Paniikissa. Helposti traumatisoituva. Ikäviä kokemuksia erittäin vaikea käsitellä pois ja unohtaa. Se on ehkä kaikkein kamalinta.
Vaikeuksia sitoutua mihinkään, saada loppujenlopuksi mitään aikaiseksi. Tulee levotonta innnostuneisuutta ja suunnitelmia. Harvemmin pitää suunnitelmat ja haaveet ainakaan kovin pitkään.

Onko yhtään samoja oireita? Sulla on todettu persoonallisuushäiriö. Vaikkei mulla virallista diagnoosia siihen ole tehtykään, uskon tietäväni aika hyvin kuinka tuskallista ja epätoivoista voi olosi olla. Tunne siitä, että on yksin tämän asian kanssa. Niinkuin maailma haluaisi rankaista ja nöyryyttää vain ja nauttisi huonovointisuudestasi.

Et sä ole yksin. Onneksi mulla kulkee joku "tervekin" puoli mukana. Kaiken paniikin ja ahdistuksen keskellä kuitenkin rauhoittelen itseäni. Toivonajatuksia. Niin kauan kun eletään, on aina toivoa. Elämä päättyy joskus kuitenkin. Mitäpä jos elettäisiin vielä AINAKIN yksi kiva, tasainen ja mielekäs päivä ennen sitä 🙂

Ehkä vähän kyseenalaista sanoa näin, mutta voi miten helpottavalta tuntuukaan löytää kohtalotovereita! Kuvaukset kuulostavat hyvin samankaltaisilta kuin mitä minun elämäni on, erityisesti sinun kuvauksesi Joonze.

Itselläni on siis diagnosoitu SCID-haastatteluilla sekamuotoinen persoonallisuushäiriö epävakaan piirteillä. Lisäksi tunnistan itsessäni selkeästi piirteitä vaativasta ja riippuvaisesta persoonallisuudesta. Mulla on ollut todella traumaattinen ja pelonsekainen lapsuus (henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä, laiminlyöntiä, äidin itsemurhayrityksiä, narsistinen isäpuoli, isä jonka kanssa en ole koskaan ollut tekemisissä, koulukiusaamista jne...), jonka takia olen nykyään tällainen kuin olen. Edelleenkin koen olevani katkera kaikista kokemistani vääryyksistä, vaikka olen yrittänyt niitä työstää viimeiset 15 vuotta. Tunnen itseni jotenkin huonoksi ihmiseksi, kun en pysty antamaan joitakin asioita anteeksi vaikka kuinka yritän. Äitini on nykyisin ihan mukava ja ehkä jopa rakastava minua kohtaan, mutta silti koen voivani paremmin kun en ole hänen kanssaan yhteyksissä tai käy hänen luonaan. Voi osittain johtua myös siitä, ettei hän ole koskaan pystynyt myöntämään minulle tekemiään asioita vaan kiistää ne jyrkästi. Ei ole siis koskaan pyytänyt mitään anteeksi jne, kaikki on vain lakaistu maton alle ja oltu niin kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.

Diagnoosin saaminen oli yksi elämäni helpottavimpia asioita, sillä se antoi ikään kuin selityksen niin monelle selittämättömälle asialle. Mulla kans lyötiin 17-vuotiaana kaksisuuntaisen leima otsaan ja syötettiin järjetön määrä (vääriä) lääkkeitä sen hoitamiseen...popsin yhtä aikaa Seroquelia, Cipralexia, Lamictalia ja Deprakinea ja noista meni vain polla enemmän sekaisin. 21-vuotiaana lopetin kaikki lääkkeet kerralla, kun tuntui ettei niistä tosiaan ollut mitään muuta kuin haittaa. Järjettömät vieroitusoireet pari viikkoa sen jälkeen, mutta sitten alkoivat pikkuhiljaa asiat menemään parempaan suuntaan, kun lopulta pääsin oikeanlaiseen hoitoon ja sain selitykset oireilleni. Olen nyt käynyt terapiassa viitisen vuotta ja vihdoinkin alkaa tuntua siltä, että oikeasti pystyn hallitsemaan tätä kaaosta, jota elämäksikin kutsutaan. Tällä hetkellä lääkityksenä on Mirtazapin, Olanzapin ja Sertralin ja tuo kombinaatio tuntuu olevan ihan toimiva.

Näiden ongelmien lisäksi olen 14-vuotiaasta lähtien sairastanut säännöllisen epäsäännöllisesti vakavia (pahimmillaan psykoottistasoisia) masennusjaksoja, ja itsemurhayrityksiä on lukuisia. Kaksi kertaa olen saanut sähköhoitoa ja se tuntuu olevan ainoa asia, mikä minun masennuskausiini puree. Viimeksi sain marras-joulukuussa sähköä ja alkoi taas tuntua siltä että elämä alkaa uudelleen.

Mutta tosiaan, mulla mielialat heittelevät lähes päivittäin suunnattomasta epätoivosta valtavaan onnentunteeseen ja se on pidemmän päälle melko raskasta. Itsetuhoajatukset ovat hallinneet elämääni jo lapsuudesta alkaen, ja nyt vasta olen alkanut käsittää että ne tulevat todennäköisesti aina olemaan osa minua. Tähän saakka olen kuvitellut pääseväni niistä terapian avulla lopullisesti eroon, mutta nyt alan vasta hyväksymään ne osaksi minua ja tajuamaan, että minun täytyy vain oppia hallitsemaan niitä. Melko merkittävä huomio mielestäni ja on kyllä helpottanut elämää huomattavasti, kun ei enää tarvitse taistella omaa mieltään vastaan.

Hmm, mitenkähän muuten kuvailisin itseäni tälleen lyhykäisyydessään...mustavalkoista joko-tai -ajattelua, täydellistä ripustautumista läheisissä ihmissuhteissa, pakonomaista järjestelyn tarvetta, ajoittaista loputonta tyhjyyden tunnetta, dissosiatiivista oireilua (takaumia, poissaolevuutta, pysähtyneisyyttä jne, mulla on diagnosoitu myös persoonan rakenteellista dissosiaatiota), huonomuistisuutta, asioiden aloittamisen vaikeutta, haaveisiin unohtumista, hetkessä elämistä ja jatkuvaa ahdistusta. Lisäksi mun tunteet on aivan järkyttävän voimakkaita. Kun tuntuu hyvältä, olen taivaissa lähes euforisessa tilassa ja kun tuntuu pahalta, millään ei ole mitään väliä ja koko elämä on vain merkityksetöntä ja turhaa synkkää paskaa joka täytyy lopettaa välittömästi. Ei oikeastaan koskaan mitään siltä väliltä, vain äärimmäisiä tunnereaktioita. Jos ei tunnu miltään (eli toisin sanottuna on varmaankin normaalin ihmisen näkökulmasta ns "tavallinen" olo), minut valtaa suunnaton tyhjyyden tunne ja tuntuu että olen irrallaan koko tästä maailmasta ja kaikki on vain tavoittamatonta ja epätodellista. Raskasta, sanoisin. Ja kaiken tämän muun lisäksi olen myös erityisherkkä persoona lähes kaikilla osa-alueilla, huoh😀

Olen siis 28-vuotias ja varmaankin persoonani vaativien osien ansiosta olen pystynyt opiskelemaan ja käymään töissä vuorotellen ja yhtäaikaisesti viimeisen 7 vuoden ajan. Vaikka olisi miten paha olla, pakotan itseni suoriutumaan opinnoista ja töistä ja lopulta masennus iskee niin pahana, että täysin yhtäkkisesti romahdan ja joudun sairaalahoitoon. Näin on käynyt monta kertaa. En vain jotenkin tunnista rajojani enkä varsinkaan masennusta siinä vaiheessa, kun se on vielä lievää tai keskivaikeaa. Vasta romahduspisteessa tajuan, että en voi enää mennä töihin vaan tarvitsen apua välittömästi.

Ystäviä ja läheisiä ihmisiä minulla on paljon, mutta ei ketään sellaista joka kokisi tämän maailman edes hieman samalla tavalla kuin miten itse sen koen. Viime syksynä sairaalassa tapasin yhden tytön, jolla oli lähes samat diagnoosit, oireet ja traumatausta kuin minulla, ja ensimmäistä kertaa elämässä tuntui siltä että joku ymmärtää minua täydellisesti selittämättä. Se vertaistuen tunne oli jotain sanoinkuvaamattoman mahtavaa. Meistä tuli parissa viikossa erottamattomat. Hän oli kuin kauan kadoksissa ollut kaksoissiskoni, jonka viimeinkin löysin ja jonka kanssa pystyin jakamaan aivan kaiken. Sitä tunnetta on edes vaikea kuvailla. No, tässähän kävi sitten niin että hän meni ja tappoi itsensä ihan täysin varoittamatta ja mitään sanomatta. Olen ollut aika hajalla sen jälkeen. Tuntuu, että elämä vain kiusallaan on näin epäreilu minua kohtaan :/ Tuosta verrattain lyhyen aikaa kestäneestä ihmissuhteesta sain kuitenkin niin paljon, että se rohkaisi etsimään muitakin kohtalotovereita. Siksi olisi kiva kirjoitella ihan säännöllisesti jonkun samankaltaisessa tilanteessa olevan kanssa🙂

Varmaan tämä malttamattomuus ja "kaikki mulle heti nyt" -asenne liittyy osaltaan myös häiriintyneeseen persoonaani, mutta olisi tosiaan kiva kuulla muidenkin kokemuksia aiheesta!

Minulla on kanssa sellainen että välillä menee "lujaa" eli kaikki tuntuu mahdolliselta eikä jännitä eikä mitään. Välillä taas on aivan maassa eikä jaksa mitään eikä jaksa keskittyä mihinkään. Ei myös oikein uskalla mennä mihinkään saatikka edes keskustella kenenkään kanssa. Se on monta kertaa myös että aamupäivällä on pilvissä ja iltapäivällä maassa. Aamut on joka tapauksessa helpompia kuin illat yleensä. Silloin kun en tästä tiennyt ja ei ollut lääkitystä niin olin kaksivuorotyössä. Iltavuorot oli välillä aika vaikeita. Ennen lääkitystä myös "räjähti" helpommin eli joku asia joka jälkeenpäin tuntui pieneltä niin se tuntui isolta ja suuttui helposti. Tunteet siis meni laidastalaitaan kun nykyään kun on lääkitys niin pysyy melko tasaisena vaikka joskus kiehahtaakin mutta sitten taas leppyy nopeasti.

Mielenkiintoista luettavaa, vaikken oikein tiedäkään miten kommentoida mihinkin. Melkein kaikki kuvailemasi oireet, paitsi ehkä mustavalkoinen joko-tai-ajattelu osuu enemmän tai vähemmän myös minuun. Tiedän kuinka turhauttavaa voi olla esimerkiksi huonomuistisuus, keskittymiskyvyttömyys ja pääsumut jne. Mitä näihin nyt liittyy. Itse esimerkiksi tarvitsisin näitä ominaisuuksia töissä. Jotenkin vaan silti minäkin kovalla ja raskaalla yrittämisellä olen pysynyt työelämässä ja pärjännytkin kohtuullisesti. Mielialan heilahtelut ja ongelmat ovat myös suurena rasitteena sellaisiin tärkeisiin asioihin kuin harrastukset ja rutiinit. Jos on vaikeuksia saada mistään kiinni, unelmista, harrastuksista ja yleensäkin asioista joita haluaisi toteuttaa, on sekin erittäin turhauttavaa ja ahdistavaa. Yleensäkin elämänhallinta, pienet asiat ja arjen askareet tarvitsisi saada hoidettua. Jos ei pysty pieniä asioita toteuttamaan, tulee pienistä asioista todella suuri ongelma. Kelle näistä asioista kertoisi, kun kukaan ei ymmärrä sisäistä tuskaa. Ei mielenterveyspotilaasta ulkoisesti välttämättä näe, että jokin vaivaa. Itse olen ainakin ulospäin hyvinkin "tasapainoisen", ja jopa iloisenkin oloinen.

Hyvä jos jotain apua olet saanut hoitomuodoistasi tai lääkkeistä. Oletko tuohon mielialojen sahaamiseen löytänyt jotain toimivaa lääkettä tai muuta apua? Onko sulta kokonaan vedetty tuo 2-suuntainen diagnoosi pois?

Koitan omalta osaltani kirjoitella tänne ja lukea sinun juttujasi, koska pystyn samaistumaan tekstiisi ja tuntuu, että sulla on hyvin samantapaisia ongelmia ja ominaisuuksia kuin mulla. Vaatii multa vaan vähän ponnisteluja lukea yhtään mitään. Vaikka olisi mielenkiintoista luettavaa ja kuunneltavaa, on sattuneesta syystä kuunteleminen, lukeminen, lukemisen ymmärtäminen ja keskittyminen mulla vaikeaa. Vaatii kaikki katsos(ne pienetkin asiat) ponnisteluja. Nyt alkaa olla kiire töihin, eikä ehdi sen kummemmin ajatuksia heittää, vaikka haluaisikin. Toivo silti aina jostain löytyy. Älä kadota sitä. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa paremmasta. Itse koitan jollain tavalla mennä yhden päivän ja viikon kerrallaan. Vaikka maailma tuntuu usein epäreilulta, ihan kuin joku yliluonnollinen kiusaisi ja moukaroisi, uskon silti, että asiat jotenkin järjestyvät. Ja onhan tässä ainakin elämänkokemusta ja koulua takana. Vaikkei niin kivaa, niin ainakin mielenkiintoista muisteltavaa ja kaikesta oppii jotain. Ja se hyväkin päivä koittaa. Ehkä tänään? Pysyhän linjoilla ja hyviä, ainakin parempia vointeja toivottelen täältä oman ahdistuspilven takaa ☺️

Kiitos vastauksistanne! Tuntuu jotenkin todella helpottavalta löytää kohtalotovereita. Sellaisen ihmisen on vain aina helpompi ymmärtää, joka on kokenut/kokee vastaavanlaisia asioita omassa elämässään. Ja samaistun kyllä todella paljon noihin kokemuksiin ja ajatuksiin, hyvin samanlaisia ongelmia itselläkin elämänhallinnan, keskittymiskyvyn ja aloittamisen vaikeuden kanssa!

Mulla ei tosiaan sitä kaksisuuntaista mielialahäiriötä ole. En tiedä onko sitä diagnoosia koskaan varsinaisesti "peruttu", mutta terapeuttini kanssa olemme paljon keskustelleet asiasta ja hän ja nykyinen lääkärini ovat vahvasti sitä mieltä, että se diagnoosi on tehty minulle väärin perustein silloin 17-vuotiaana. Kai silloisen lääkärin piti vain jokin selitys kummallisille mielialanvaihteluilleni keksiä, ja alaikäisillähän ei käytetä varsinaisia persoonallisuushäiriödiagnooseja. Onneksi on sittemmin alkaneet asiat selkiytyä ja olen viimeinkin saanut kaipaamaani apua.

Ei minustakaan ulospäin näy mitä mieleni sisällä tapahtuu. Ainoastaan kaikkein läheisimmät ystävät tietävät ongelmistani, ja muiden silmissä vaikutan varmaan hyvinkin tasapainoiselta ja "normaalilta" ihmiseltä. Olen perusluonteeltani melko iloinen ja puhelias (sitten kun pääsen alkujännityksestäni eroon ja uskallan uusien ihmisten seurassa olla oma itseni), joten ei varmaan kenelläkään tule mieleenkään mitään tavallisesta poikkeavaa minun kohdallani. Välillä on melko raskasta ns. "salata" kaikki valtavat mielialanheilahtelut ja tunteiden seilaamiset, mutta onneksi koko ajan alan tulla tutummaksi omien ongelmieni kanssa ja olen edes jotenkin oppinut jo kuuntelemaan itseäni. Aiemmin minulla ei oikein ollut mitään käsitystä siitä mistä mielialanvaihteluni ja mielen valtaavat tyhjyyden tunteet johtuivat, mutta nyt olen alkanut paremmin hahmottaa niihin vaikuttavia tekijöitä. On todella suuri helpotus itselle, kun kaikki ei enää olekaan niin mystistä ja ennustamatonta.

Tässä viimeisen parin viikon aikana olen tehnyt yhden valtavan suuren oivalluksen. Olen vihdoinkin löytänyt sellaisen lääkkeettömän asian, joka tukee jaksamistani ja saa mielialan pysymään hyvänä ja tasaisena ilman koko tunneskaalan seilaamista laidasta laitaan, ja se asia on liikunta. Tokihan olen jo vuosia ollut tietoinen liikunnan ja urheilun positiivisesta vaikutuksesta ihmisen kokonaishyvinvointiin ja niitä silloin tällöin harrastellutkin, mutta vasta nyt olen jotenkin tiedostanut sen syvemmällä tasolla. Olen alkanut pyöräilemään joka paikkaan ja käymään kuntosalilla, eikä viimeisen parin viikon aikana ole ollut juuri kertaakaan sen suurempia heilahteluja mielialassa. Kerran tai kaksi on vain pitänyt ottaa Opamoxia, ja nekin kerrat liittyivät itsemurhan tehneen ystäväni hautajaisiin. Aivan todella upealta tuntuu, kun vihdoinkin pystyy hallitsemaan omia olojaan jollakin ulkoisella keinolla!

Aiemmin liikunnan harrastaminen on liittynyt minulla aina painonpudotukseen ja sen myötä itsetunnon ja itsearvostuksen kasvattamiseen, olenhan vihannut itseäni ja ulkonäköäni jo jostain ala-asteikäisestä saakka. Olen ties kuinka monta kertaa aloittanut urheilemisen ja saanutkin painoa pudotettua parhaimmillaan yli 10 kiloa, mutta aina se innostus on sitten laantunut ja kilot ovat tulleet korkojen kanssa takaisin. Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa siltä, että en halua harrastaa liikuntaa laihduttamisen vaan nimenomaan mielialani takia. Laihtuminen on sitten vain sen mukanaan tuoma kiva bonus. Ehdottomasti suosittelen kaikille muillekin säännöllistä päivittäistä liikuntaa, sitä ei turhaan mainosteta tehokkaimmaksi ei-lääkkeelliseksi masennuksen hoitokeinoksi!

Ihan mielenkiinnosta kysyn, että oletteko te muut minkä ikäisiä? Ja mitä teette työksenne? Itse olen jotenkin ironisesti hakeutunut hoitoalalle, kai sitä on jotenkin tiedostamatta pyrkinyt hoitamaan itseään hoitamalla muita. Ja oikeastaan hain tähän koulutukseen vain sen takia, että tiesin työllistymisen olevan varma asia. Tarkoituksena olisi sitten joskus tulevaisuudessa opiskella jotain ihan muuta, jotain sellaista mitä oikeasti haluaisi tehdä, ja rahoittaa ne opinnot tekemällä näitä hoitoalan töitä. Ensisijainen kiinnostuksen kohteeni on luova ala. Jotenkin vain ajattelin että pitäähän ihmisellä olla jokin oikea ammatti ennen kuin voi alkaa taiteilijaksi😀 Mutta toivottavasti lähitulevaisuudessa pääsen toteuttamaan itseäni ihan työnikin kautta.

Tuohon luovaan puoleen liittyen mulla on liikunnan lisäksi myös toinen asia, jolla saan oloani vakautettua ja helpotettua. Se on kirjoittaminen. Kirjoitan päiväkirjaa lähes päivittäin ja lisäksi runoja ja tarinoita yms, ja kirjoittaminen auttaa aina. Jotenkin saan sillä tavalla paremmin purettua ja jäsennettyä ajatuksiani, ja jo 10-15 minuutin kirjoittaminen saa ihmeitä aikaan jos on kovin vaikea olo. Olen harrastanut kirjoittamista hyvin nuoresta lähtien, ja silloin kaikkein vaikeimpana aikana teini-iässä se oli ainoa asia mikä edes jotenkin helpotti oloa. Viiltelyn lisäksi. Viiltelyn sain onneksi lopetettua reilu 10 vuotta sitten, mutta siitä eroon pääseminen oli kyllä hyvin työlästä ja raskasta.

Jotenkin mulla on vain sellainen ongelma tuon kirjoittamisen kanssa, että vaikka olen aina tiennyt sen helpottavan vaikea aoloani ja tasaavan mielialaani, niin silti jotenkin kummallisesti unohdan sen aina uudelleen. Kirjoittaminen tavallaan vain jotenkin jää aina pois kuvioista ja sitten olen taas ihan hukassa itseni kanssa. Nyt olen ihan tietoisesti viime syksystä lähtien "pakottanut" itseni kirjoittamaan lähes päivittäin, jotta siitä muodostuisi minulle rutiini hampaidenpesun tai suihkussa käymisen tavoin. Aika hyvin olen siinä onnistunutkin. Nyt on aina säännöllisin väliajoin sellainen olo, että on pakko päästä kirjoittamaan ja oikein odottaa sitä hetkeä, kun voi rauhassa istahtaa sohvalle ja alkaa laittamaan ajatuksiaan ylös. Voisi kyllä sanoa, että olen näiden häiriöideni ja niiden hallinnan kanssa edistynyt ihan valtavan paljon viimeisen puolen vuoden aikana. Minulla on samalla tavoin ollut valtavan suuria ongelmia tuon ns. "elämänhallinnan" kanssa, eli ihan siis vain päivittäisten toimien ja arjen askareiden hoitamisessa. Olen paininut niiden asioiden kanssa, jotka normaalisti ovat ihmisille itsestäänselviä ja päivittäisiä.

Harmittaa vain todella kovasti se myös persoonallisuushäiriöinen ystäväni, joka päätyi tappamaan itsensä. Hänen kanssaan koin ensimmäistä kertaa sellaisen harvinaislaatuisen yhteyden mitä ei ole kenenkään kanssa aiemmin ollut. Ikävöin häntä edelleen päivittäin. Oli niin helppoa puhua hänen kanssaan ja kertoa hänelle kaikki kummalliset ja häiriintyneet ajatukseni, mennä käymään ja olla vaan...toivottavasti tämä ikävä edes joskus helpottaisi. Hautajaiset olivat tosiaan viime perjantaina. Hänen arkkunsa oli auki ja vaikka näin hänen elottoman ruumiinsa siinä makaamassa, odotin silti vain koko ajan että hän avaa silmänsä ja nousee ylös ja sanoo kaiken olleen vaan huijausta. Ihan todella epätodellista ajatella hänen olevan lopullisesti poissa:/

Kirjoittelemisiin, jaksamista ja aurinkoisia päiviä kaikille!

Hmm, näköjään omaa sähköpostiosoitettaan ei saa tänne jakaa kun oli se osio poistettu viestistäni...miksiköhän? Mukavaa olisi tosiaan ihan yksityisesti jakaa kokemuksia "kohtalotovereiden" kanssa🙂

Yli nelikymppinen mutta alle viisikymppinen, vanha. Henkinen ikä lienee jotain kolmekymmentä, joskus alempikin ja ruumiin ikä päivästä riippuen 40-60. En oikein voi liikuntaa harrastaa kun selkävaivat. 10-15 minuuttia voin kävellä mutta sitten on pakko päästä istumaan tai kivut on jo liian kovat. Sitten on vielä se henkinen lukko. Vaikea lähteä kävelemään kun tuntuu että kaikki tuijottaa ja kyttää tekemisiäni. En ole oikein koko elämäni aikana yksin uskaltanut mihinkään, nyt vähän enemmän lääkityksen ansiosta.

Hieno homma jos olet saanut liikunnasta apua ja tunnet itsesi paremmaksi. Kirjoitit niin paljon etten enää muista kaikkea mutta positiivisuus hyökyi kirjoituksestasi läpi.

Moi! Mulla on kaksisuuntaisen diagnoosi, jota olen alkanut kyseenalaistamaan viime vuosien aikana. Luulen olevani ennemmin epävakaa kuin kaksisuuntainen. Oli kiva lukea tarinaasi ja siihen oli helppi samaistua. Minä pidän myös kirjoittamisesta, olen oikeastaan aina pitänyt. Haaveena on joskus kirjoittaa oma kirja, mutta tämän hetkisellä keskittymiskyvyllä ja jaksamisella se ei ole vielä mahdollista. Olen 24-vuotias, kouluttautunut ammattikoulussa hoitoalalle ja amk:ssa sosiaalialalle. Onhan se vähän kummallista auttaa vertaisiaan, mutta toisaalta koen kokemusteni olevan myös vahvuuksia työssäni. Olisi kiva vaihtaa sun kanssa ajatuksia!

Heh. Miten tuo 2-suuntainen tuntuu olevan vähän kaikilla kaltaisillamme sellainen määrittelemätön pakollinen diagnoosi, tai ainakin varadiagnoosi, joka on jotenkin aina otettava huomioon 😀 Jota sitten aletaan helposti epäilemään. Kai se on niin vaikea antaa diagnooseja, kun on sekaisin. Eri mielenterveysongelmat tuottaa samantyyppisiä oireita. Itse kuulun näihin määrittelemättömiin 2-suuntaisiin. En ole koskaan sataprosenttisen varmasti pystynyt luottamaan tuohon diagnoosiin. En ole varmastikaan lääkäreillekään mikään helppo tapaus, kun ei mulla oikein ole mitään klassista ja tyypillistä oirekirjoa mihinkään tiettyyn sairauteen tai häiriöön.

Kyllä susta huomaa, että tykkäät kirjoittaa. Itse kirjoitin myös joskus itselleni ja olen ollutkin hyvä kirjoittamaan, vaikka se taito on jotenkin ruostunut ☹️ En enää saa niin ajatuksia perille kuin ennen. Myös äidinkielellinen oikeinkirjoitus menee väärin nykyään, vaikka se oli ehkä paras osa-alueeni koulussa. Kirjojakin tykkäisin lukea, mutta ei siitä tule oikein mitään tällä hetkellä, kun ei keskittyminen toimi ja olen muutenkin levoton. Tällaisia pieniä arjen asioita kun jaksaisi tehdä ilman hirveää ponnistelua, olisi se helpottavaa. Eivät ne pienet asiat todellakaan ole välttämättä pieniä asioita. Se on erittäin ISO ongelma, jos pienet asiat tuntuvat vaikeilta. Juuri esim. ne arkirutiinit ja asioiden hoitamiset ja muu elämänhallinta, josta kirjoitit.

Jostakin syystä mielenterveysongelmat ja luovuus tuntuvat usein koskettavan samaa ihmistä. Ei tietty aina, mutta usein taiteellisesti lahjakas on altis kokemaan pahaa oloa. Liekö herkkyys isona syynä. Ja ajatteleminen. Monialaisesti ajattelevat ovat helposti vaikeuksissa tämän ympäröivän, usein mustavalkoisen ja ahdasmielisenkin ilmapiirin keskellä. Itse en voi sanoa itseäni taiteilijaksi, mutta ehkä taiteellismieliseksi ajattelijaksi. Mikä sana!

Hyvä jos olet keksinyt keinoja saada mieltä kohentumaan. Itse tiedostan myös liikunnan suuren hyödyn, mutta jotenkin se nyt tuntuu vain niin mahdottomalta ponnistelulta sekin. Toisaalta asian laita saattaa muuttua ainakin joksikin aikaa, jos liikuntainto pääsisi puremaan.

Voin kuvitella, ettei ole helpoin menetys ihminen, joka ymmärtää näitä asioita. Todennäköisesti olit hänelle tärkeä myös. Itselläni ei ole kavereita, joille olisi oikein hyötyä puhua kovinkaan paljon näistä mielenterveysjutuista. He eivät vaan ymmärrä, eivätkä osaa heittää mitään järkevää kommenttia tai neuvoa. Menevät myös helposti vaivaantuneeksi ja vaihtavat puheenaihetta iloisempaan. On se tietenkin ymmärrettävää, koska eivät he välttämättä tiedä mitä tämä on, saati osaa siihen mitään sanoa. Sekin on yksi syy, miksi kirjoittelen tänne. Siis sen mitä kirjoitan. Ei ole taas saanut aikaiseksi edes konetta avata.

28v. duunari minä. En osaa sanoa, tykkäänkö työstäni vai en. Riippuu päivästä, ylläri 😀 Välillä haluan pois, inhoan työtäni ja työkavereitani.Välillä haluan jatkaa ja jopa edetäkin, silloin työkavereistanikin pidän.. Mjutta jos oikein rehellisesti yritän kuunnella itseäni, luulen ettei tuo mikään loppuelämän juttu tule todellakaan olemaan. Tällä hetkellä koitan olla päivä ja viikko kerrallaan. Olla tyytyväinen että edes on töitä. Juuri ja juuri taidan edes työkykyinen olla, mutta kaiken pessimistisen synkkämielisyyteni keskellä silti ajattelen samalla aikaa myös positiivisesti. Persoonallisuushäiriötä ehkä täälläkin? Tai sekamuotoista, tai muuten vain hukassa.

Mulla on myös haaveena olla jokin päivä ihan ihkaoikea kirjailija🙂 nyt on kyllä kummasti viime aikoina mieliala kohentunut ihan huomattavasti ja on alkanut taas tehdä suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Saan tämän koulun päätökseen tänä keväänä ja nyt tuntuu vahvasti siltä että haluan jo syksyllä lähteä opiskelemaan jotain luovan puolen hommia! Olen myös alkanut miettiä jos muuttaisin joka tapauksessa (pääsin kouluun tai en) pääkaupunkiseudulle, pois täältä sivistyksen ulottumattomista. Voisi ehkä helpommin sieltä suunnalta löytyä samanhenkisiä ihmisiä noin muutenkin kuin mielialaongelmien ja -häiriöiden suhteen. Tuntuu kyllä hyvältä olla taas täynnä elämää🙂

Mulla on tosiaan takana tosi vaikea ero viime kesänä ja sen takia masennuinkin taas. Rakastuin puolisentoista vuotta sitten tulisesti unelmieni mieheen ja täydelliseen sielunkumppaniini. Oltiin ihan superonnellisia ja rakastuneita ja muutettiinkin yhteen, kunnes parin kuukauden yhteisasumisen jälkeen poikaystäväni päättikin haluta olla yksin. Hän on myös hyvin herkkä ja tarvitsee tosi paljon omaa aikaa ja tilaa, kuormittuu hyvin helposti ihmissuhteissa jne, joten oli vähän huono kombinaatio tää mun täydellinen läheisriippuvuus siihen...nyt jälkikäteen ajateltuna näkee kaikki ne asiat mitä olis pitänyt tehdä toisin alusta alkaen. Mulla ei meidän suhteen aikana ollut minkäänlaisia rajoja itseni ja hänen välillään, vaan oikeastaan elin omaa elämääni vain hänen kauttaan. Luulin olevani valmis parisuhteeseen mutta en vielä ollutkaan.

Joka tapauksessa tuo ero otti ihan valtavan koville ja sen jälkeen en oikein mitään muuta ole pystynyt ajattelemaan kuin kaikkia niitä asioita mitä tein väärin ja minkä takia meidän suhde ei onnistunut. Tuntui että jotenkin ihan pakkomielteisesti ajattelin vain tuota ihmistä koko ajan ja elättelin toiveita siitä, että ehkä voitaisiin palata yhteen vielä jokin päivä. Nyt alkaa ensimmäistä kertaa tuntua siltä, että mun elämä ehkä jatkuu sittenkin ilman häntä. Tosin uskon kyllä vahvasti vieläkin että voitaisiin joskus palata yhteen, mutta ei vielä pitkään aikaan. Ainakaan en pysty kuvittelemaan olevani kenenkään muun kuin hänen kanssaan, ennemmin olen sitten vaikka yksin. Mutta joo. Alkaa kuitenkin silleen helpottaa vihdoinkin🙂

Sitten oli vielä tietty toi mun ystävän itsemurha...sekin tuska alkaa nyt pikkuhiljaa laantua mutta kipeää tekee silti. Mutta ehkä täältä palstalta nyt löytyisi samanhenkisiä ystäviä, jotka pystyvät ymmärtämään tilanteeni ja kaikki omituiset tunteeni ja mielialanvaihteluni. Se tuntuu mukavalta ajatukselta🙂 Mistä päin te muuten kirjoittelette? Ei tarvitse tarkkoja paikkakuntia kertoa jos ei tälleen julkisesti halua! Itse asun tällä hetkellä Pohjois-Savossa. Mielellään tapaisin joskus vaikka ihan kasvotusten, kiva olisi silleenkin jakaa ajatuksia.

Edelleen täytyy kyllä korostaa tuon liikunnan ihmeellistä voimaa. Tuntuu että oon nyt ihan uusi ihminen, kun olen alkanut urheilemaan säännöllisesti ja enemmän pitämään huolta itsestäni. Toki varmasti myös sillä sähköhoidolla on ollut vaikutusta (viimeksikin sen vaikutus tuli vähän viiveellä), mutta uskon silti enemmän liikunnan liikkeelle pistämien endorfiinien saaneen mun mielialan hallintaan. Ja otin itselleni vuoden alussa kaksi kissaa, nekin saa päivittäin hyvälle mielelle🙂 liikunnat ja eläimet on ainakin mun kohdalla parasta sanatonta terapiaa.

Mut joo, kertokaahan kuulumisianne! Täytyy ylläpidolta selvittää miten saisi oman sähköpostiosoitteensa annettua jollekin toiselle palstan käyttäjälle, mutta siihen asti tapaamisiin täällä🙂

Mulla oireet kaksisuuntaiselle alkoi joskus 17-20 vuotiaana, mutta olen alkanut ihmettelemään, miksi hypomaniat kestävät vain muutamia satunnaisia päiviä. Oireeni ovatkin enemmän masennuksen puolella.

Tuosta kirjoitushommasta tuli mieleen, että sanoin joskus nuorena äidille, että haluan alkaa kirjailijaksi. Äiti vaan totesi ettei se ole mikään työ, eikä sillä tienaa mitään. Olenkin sitten vain kirjoittanut omaksi ilokseni.

Seurustelin vähän aika sitten puolitoista vuotta miehen kanssa, jonka takia muutin tänne pienelle paikkakunnalle Pirkanmaalle. Olin ihan siinä uskossa, että tää on nyt se loppuelämän tyyppi jonka kanssa haluun olla. Eihän se tietysti sitä ollut, mutta niin mä vaan harhaisesti ajattelin. Puolentoista vuoden jälkeen aloin jo innoissani katselemaan omakotitaloja ja käytiin niitä paikanpäällä katsomassakin. Sitten se lätkäisi uutisen täytettyään 27v. "Haluan sittenkin olla yksin, en tiedä mitä haluan elämältä". Se musersi mut ihan totaalisesti. Mulle on muutenkin tyypillistä "romahdukset", joita en pysty ennakoimaan, ja suoraan sanottuna niinä hetkinä en näe elämässäni mitään elämisen arvoista. Vain työ ja koira pitävät mut sillä hetkellä hengissä. Nukuin sitten kaksi yötä autossa, kun en vaan pystynyt menemään kotiin. Halusin kävellä auton alle. Luin netistä uutisen että joku oli tappanu itsensä jäämällä junan alle ja harkitsin sitäkin.

Nyt erosta on 4-5 kk ja alan olla omillani. Haikeaa ja surullista, että taas kaikki alkaa alusta, mutta tavallaan olen iloinen että saan keskittyä itseeni. Muutin tämmöiseen vanhaan omakotitaloon kaverin perheen ja toisen kaverin kanssa ja musta tää tekee tosi hyvää, kun ei joudu olemaan yksin pitkiä aikoja. Ja luonto rauhoittaa mua muutenkin. Mei ollaan kaikki täällä enemmän tai vähemmät terapian tarpeessa, joten ehkä tää on ihan hyvä paikka toistaiseksi mulle. 😀

Erot on kyllä ihan yhtä helvettiä. Mä olin kans ihan varma siitä, että se mun eksä on mun loppuelämän elämänkumppani ja mennään naimisiin ja perustetaan perhe jne...oikeastaan ajattelen niin vieläkin, mut nyt sentään ymmärrän mitä kaikkea työstettävää tässä vielä on ennen tuollaisia suunnitelmia. Pitkä tie, huoh. Mutta toivon vaan niin hartaasti että jonain kauniina päivänä voidaan taas olla yhdessä ja yrittää uudelleen. Nyt tuntuu niin voimakkaasti siltä, että en vain voi mistään löytää täydellisempää ja sopivampaa kumppania itselleni. Voihan ne ajatukset muuttua ajan kanssa, mut tällä hetkellä ainakin epäilen että ei muutu.

Mulla on oikeastaan aina ollut suurimmat ongelmat mun äidin kanssa. Äidillä on itsellään ollut tosi vaikea lapsuus, ja se on tavallaan siirtänyt niitä omia traumojaan minuun. Ei se ole oikein koskaan osannut olla äiti mulle. On vaan ollut kauhean vaativa ja ankara ja etäinen. En esim lapsuudesta muista kertaakaan, että äiti olis pitänyt mua sylissä tai ylipäätään ilmaissut jotenkin hellyyttä tai lämpöä. On vaan ollut sitä pahoinpitelyä ja haukkumista yms. Se sanoi mulle lapsuuden aikana monta monta kertaa, miten toivois että ois tehnyt abortin silloin kun se oli vielä mahdollista. Isäpuolen kanssa ne vaan riiteli koko ajan, ja pahimmillaan ne tilanteet johti äidin itsemurhayrityksiin. Muistan olleeni ekan kerran 8-vuotias, kun äiti tuli repimään mut sängystä ylös ja ilmoitti tappavansa itsensä eikä mulla sitten enää olis äitiä. Eli ihan äärettömän epävakaat olosuhteet ollu. Nykyisin äidistä kyllä huomaa miten paljon se katuu kaikkia asioita ja yrittää hyvittää niitä olemalla nyt tosi huolehtivainen hössöttäjä, välillä lässyttää mulle kuin jollekin kolmevuotiaalle ja yrittää halailla. Vähän ikävää sanoa näin, mutta too little too late...olisin kaivannut tollasta äitiä sillon joskus 25 vuotta sitten, en enää.

Mun äiti on koko ikänsä tehny töitä matalapalkka-aloilla ja oon tavallaan sellasesta työläisperheestä. Aina on korostettu sitä, miten tärkeetä on kouluttautua ja hankkia ns. "kunnon" ammatti. Ei puhettakaan mistään taiteilijahömpötyksistä. Sen takia varmaan en oikein koskaan ole ees uskaltanut ajatella, että lähtisin opiskelemaan jotain luovan puolen juttuja. Ennen kuin nyt. Piti ensin tosiaan hankkia tällainen "oikea" ammatti, niin tiukassa ne lapsuudenkodin asenteet ja arvot tavallaan on ihmisessä. Tuntuu tosi helpottavalta vihdoin tajuta, mikä on se mun oma juttu ja mitä mä oikeasti haluan elämässä tehdä. Kannustan siis sinuakin ehdottomasti seuraamaan sun unelmia ja tekemään sitä mitä ikinä haluat! 🙂

Mä asuin yli kolme vuotta kimppakämpissä ja nyt tuntuu ihanalta olla yksin. Saa olla just niin kuin haluaa. Voisin mä ehkä jonkun tositosi hyvän ja läheisen ystävän kanssa kuvitella asuvani yhdessä, mut tekee kyllä tosi hyvää nyt tavallaan vähän "itsenäistyä" ja elää vaan itelleen. Sen mun itsemurhan tehneen ystävän kanssa suunniteltiin yhteenmuuttoa ja kateltiinkin asuntoja, mut elämä ei aina mee niinkuin suunnittelee tai haluais...tosi monta vuotta oli sellasta aikaa mun elämässä etten oikeastaan kestänyt yksinäisyyttä tai yksinoloa, mut nyt tuntuu ensimmäistä kertaa hyvältä olla yksin. Ihana tunne, kun yksin omassa seurassa ollessa ei ahdista tai tuu sellasta fiilistä että pakko hakeutua jonnekin ihmisten seuraan ennen kuin tulen hulluksi😀 mut hienoa että säkin olet löytänyt itsellesi hyvän tavan elää ja olla! Jossain vaiheessa elämää sitä tarvitsee ihmisiä ympärilleen, jotta selviää ja pärjää ja pääsee opettelemaan itsenäistymistä🙂 tai miksei joku vois haluta aina olla ihmisten kanssa, yksilöitähän me kaikki ollaan ja ihan yhtä oikeita kaikki valinnat ja ratkaisut. Mikä sopii kellekin🙂

Käytätkö sä mitään lääkkeitä tällä hetkellä ja jos käytät, niin ootko kokenut niistä olevan hyötyä?