Elämää masennuksen kanssa
Ajattelin katsoa olisiko mitään apua kirjoittaa tänne. Jos ei muuten niin saanpa ainakin purettua ajatuksiani johonkin.
Elämä menee vaihteeksi taas kahtasataa päin seinää. Perjantaina ilmoitin pomolle, että olen aivan loppu ja minun on pakko pitää vapaata levätäkseni. Työt jäivät kesken ja muut joutuvat hoitamaan ne loppuun. Keräilen taas mukavasti irtopisteitä…
Olen työpaikassa johon olen halunnut valmistumisestani lähtien ja lähes siinä asemassa, josta olen aina unelmoinut. Voisi melkein sanoa, että asiat eivät voisi paremmin olla. Työ on vain niin stressaavaa ja raastavaa, että burnout alalla on enemmän sääntö kuin poikkeus. Tämä on nyt toinen kerta kahden vuoden sisään, kun voimat loppuu totaalisesti. Sitä ennen olen selvinnyt lyhyillä sairauslomilla. Nyt kun olen nähnyt unelmatyöpaikkani raa’an realiteetin, ovat unelmani sirpaleina. Tiedän, että en tule kestämään enää tämän työn rasitusta.
Viime vuosi oli taloudellisesti katastrofaalinen. Olin selvinnyt ensimmäisestä burnoutista ja sain nykyisen työni, mutta tuloni tippuivat ja hädintuskin selvisin enää velkataakasta. Sitten vuoden vaihteessa sain tiedon, että isäni oli joutunut sairaalaan. Pian selvisi, että hänellä oli loppuvaiheen syöpä eikä elinaikaennuste ollut kovin hyvä. Onneksi jaksoin vielä silloin järjestää pankin kanssa velka-asiat uudelleen ja helpottaa elämääni ainakin sillä saralla. Se oli tarpeen, koska isäni asui ulkomailla ja matkustaminen tiesi lisämenoja.
Isäni kuoli kolme viikkoa sen jälkeen, kun oli joutunut sairaalaan. Ehdin kuitenkin viettämään aikaa hänen kanssaan ja valmistautumaan tulevaan. Vaikka asia tuli yllättäen, uskon että se olisi ollut vielä pahempi, jos olisin vain saanut tiedon hänen kuolemastaan. Viime ajat ovat kuluneet käytännön asoiden hoitamisessa, eikä kaikki ole ohi vieläkään.
Tämä asia vaikuttaa varmasti hyvin vahvasti nykyiseen uupumiseeni, mutta pohjalla minulla on ollut jo koko aikuisikäni pitkäaikainen masennus joka ei asiaa ole helpottanut pätkääkään. Lääkityksen avulla masennus on pysynyt jotakuinkin aisoissa, vaikkakin annosmääriä on pitänyt vuosien saatossa nostaa. Tosin eivät nekään pystyneet estämään tätä romahdusta, eikä annosmääriä loputtomiin voi nostaa. Ja mitä sen jälkeen kun lääkkeet eivät enää tehoa? Se on sitten adios. Ahdistaa.
En tiedä, ehkä pitäisi kysyä uudelleenkouluttautumisesta. Joku uusi ammatti, jossa stressin määrä on hallittavissa, jossa olisi säännölliset työajat. Onko niitä enää olemassa?
Kerro omista mietteistä ja kokemuksista. Nyt loppuu akku, sekä itsestäni että tabletista.
Moi!
Itsellä myös masennus ollut lapsesta. Tein sos terv alan töitä vaihtelevasti viitisentoista vuotta. Useampi uupumus ja työpaikka. Masennus sykli tiheni ja lapsuudesta tutut pakkoajatukset palasivat angstin ja paniikin ja sos fobian kanssa. Lopulta piiiiiitkän saikun päätteeksi osakuntotustuelta lähdin uudelleen kouluttautumaan. Terapiaa lääkityksen lisäksi olen käynyt 7v. Nyt koulutus ja terapia loppusuoralla. Kokopäivätöihin en pysty mutta uskon että osapäivätöitä keikkaa yms toki. Osakuntoutustuella jatkan. Ammatillisesta kuntoutuksesta saa aikaa kuntoutua, uusia näkökulmia työelämään, uuden ammatin ja toivoa. Minusta se kannattaa. Terapia on osaltaan auttanut luopumaan "taistelusta" ja hyväksymään rajat. Möimme kalliin talon ja teimme muita hyviä ratkaisuja keventääkseemme elämän stressiä. Elämästä tuli kevyempää. Masennuksen ja muut oireet on helpompi jaksaa kun ei ole taakkaa harteilla.
Zorbas1102 kirjoitti 20.3.2016 22:1
Moi!
Itsellä myös masennus ollut lapsesta. Tein sos terv alan töitä vaihtelevasti viitisentoista vuotta. Useampi uupumus ja työpaikka. Masennus sykli tiheni ja lapsuudesta tutut pakkoajatukset palasivat angstin ja paniikin ja sos fobian kanssa. Lopulta piiiiiitkän saikun päätteeksi osakuntotustuelta lähdin uudelleen kouluttautumaan. Terapiaa lääkityksen lisäksi olen käynyt 7v. Nyt koulutus ja terapia loppusuoralla. Kokopäivätöihin en pysty mutta uskon että osapäivätöitä keikkaa yms toki. Osakuntoutustuella jatkan. Ammatillisesta kuntoutuksesta saa aikaa kuntoutua, uusia näkökulmia työelämään, uuden ammatin ja toivoa. Minusta se kannattaa. Terapia on osaltaan auttanut luopumaan "taistelusta" ja hyväksymään rajat. Möimme kalliin talon ja teimme muita hyviä ratkaisuja keventääkseemme elämän stressiä. Elämästä tuli kevyempää. Masennuksen ja muut oireet on helpompi jaksaa kun ei ole taakkaa harteilla.
Kaksi viikkoa sairauslomaa takana ja olo sen kuin heikkenee. Keskustelin lääkärissä lääkityksestä, koska se ei mielestäni toimi enää. Ehkä tässä pitää palata takaisin vanhaan lääkitykseen tai johonkin vastaavaa. Nyt näyttää pahasti taas siltä, että saikku pitkittyy...
jostain pitäisi löytää voimat etsiä edullisempi kämppä, koska sairauspäivärahalla tätä ei enää maksella ☹️
Miten vaikeaa ammatilliseen kuntoutukseen pääseminen on? Laitoin yhteishaussa pariin AMK:n paperit sisään. Koulutuspaikkahan pitänee hankkia itse? Arvioiko Kela mihin koulutukseen/ammattiin olet soveltuva?
Toivotaan että olen tueksi ja avuksi. Eli ammatillisesta kuntoutuksesta kannattaa puhua lääkärin kanssa. Lisäks pitää tulla riittävän hyvään kuntoon että voi sellaisen aloittaa. Siitä saa kuntoutustuen 33% korotettuna eli ihan kannattavaa hommaa...jos siis eläkeyhtiö sen kustantaa. Kelasta en osaa sanoa. Oli saikulla puolen vuotta ennen kun aloimme lääkärin kanssa asiasta keskustella. Suosittelisin lääkityksen tsekkkaamista ja terapiatarpeen. Terapiakin oli oma tarinansa.
Zorbas1102 kirjoitti 20.3.2016 22:1
Masennus sykli tiheni ja lapsuudesta tutut pakkoajatukset palasivat angstin ja paniikin ja sos fobian kanssa.
Moi Zorbas
Palaan tähän, koska sain tänään diagnoosin yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä, jossa sosiaalinen phobia on aika keskeisessä roolissa. Aiempina vuosina tuo phobia ei ole ollut niin häiritsevä, lääkityksen kanssa sen kanssa on tullut jokseenkin toimeen. Tosin nyt viimeaikaisten lääkevaihdosten jäljiltä nämä oireilut ovat taas pompanneet pintaan. Jos tässä tilanteessa pitäisi jotain positiivista nähdä, niin se on se, että ensikertaa hoitava lääkäri ylipäänsä kiinnittää huomionsa mun ahdistusoireisiin. En ole koskaan ajatellutkaan, että mulla olisi ahdistus. Nyt kun on tutustunut asiaan, niin se sopii kuin nyrkki nenään. Sitten pohditaankin, että kumpi oli ensin, ahdistus vai masennus, ja kumpi on seurausta toiselle jne. Eihän tässäkään mennyt kuin se 20v...
Hyppään hieman asiasta toiseen. Mulla alkaa olemaan paskansietokyky viritetty äärimmilleen. Kaikkien aiemmin mainittujen vastoinkäymisten lisäksi eksäni joutui lopettamaan viime keskiviikkona, päivä mun syntymäpäivän jälkeen, meidän muinoin yhteisen koiran. Valitsin koiran aikoinaan itse, tai ehkä se oli toisinpäin, koira valitsi minut. Puolen vuoden ikäisenä se sairastui epilepsiaan ja elämä oli jo silloin liipaisimella. Hoito ei alkuun tepsinyt, kaikki näytti huonolta. Lopulta löytyi sopiva lääkitys, jolla kohtaukset saatiin kuriin. Tosin lääkityksestä johtuen elinaikaodotus ei ollut tietenkään normaali. No, 16,5 vuotta tuli ikää tauluun, eli ihan vanhuuden piikkiin voi laittaa. Hyvä elämä sillä oli, sikäli olen onnellinen, mutta kyllä tämä tässä tilanteessa tuntuu niin perkeleen vaikealta, etenkin kun oma, nykyinen, koira yllättäen puri tänään tulevaa naapuria pohkeeseen.
Olen siis viikon päästä muuttamassa tyttöystävän luokse. Vein tänään jo tavaroita hänen luokseen ja koira oli mukana reissulla. Kun lähdimme sieltä, ulko-ovella tuli naapuri vastaan, jota tämä yksi näykkäisi. Syytä en voi muuta kuin arvailla, mutta tyypin ensireaktio kuului: "Teenkö ilmoituksen, teenkö ilmoituksen?" Jep, jep, hyvin alkaa tämäkin. Niin tai näin, nyt sitten saa koko ajan pelätä joko häätöä tai pahempaa vielä kyttiä jotka hakevat koiran lopetettavaksi. Mun koira on mulle äärimmäisen tärkeä ja ainoa asia, joka pitää mut kiinni elämän syrjässä. Jos se lopetettaisiin, niin ei munkaan elämällä ole enää mitään merkitystä. Voivat paskat laittaa mullekin samalla kuulan kalloon.
Ja tässä sitten pitäisi muuttaa, lukea pääsykokeisiin ja palata töihin. Morjens, viimeinen sammuttaa valot. Sori tää vuodatus, pakko saada purettua tämä johonkin.