Elämää masennuksen jälkeen...?
Olen kamppaillut (vähintäänkin) muutaman vuoden masennuksen ja yleisen ahdistunesuushäiriön kanssa ja päivä päivältä tulen epätoivoisemmaksi sen suhteen, voinko enää koskaan parantua tästä sairaudesta niin, että voisin elää elämääni ollen siihen tyytyväinen. Onko toivoa elämästä nauttimiseen? Ajatuskin siitä, että voisin joskus elää ”normaalia” elämää, josta voisin ajatella, että on upeaa olla hengissä ja saada elää tätä ainutkertaista elämää tuntuu täysin utopistiselta ☹️…
Olen niin turhautunut siihen, että elämää hehkutetaan jotenkin ihmeellisenä ja ihanana asiana. Minulle elämä on ollut pääasiassa turhautuneisuutta, itseinhoa, epävarmuuttaa, pelkoa, yksinäisyyttä ja alakuloa murrosikäisestä saakka. Vasta nuorena aikuisena tajusin, ettei murrosiän pahaolo ja epävarmuus menekään kohdallani pois niinkuin ikätovereillani. Vasta muutaman vuoden olen tiennyt olevani masentunut – ties kuinka kauan jonkin asteisena. Nyt tuntuu siltä, että ikätoverit luovat uraa ja perhettä ympärillä ja nauttivat täysin rinnoin elämästä – ottavat kaiken irti – ja minä olen menettänyt jo mahdollisuuden tähän kaikkeen. Harvat parisuhteeni ovat olleet aina olleet jo jotakuinkin heti alkuunsa tuhoontuomittuja, urasuunnitteluni menee päin honkia koska en yksinkertaisesti osaa sanoa mikä minua kiinnostaisi (lääkärin mukaan en ole kosketuksissa omiin haluihini) jne. Tuntuu kuin olisin pudonnut kelkasta kriittisellä hetkellä, eikä mukaan hyvään elämään enää ehdi. Osaako kukaan sanoa, voiko masentuneena nuoruutensa ja varhaisaikuisuutensa elänyt vielä joskus elää elämisen arvoista elämää? Onko parantumaan pyrkiminen tämän kaiken taistelun väärti?
No, ehkä jos uusi lääkeannos + toivottavasti pian terapiaan pääseminen saa mielialani kohenemaan ja itsetuntemukseni paranemaan sen verran, että osaisin sanoa mitä elämältä haluan ja olisi vielä voimia pyrkiä sitä kohti, voi johonkin päämäärän pyrkiminen tuoda toivoa hyvästä elämästä ja elämänhalua. Enkä muuta tällä hetkellä haluakaan, kuin parantua ja tuntea halua elää. Huoh.
Sulla on hyvä ja puhuttava otsikko. Myös minä olen kärsinyt masennuksesta. Enää se on lievää. Lääkitys on ja terapiaa pari vuotta takana. Omalta kohdalta voin sanoa, että tuntuu paremmalta.
Uskon, että terapia tekee sullekin hyvää. Ja onhan tämä arkinen elämä puurtamista. Pienistä jutuistakin voi löytää ilon.
Dolorous kirjoitti 4.6.2012 0:0
...
Osaako kukaan sanoa, voiko masentuneena nuoruutensa ja varhaisaikuisuutensa elänyt vielä joskus elää elämisen arvoista elämää? Onko parantumaan pyrkiminen tämän kaiken taistelun väärti? ...
Voi ja parantumaan pyrkiminen on todellakin kaiken vaivan väärti!
Perjantaina otin uuden - toivottavasti tärkeän - parantumiseen aktiviisesti tähtäävän askeleen: otin yhteyttä psykoterapeuttiin ja kysyin ensikäyntiä. Olen 1,5 vuotta "yrittänyt" tehdä tätä onnistumatta kirjoittaa ja lähettää sähköpostia psykoterapeutille. Sain jo samana iltana häneltä vastauksen ja ensimmäinen arviointikäyntiaika on sovittu parin viikon päähän. Hurraa minä!
En tiedä miksi tämän askeleen ottaminen on tuntunut niin vaikealta. Olenhan hakenut jo apua aikaisemminkin, mutta en pitkäkestoiseen terapiaan tähtäävää apua. Ehkä minua pelottaa ajatus siitä, että saan jakaa tai joudun jakamaan koko sieluni ja mielenliikkeeni jollekin vielä täysin ventovieraalle ihmiselle. Tavallaan ajatus lohduttaa minua, tavallaan pelottaa suunnattomasti. Olen innoissani siitä, että tämän kautta voisin saada elämääni ihmisen, joka olisi vaikka kerrankin viikossa vain minua varten - minun olisi sallittua näyttää mitä tahansa tunteita, eikä tarvitsisi pelätä pilaavansa jonkun ystävänsä päivää sillä että taas ahdistaa ja on huono olla. Ja jos hyvin käy, voin tämän ihmisen kanssa yhdessä löytää solmukohtani ja ehkä apua ja vinkkejä niiden työstämiseen. Toisaalta pelkään, että mitä jos tämä ihminen on "vain töissä": ei ole aidosti läsnä/miettii omia asioitaan samalla/kyllästyy minun kehässä kiertämiseen? Tai entä jos hän saa kaivettua esiin jotain minusta, jota en halua tuoda tietoisuuteeni ja myöntää? Pelkään, että joudun myöntämään itselleni, että en ole niin fiksu kuin haluaisin olla, en ole niin kaunis kuin haluiaisin olla, en ole niin luova kuin haluiaisin olla jne. Masennus on siitä turvallinen sairaus, että sen taakse voi niin helposti piiloutua... Sen varjolla ei tarvitse myöntää itselleen, ettei ehkä olekaan eikä koskaan tule olemaan mitään tavallista kummempaa. Masennuksen varjolla voi ajatella, että olen huono ja tyhmä ihminen siksi, koska masennus vie minulta voimat ja keskittymiskyvyn yms... On vielä tavallaan olemassa toivoa, että JOS en olisi masentunut, olisin fiksu ja filmaattinen, elämässä menestynyt, sosiaalisesti kyvykäs ja onnellinen nuori nainen. Masennus on tavallaan jopa ehkä turva minulle..
Noh, joka tapauksessa pallo on nyt lähtenyt vierimään! Olen huojentunut. Olen ylpeä itsestäni, että kykenin vihdoin ottamaan yhteyttä tähän ihmiseen, jota minulle oli toinen lääkäri suositellut. Nyt huomaan, että olin rakentanut mielessäni esteen yhteydenottamiselle: tiesin, että voin laittaa hänelle sähköpostia, mutta olin ajatellut, että hän soittaa takaisin eikä vastaa sähköpostilla. Koin epämukavaksi ajatuksen, että hän soittaisi minulle. Hän kuitenkin laittoi sähköpostia ja otti minut hyvin vastaan - huoleni oli ollut turha. (jännitin siis sitä, että joutuisin puhumaan hänen kanssaan puhelimessa - enkä oikein tiedä miksi...)
Itseasiassa liikkeelle laittava voimani tällä kertaa oli se, että minulla on ollut huonompi jakso taas viime viikkoina tässä.. Viime viikon olin lomalla ja koko viikon vain nukuin, nukuin, nukuin, sillä en yksinkertaisesti jaksanut yhtään mitään muuta. Perjantaina tein Selviydyn.fi -sivustolla masennustestin ja sain tulokseksi vaikea masennus. Pelästyin. Onko vointini huonontunut entisestään?
Toivon, että pitkäjänteisen työskentelyn kautta terapia saa minut taistelemaan itseni pois masennuksen turvasatamasta ja ehkä sen jälkeen minulla jopa on voimaa pitää itsestäni huolta paremmin, ehkä muistini paranee ennalleen, ehkä vielä jonakin päivänä löydän rakkautta elämääni - jos en ole masentunut... Minun pitää oppia näkemään masennus vihollisena, ei turvana. Mutta tottapuhuen, en osaa kuvitella elämääni enää ilman tätä oloa. Millaista se olisi? Olla tyytyväinen ja kykenevä elämään sellaista elämää jota haluaisi? Pystyä asettamaan tavoitteita ja pyrkiä niihin? Olla sinut itsensä kanssa niin hyvässä kuin huonossakin?