Elämä vedenjakajalla
Istun kirjoittamassa sähkökynttelikön valossa, muuten ei valosta tai joulutunnelmasta ole tietoakaan.
Läheinen ihminen, jota olen vuosia hoitanut, on nyt siinä pisteessä, että edessä on siirtäminen laitoshoitoon. Suru sen vuoksi on musertava, sillä emme kumpikaan olisi halunneet joutua tähän tilanteeseen.
Lisäksi itse tunnen putoavani tyhjän päälle. Jäin hiljattain vuodeksi töistä vuorotteluvapaalle voidakseni keskittyä rakkaimpani hoitamiseen: nyt on edessä vain tyhjiä kuukausia vailla työtä, mielekästä tehtävää ja – mikä tuntuu tällä hetkellä vähäpätöisimmältä, mutta mieltä ahdistaa sekin : riittävää toimeentuloa. Asuntokin menee muuttuneen tilanteen myötä. Joka suunnassa on seinä pystyssä.
Sairaalassa jaksan hillitä itseni, mutta tyhjään kotiin palatessani itken kun katselen puistojen lumisia puita ja jouluvaloja.
En kirjoita tänne kaipaakseni lohdutuksen sanoja hyviä neuvoja – niitä ei yksinkertaisesti ole tai niitä ei jaksa ottaa vastaan juuri nyt.
Onko ketään joka on ollut tai on samassa tilanteessa ja joka yjmmärtäisi tuskani, kun sanon, että en usko jaksavani nähdä tulevaa joulua?