Minun tarina alkaa seittemän vuotta sitten ,kun sairastuin epämääräsiin vatsavaivoihin. Kerran sitten lääkärin vastaanotolla ,sain elämäni ensimmäisen paniikkikohtauksen,kun sitten lääkäri tietenkin tajusi mistä oli kyseja pystyi tekemään oikean diagnoosin. Diagnoosini oli paniikkikohtaukset ja vakava masennus.
Minua hoidettiin nelisen vuotta psykiatrian osastolla hyvin tuloksin ja tuntui, kun saavutin elämässäni taas tasapainon ja pystyin elämään oireitteni kanssa ja pikku hiljaa ne hävisivätkin kokonaan.
Vietin tuona neljän vuoden aikana melkeempä koko elämäni kotonani ja en uskaltanu vain poistua kotoota. Kun liikkuminen loppui niin aloin pelkäämään ihimisiä ja aivan kaikkea toisin sanoen. Opin kuitenkin viemään itseäni ulos mukavuusalueeltani ja sain, kun sainkin oireeni kuriin,mikä kyllä jossain vaiheessa tuntui aivan mahdottomalta ajatukselta.
Päätin vuosi sitten hakeutua opiskelemaan,kun koskaan en sairastumisen myötä ole pystynyt toisen asteen tutkintoa hankkimaan. Ja pääsinkin opiskelemaan ja kun kaikki tuntui olevan elämässäni hyvin,niin päätin jättää lääkitykseni pois kokonaan lääkärinohjeiden mukaan lopettaen.
Kunnes sitten keväällä taas kaikki muuttui.. Mieleni romahti ensin ja sen jälkeen alkoi tulemaan sydämmen tykytyksiä ja muita kroppaan liittyviä oireita..kasvojen puutumista..käsien puutumista..huimausta..lihaskipuja/kramppeja..päänsärkyä.. vatsakipuja..palan tunne kurkussa..yms
Ja tällä kierroksella sitten lääkärin diagnoosi oli ”yleistynyt ahdistuneisuushäiriö”. Elämääni tuli useita erillaisia stressaavia tekijöitä samoihin aikoihin.. Isoisäni menehtyi..ystäväpiirissä tapahtui ikäviä asioita..koulussa oli koe jakso..ja veljeni sairastui erittäin vakavasti ja hänen selviäminen elämän tielle ,oli erittäin kyseenalaista. Nyt kyllä tosin kaikki on suht hyvin ja veljeni on ruvennut toipumaan erittäin hyvin.
Mutta itse olen vaan erittäin väsynyt ja kyllästynyt tähän sairastamiseen ja näihin oireisiin. Kuukauden päästä minulla alkaa psykiatrian osastolla lyhyt terapia jakso, mutta en tiedä onko siitä apua, toivoisin tietenkin että olisi,mutta pieni epäilys kyllä on olemassa.
Onko täällä ketään joka painisi samojen ongelmien kanssa ? Olisi mukava kuulla miten ihmiset selviävät arjessa, kun kohta taas koulu pitäisi alkaa ja palata aherruksen pariin.
Itse en hirveämmin anna painoarvoa diagnooseille, koska ne ovat mielestäni vain luokiteltuja viestejä siitä, että ihmisellä on jokin asia vialla. Olen noin 15-vuotiaasta asti kärsinyt ahdistuneisuudesta ja samaisen yleistyneen ahdistusneisuushäiriön diagnoosin sain 20-vuotiaana, kun intti jäi hermoromahduksen myötä kesken. Taustallani on myös useita masennuskausia, mieliala-ailahteluja sekä itsetuhoista käyttäytymistä. Kasvatukseni oli ylikontrolloivaa ja neuroottista ja peruskoulun ajan olin koulukiusattuna. Olettaisin näiden kahden tekijän olevan isoimmat tekijät ahdistuneisuuteni muodostumisessa ja heikon itsetuntoni muovautumisessa.
Paikoitellen elämässäni ovat ulkoisesti asiat olleet ihan hyvin, vaikkakin sisäinen maailmani on ollut yhtä helvettiä. Tällä hetkellä muutamat viime vuodet ovat olleet todella sekavia ja raskaita, pätkätöitä ja yhden amk-tutkinnon olen alkoholin kanssa hampaat irvessä puskemalla saanut väännettyä läpi. Hoitohenkilökuntahan on tietysti linkittänyt alkoholin ja ahdistuneisuuden toisiinsa melko suoraan siten, että ahdistuneisuus johtuisi automaattisesti siitä. Mielestäni on harmillista että itsenikaltaisia moniongelmaisia tapauksia "tasapäistetään" liiaksi, eikä mietitä minkä verran esimerkiksi itsemurhan tehnyt alkoholisoitunut selkeästi vanhempi velipuoli on vaikuttanut teinin ajatusmaailmaan. Jotenkin muutenkin koomista, että ahdistuneisuusdiagnoosin jälkeen kesti viisi vuotta ennen kuin sain pysyvän rauhoittavan lääkityksen. Yksi oloa helpottava, mutta elämää muutoin hankaloittava tekijä on eristäytyminen.
Väkisin on tullut yritettyä ja pakonomaisesti ns. yhteiskuntavelvollisuuksia suoritettua. Nyt kolmenkympin kynnyksellä olen vaan ilmeisesti päätynyt tilanteeseen, jossa joudun myöntämään itselleni mitkä ovat todelliset voimavarani, mikä on minulle elämässä mielekästä, minkälaisella toimintakyvyllä pystyn yhteiskunnassa toimimaan ja mitkä asiat ovat minulle haitallisia ja tarpeettomia. Käytännössä minulle turhat ja liiat velvollisuudet täytyy karsia pois haitallisten käyttäytymismallien ohella ja keskittyä ensisijaisesti omaan jaksamiseen ja hyvinvointiin, sekä niihin asioihin joista itse kokee saavansa merkitystä (joita ei tosin juuri ole). Tuntuu vain siltä että olen saanut elämältä jo ihan tarpeeksi turpaani. 🤕
Tuntuu usein turhauttavalta, kun tietää ja muistaa kuinka tasapainosena ja rauhallisena lapsena tähän maailmaan tupsahti, ja nyt vaikuttaa siltä, että ainoaksi tehtäväksi on jäänyt kasailla oman mielensä sirpaleet ennen kuin aika tästä kehosta jättää. Normaali arkiasioista ja muutaman ihmissuhteen ylläpitäminen on nykyään aivan tarpeeksi ahdistavaa ja stressaavaa, vaikkakin joitain avoimen yliopiston opintoja olen koittanut suoritella, pysyen jollain tavalla "yhteiskunnan" menossa mukana. Opinnotkin yleensä sijoittuvat keväälle ja kesälle, koska useimmiten kaamosmasennuskaudet ovat vain liian raskaita. En nyt oikein osaa muuta toivottaa kuin jaksamisia, omalle kohdalleni toivon että elämä olisi tunnetasolla edes pääpiirteittäin siedettävää, koska ahdistus tuntuu ruosteelta, joka pikkuhiljaa kuluttaa rungon puhki.
Heips!
Mukavaa ,kun joku joka tietää mistä puhun kirjoitti!
Tekstissäsi on paljon samoja asioita, joita ite käyn läpi myös ja mitä elämäni polulla on sattunut ja tapahtunut.
Itse olen myös ollut koulukiusattu alakoulussa,mutta niinkin ikävän usein kun siinä käy ,niin yläasteella musta muovautui kiusaaja.
Itse koen myös omistavani mielettömän huonon itsetunnon. usein myös koen elämääni eläessäni ajatuksia "mitä tuokin ihminen ajattelee musta" "mitä voisin tehdä toisin,että elämäni olisi mukavempaa" yms.. mutta sitten vastapainoksi usein myös mietin, että miksi ihmeessä mun pitäisi välittää aina siitä, mitä muut ajattelee ja miettii,miksi en voisi keskittyä vaan itseeni ja itseni hyvinvointiin ? Kun usein muiden tarpeet ja pyynnöt menevät omieni edelle. Jotenkin tuntuu ,että mulla on aivan liian suuri tarve mielyttää ja tulla hyväksytyksi muiden ihmisten seurassa ja silmissä.
Ymmärrän kiukkusi myös tuohon alkoholin ja ahdistuneisuuden yhteen liittämiseksi. Tuskin alkoholia sinullakaan kuluisi, jos ahdistuneisuutta ei olisi,jokainen meistä varmasti hakee apua erillaisista asioista. Hoitavan tahon pitäisi pystyä paneutumaan perimmäisiin syihin ,eikä niihin mitä ne tänä päivän on. Jostainhan tämäkin kaikki johtuu ?
Itsellänikin myös tuohon yhteiskuntaan on ollut erittäin vaikeeta soputua ja on kouluja käyty ja kouluja lopetetettu... tuntuu ,kun ei itse löytäisi sitä omaa paikkaansa millään.
Usein myös pelkään tulevaa,että mitä elämäni tulee olemaan,kun vanhempani eivät ole enää auttamassa tässä arjen elämisessä ?
Vanhempani siis eivät ole mitenkään erityisen hulluja ,vaan auttavat sillon ,kun apua oikeesti tarvitsen ja pyydän sitä. Olen sairauteni aikana turvautunut vanhempiini,kun ei oikein muita ole.
Itse pidän sua jo melko rikkaana ihmisenä, kun olet jaksanut pitää yllä ihmisuhteita.. itse en ole aina jaksanut ja siitä taitaa johtua myös tämä vähäinen ystävien määrä.
Usein kun mietin asioita, mitä elämästäni puuttuu,asioita ja juttuja mitkä tekisi mut vilpittömästi onnelliseksi on; Parisuhde,enemmän ystäviä ja päänterveys.
Oloni on usein yksinäinen,mutta sitten taas tulee mietittyyn, että miksi kukaan tahtoisi olla tälläisen "ei niin tasapainosen ihmisen" kanssa tekemisissä tai elää sitten yhteistä arkea yms..
Toivon sulle tosi paljon voimia syksyyn ja tulevaan talveen ,tiedän miten rankkoja tämä kyseiset vuoden ajat voivatkin olla,kun valon määrä vähenee ja muutenkin kaikki muuttuu niin synkäksi.
Tervehdys teille kohtalotoverit.
Te olette vielä nuoria, minä jo tuplasti vanhempaa vuosikertaa. Paljon siitä, mitä kerrotte ongelmistanne ja vaikeuksistanne, on minulle tuttua jo vuosikymmenten takaa ja aina tähän päivään saakka.
On olemassa sananlasku "päivääkään en vaihtaisi pois", minulle ei paljoa jäisi, mitä en vaihtaisi (lähinnä avioliiton alkupuoli ja lapset, myöhemmin lapsenlapset). Vaimo lähti menestyneemmän ja rikkaamman miehen matkaan, joka pystyi tarjoamaan talvilomia Thaimaassa, hiihtoretkiä Lapissa kesäkuussa, kanssakäymistä"parempien" ihmisten piireissä ja muuta luxusta.
Mitään sellaista ei meikäläinen täysin kouluja käymätön luuseri pystynyt antamaan.
Depressiolääkkeet tulivat tutuiksi, tuskani purin mielettömään työntekoon (lapset kyllä kärsivät, vaikka vähät vapaa-aikani yritin pyhittää heille.
Alkoholistakin on kokemusta, minulle bentsodiatzepiini-tyyppisistä lääkkeistä ei ole ollut mitään apua ahdistukseen, mutta pienestä määrästä hyvää viiniä sydäntä puristava koura hellittää ja pystyn taas hengittämään.
Puoli pulloa kuluu illassa hitaasti nautittuna n. klo 17-23 välillä ja sitten kykenen ehkä nukkumaa 4-5 tuntia.
On käsittämätöntä, ettei lääketiede pysty kehittämään alkoholin tasoista rauhoittavaa lääkitystä, tietysti ilman alkon haittavaikutuksia.
VAROITUS: alkoholi on tehokas, mutta salakavala lääke, käytä sitä vain ensiapuna, kunnes saat ammattiapua, ja Sinulla on jo kokemusta sen aineen vaikutuksista itseesi.
Pitkäaikainen käyttö johtaa väistämättä tilanteen huonontumiseen!
Minulla on nyt ollut taas 2 debislääkettä käytössä vajaan vuoden, alkoholiinkin olen joutunut turvautumaan jo pari viikkoa edelläkuvatun käytännön mukaan. Psykiatrilta sain äskettäin neuvon nostaa toisen nauttimani lääkkeen annostus asteittain nelinkertaiseksi, mutta ei muuta apua.
Minulla on myös nyt keskusteluapua MTT:ssä n. kerran 1,5 vkossa ja pari lapsistani on huomannut minun olevan ongelmissa, jommaltakummalta tulee soitto usemman kerran viikossa.
Haluaisin myös löytää keskustelukaverin jostakin älykkäästä ja kypsässä iässä olevasta naisesta, koska aiemmasta kokemuksesta tiedän sen helpottavan debistä. Puheenaiheita: elämän syvimmät arvot, ihmisen suhteet toisiin tunteviin olentoihin ja velvollisuudet koko ns. luomakuntaa kohtaan. Myös muut filosofiset pohdiskelut.
Mutta selviänkö minä tästä? En haluaisi jättää lapsiani ja lapsenlapsiani rumalla tavalla ja pitkäaikaisessa laitoshoidossa ollut ja siellä loppuelämänsä viettämään joutuva "tyttöystäväni" luhistuisi lopullisesti, jos lähtisin tekemään lopullista ratkaisua.
Toivon teille kummalekin onnea selvitäksenne elämän karikoissa, oikein hyvät ystävät olisivat tärkeä apu, toivottavasti teillä on/löydätte sellaisia.
Kaikkea hyvää teille.
T. Raakis
Olen tässä muutaman päivän ajan miettinyt,että mitkä ovat sellaisia asioita mitkä ahdistavat elämässäni ja mitkä tuottavat lisää pahaa oloa..
Ensimmäinen asia on tälläinen että en ole koskaan elämäni aikana seurustellut miehen kanssa,joten koen jollain tavalla itseni erillaiseksi,kun muut ikäiseni ihmiset. Ala ja ylä asteellakaan en ollut ns.kimpassa kenenkään kanssa. En ollut koskaan poikien silmissä kaunis tai haluttu. Tänä päivänä kaipaan mielettömästi rinnalleni kuitenkin kulkemaan miestä.
olen saanut ns.vanhanaikaisen kasvatuksen ja kotona aina vanhemmat ovat puhuneet ,että irtosuhteet ja yhdenyön seksisuhteet eivät ole hyvästä.. Joten miesten kanssa kammarin puolelta minulla ei ole kokemuksia. Tämäkin saa tuntemaan itseni erittäin erillaiseksi ,kun kaikki muut ikäiseni. ja pelot on tämänkin asian suhteen noussut niin isoiksi,että kartan ja jännitän tilanteita ,jossa joku mies saattaisi ns.hakeutua tutustumaan ja lähelleni.
Minun on myös erittäin vaikea juoda alkoholia. Humaltuneena ahdistukseni lisääntyy ja loppuenlopuksi tuntuu kun kuolisi ahdistukseen humalassa,joten sen takia olen päättänyt olla kokonaan käyttämättä alkoholia. Ja tämäkin saa tuntemaan itsensä erillaiseksi
olen myös veljeni sairauden myötä alkanut pelkäämään erillaisia sairauksia ja kuoleman pelko minulla on myös. Pelkään että sairastan itse mitä millonkin..on ollut aivokasvain,paksusuolensyöpä,munuaisiin levinnyt virtsatieinfektio,silmätulehdus,hiivasyndrooma..yms..
Pelkään usein myös ystävieni,perheeni ja lemmikkienikin terveyden puolesta.
Tuntuu kun elämäni etenisi pelosta toiseen ja tämä kaikki saa itseni tuntemaan itseni oudoksi ja ulkopuoliseksi.. Ja tämä kaikki saa aikaan myös pahaaoloa...otänään taas on ollut erittäin huono vointi ja pelännyt koko ajan jotain.. Olen vain niin väsynyt 😴
Onko teille kenellekkään tälläiset pelot ja tunteet tuttuja ?