Elämä perheväkivallan jälkeen

Elämä perheväkivallan jälkeen

Käyttäjä Tasha aloittanut aikaan 26.04.2017 klo 20:24 kohteessa Aikuisen elämää
Käyttäjä Tasha kirjoittanut 26.04.2017 klo 20:24

Elin perheessä, jossa päivittäin oli niin hyvin rankkaa fyysistä kuin henkistä väkivaltaa. Tehtäväni oli jo pienenä tyttönä suojella siskoani ja myöhemmin äitiäni, etteivät he olisi vahingoittuneet pahemmin tai etteivät he olisi kuolleet. Hullua oli, että äitini oli ensin se, joka aiheutti kuoleman vaaraa lapselleen, mutta myöhemmin itse oli vaarassa kuolla. Nämä kaikki fyysisen väkivallan myötä.

Perhe-elämä oli kaaosta ja siellä tapahtui järkyttäviä asioita. Nämä pitkään pysyivät salassa ja asiat pahentuivat vain ajan myötä. Hyviä hetkiä oli satunnaisesti, mutta niin voimakas pimeys peitti kaiken alleen. Myöhemmin perheessä tapahtunut puukotus vuosi julkisuuteen. Perhe vihdoin hajosi.

Minä kärsin eniten henkisesti tapahtuneista. Sairastuin skitsofreniaan ja elämä jatkui vaikeana. Nyt olen itse ollut vaarassa kuolla, lukuisien lääkeyliannosten kautta. Usein iltaisin pelkään kuulevani huutoa, tavaroiden riikkontumista tai että näen taas verta jossain kodissani. Olen myös hyvin herkkä jos kuulen joidenkin riitelevän tai huutavan toisilleen, minun on paettava silloin paikalta pian. Näen unia menneistä ja saan flashbackeja edelleen myös päivisin. En ole päässyt mitenkään irti perheeni tapahtumista.

Tästä kaikesta olen reilut 20-vuotta. Onko ketään, joka on käynyt samantapaista läpi ja haluaisin tietää, miten näistä kokemuksista voi selvitä normaaliin elämään. Haluaisin kuulla muutenkin kokemuksia muilta.

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 28.04.2017 klo 16:11

Tasha kirjoitti 26.4.2017 20:24

Elin perheessä, jossa päivittäin oli niin hyvin rankkaa fyysistä kuin henkistä väkivaltaa. Tehtäväni oli jo pienenä tyttönä suojella siskoani ja myöhemmin äitiäni, etteivät he olisi vahingoittuneet pahemmin tai etteivät he olisi kuolleet. Hullua oli, että äitini oli ensin se, joka aiheutti kuoleman vaaraa lapselleen, mutta myöhemmin itse oli vaarassa kuolla. Nämä kaikki fyysisen väkivallan myötä.

Perhe-elämä oli kaaosta ja siellä tapahtui järkyttäviä asioita. Nämä pitkään pysyivät salassa ja asiat pahentuivat vain ajan myötä. Hyviä hetkiä oli satunnaisesti, mutta niin voimakas pimeys peitti kaiken alleen. Myöhemmin perheessä tapahtunut puukotus vuosi julkisuuteen. Perhe vihdoin hajosi.

Minä kärsin eniten henkisesti tapahtuneista. Sairastuin skitsofreniaan ja elämä jatkui vaikeana. Nyt olen itse ollut vaarassa kuolla, lukuisien lääkeyliannosten kautta. Usein iltaisin pelkään kuulevani huutoa, tavaroiden riikkontumista tai että näen taas verta jossain kodissani. Olen myös hyvin herkkä jos kuulen joidenkin riitelevän tai huutavan toisilleen, minun on paettava silloin paikalta pian. Näen unia menneistä ja saan flashbackeja edelleen myös päivisin. En ole päässyt mitenkään irti perheeni tapahtumista.

Tästä kaikesta olen reilut 20-vuotta. Onko ketään, joka on käynyt samantapaista läpi ja haluaisin tietää, miten näistä kokemuksista voi selvitä normaaliin elämään. Haluaisin kuulla muutenkin kokemuksia muilta.

Hei Tasha! Myös minun lapsuudessa ja nuoruudessa on paljon rankkaa henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Myös minä pelkään ehkä eniten elämässä riitelyä ja huutoa. Menen siitä aivan lukkoon, en pysty toimimaan. Minäkin suojelin omalla tavallani perhettä. Oli pakko, selviytyäkseen. Nyt kun mietin sitä, niin se on laittanut minut aivan väärään tapaan. Henkisesti olin raiskattu siis jo lapsuuden kodissani. Se repii ihmisen aivan rikki. Vuosien vieriessä koko perhe oli rikki, jos se ehyt koskaan olikaan.
😭 Tuon muisteleminen saa minut itkemään. En ole koskaan elämässä halunnut mitään enemmän, kuin ehjää perhettä. Ilman henkistä ja fyysistä kuritusta. Odotin vielä aikuisenakin, että jotenkin tuo toive toteutuu, mutta ei se koskaan toteutunut. 😭 Elämä aikuisuuden kynnyksellä oli aika tyhjää. Koko perhe menetetty, ainoastaan yksi perheen saastuttaja narsisti jäljellä. Narsisti, jolta odotin paljon ja en saanut mitään. 😭 Ei näistä kokemuksista voi selvitä. Minä en ainakaan pidä itseäni selvinneenä, vaikka olen monien ammattiauttajien kanssa jutellut. Haavat on auki ja vuotaa verta. Niin koen tämän oman olemiseni. Eilen bussissa takanani istui pariskunta ja tunnistin siitä keskustelusta narsistin. Sen vähättelevän, toisia mollaavan, ilkeän tavan keskustella. Miten kaikki on niin raskasta narsistille. Joku toinen on aina johonkin syypää, häntä ei saa arvostella.

Minulla ei ole flashbackeja, mutta olen kuin tyhjä kuori. Olen nyt yrittänyt löytää itseäni ja kirjoitinkin yhteen ketjuun, miten oli ihana löytää jotain itselle tuttua, jota on aina opetettu sinusta pois. Ei saanut koskaan olla oma itsensä. Piti olla sellainen, mihin opetettiin jonkun muun toimesta. Ei saanut kuunnella esim. tiettyä musiikkia.

Minulle ei ole kehittynyt hyviä ihmissuhteita.

Käyttäjä soroppi kirjoittanut 28.04.2017 klo 19:30

Hei Tasha,
Sinänsä en ihmettele, että suhun on jäänyt jälkiä perheen sisäisestä väkivallasta. Tuollainen suojelijan rooli on nimittäin mahdottoman rankka aikuisellekin, saati sitten lapselle. Kiitos kuitenkin että kerroit siitä. Mulla ei ole kokemuksia väkivallasta, mutta yritin kyllä suojella vanhempiani pitämällä omat huoleni piilossa, etten aiheuttaisi lisää huolta kun heidän välinsä olivat muutenkin välillä aika tulehtuneet.

Meillä ei kotona riidelty kovaan ääneen tai rikottu tavaroita, mutta silti olen hyvin herkkä kaikenlaiselle riitelylle (kai minä pelkään, että mökötys, piikittely tai hyytävä hiljaisuus repeää katastrofiksi). Saatan mennä ihan tolaltani esim. jos joku pyrkii väittelemään kanssani.

Oletko käsitellyt päässyt käsittelemään lapsuudenkokemuksiasi jossain? Nuo kuulostavat sellaisilta, ettei niiden kanssa kannattaisi jäädä yksin. Miten paljon nuo takaumat häiritsevät arkeasi? Mitkä asiat auttavat sinua jaksamaan?

Käyttäjä Tasha kirjoittanut 29.04.2017 klo 14:04

Hei Pampula ja Soroppi

Kuullosti tutulta Pampula toi nasistin olemassa olo lähellä. Myös äitini on narsisti. Äitini on määrännyt kaiken elämässäni, puuttunut joka asiaan ja elänyt oikeastaan minun elämääni. Minulla ei ole ollut elämää. Vaikeaa, kun äitini on saanut sisälleni niin voimakkaan tunteen, että en saa vastustaa häntä eikä mulla ole lupa muuttaa elämääni mihinkään.

Soroppi. Olen myös alkanut vasta käsittelemään menneitä terapeuttini kanssa, mutta olemme vielä aika alkutekijöissä. Muutamaan otteeseen oon yrittänyt puhua eri tahoille, mutta on tuntunut, että mua ei lainkaan ymmärretä ja tätä kuviota ei vain tajuta. Nyt mulla on terapeutti, joka ymmärtää

Kyllä mua häiritsevät aikalailla menneet, liki joka päivä niitä mietin. Flashbakcit eivät yhträän auta tilannetta. Mutta se, mikä pitää yllä näitä asioita on yhteys äitiini. Terapeutti auttaa jaksamaan. Samoin ystävät.

Käyttäjä runner kirjoittanut 03.05.2017 klo 15:27

Hei Tasha!

Minullakin on omakohtaisesti kokemusta perheväkivallasta, joka oli sekä henkistä- että fyysistä. Minulla on pikkuveli. Itse olin myös lapsena se, joka tarkkaili vanhempiemme riitoja ja meni väliin, jos äitini tarvitsi apua, kun oli vaarallinen tilanne. Olen myös nähnyt lapsena kotonamme äitini pahasti hakattuna, soittanut poliisia naapurista, kun kotoa ei voinut jne. Hirvittäviä asioita, joita terveeseen lapsuuteen ei kuulu. Kotonamme ilmapiiri kiristyi jo muutama viikko ennen suurempaa riitaa. Isäni myös nimitteli meitä törkeän ala-arvoisilla nimillä, lyttäsi henkisesti. MInua kohtaan hän oli myös väkivaltainen. Kotonamme asiat tehtiin aina isäni tahdon mukaan. Olen ollut hyvin usein mustelmilla. Olen ollut monia vuosia katkeran vihainen äidilleni, että hän ei koskaan puolustanut minua, vaan antoi isäni kohdella minua väkivaltaisesti. Terapian avulla pääsin tästä tunteesta ajan kanssa.

Aikuisena hakeuduin terapiaan itsetuhoisuuden takia ja kävin psykoterapian , joka kesti 7 vuotta. Sain siitä apua. Nykyään olen paremmin elämässä kiinni, enkä elä liikaa menneisyyttä. Terapiassa oli hyvä puhua kaikki kauheudet ulos ja sain terapeutilta tukea. Itsetuntoni vahvistui.