En tiedä mistä alottaisin.
Vaikka siitä että masennus on ollut uskollinen seuralaiseni jo kymmenisen vuotta. Olen vähän alta kolmekymppinen nainen ja viikko sitten aloittanut viidennen tai kuudennen masennusläkekokeilun, Voxra-lääke kyseessä siis tällä kertaa. SSRI:t on kokeiltu, Cymbalta, Efexor jne.
Otin itse selvää Voxrasta ja ehdotin lääkärille, joka kirjoitti reseptin. Tämän lisäksi menee Lyricaa ahdistukseen annostuksella 75mg aamuisin ja 150mg iltaisin, mutta olen käyttänyt Lyricaa tarvittavana lääkkeenä eli otan ahdistuksen iskiessä 75-225mg.
Se lääkkeistä.
Nyt on jo pidemmän aikaa tuntunut että elämä on pausella, en koe hallitsevani omaa elämääni. Pitäisi mennä ja tehdä, kokea ja nähdä, mutta tuntuu ettei ole mahdollisuutta moiseen ja elämä menee hukkaan.
Jotenkin odotin tältäkin kesältä paljon, en tiedä mitä, mutta JOTAIN. Nyt kesä on ohi ja kohta on taas joulu. Vuosi taas mennyt ja tilanne on täsmälleen sama kuin vuosi sitten.
Kaikki on periaatteessa hyvin, on työ jossa viihdyn ja kiva koti mutta silti herään aamuisin itkien. Varsinkin nyt uuden lääkkeen aloituksen jälkeen, itken kokoajan. Tiedän niiden olevan aloitusoireita ja toivon tilanteen helpottavan mutta tällä hetkellä olo on lähes sietämätön. Itken kokoajan, itken kotona ja töissä vessassa.
Töissä oloni on parempi, koska tiedän olevani siellä tärkeä ja tiedän olevani hyvä työssäni, mutta pitkät vapaat ahdistavat suunnattomasti.
Odotan kokoajan että tapahtuisi jotain.
MIetin että mikä on masennusta ja mikä on omaa persoonaa. Millainen olisin ilman lääkkeitä?
Tämä on tasan viimeinen lääkekokeilu, sitten luovutan.
Ehkä olen vaan tällainen?
Kokoajan onneton.
Kaveritkin antaa palautetta, että pilaan muidenkin fiiliksen synkistelyllä.
MIten olla synkistelemättä, kun olo on toivoton ja näköalaton?
Tuleeko elämäni olemaan aina tällaista? Ei sen näin pitänyt mennä, elämän piti olla erilaista.
Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kriteerit täyttyvät, olen kokoajan huolissani kaikesta ja pelkään kuolemaa. Ajattelen kaikkea pahaa mitä maailmassa tapahtuu ja tuntuu vaikealta elää täällä kaiken paskan keskellä. Muiden kärsimykset aiheuttavat kohtuutonta ahdistusta.
Mietin millaista olisi olla onnellinen, jos ei olisi kokoajan paha mieli.
Analysoin asioita paljon, ja luen paljon psykologian kirjoja. Ystäville toimin ”terapeuttina” ja minuun turvaudutaan paljon elämän kriisitilanteissa. Järjellä pystyn ajattelemaan asiat selkeästi, mutta se on se tunnepuoli, jota en hallitse.
Tunnen itseni vaan maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi, vaikka ympärillä on ihmisiä.
Pelkään että kuolen tänne kämppään ja mätänen ennenkuin kukaan edes huomaa.
En edes tiedä miksi kirjoitin tänne, nyt jo jotenkin hävettää ja ahdistaa, mutta aion painaa ”lähetä” nappia.
Hyvä salanimi,
Älä suotta tunne häpeää kirjoittaessasi tänne, täällä meitä on muitakin samassa jamassa olevia.
Oletko lääkityksen lisäksi käynyt juttelemassa kenellekään? Suosittelen sitä, jotta voisit löytää ja työstää tunteitasi. Kyllä se elämä siitä vielä playlle kääntyy🙂🌻
Mietin millaista olisi olla onnellinen, jos ei olisi kokoajan paha mieli.
Analysoin asioita paljon, ja luen paljon psykologian kirjoja. Ystäville toimin "terapeuttina" ja minuun turvaudutaan paljon elämän kriisitilanteissa. Järjellä pystyn ajattelemaan asiat selkeästi, mutta se on se tunnepuoli, jota en hallitse.Tunnen itseni vaan maailman yksinäisimmäksi ihmiseksi, vaikka ympärillä on ihmisiä.
Pelkään että kuolen tänne kämppään ja mätänen ennenkuin kukaan edes huomaa.
Voin rehellisesti sanoa tietäväni miltä tuntuu, olisin voinut kirjoittaa itse samat lauseet. Erona on, että minulla ei ole diagnoosia eikä lääkitystä, mutta muuten. Se ei tietenkään ole konkreettinen apu, että joku tuntematon jakaa olosi, mutta halusin kuitenkin sanoa sen.
Ja jätän sanomatta 'koita jaksaa', koska en itse haluaisi kuulla sitä. Sanon sen sijaan 'jaksaminen on välillä yliarvostettua, aina ei tarvitse'. Uskon kuitenkin, että olet jo pidemmällä toipumisessa, kuin ehkä kaiken keskellä huomaat: olet pukenut tunteita sanoiksi ja lauseiksi ja osannut sanoa ainakin osan syistä, joista olosi juontaa juurensa.
Kiitos viestistäsi 🙂
Olen lähes koko päivän tuntenut jotenkin pahaa oloa, ahdistusta ja häpeää tänne kirjoittamisesta. Mietin jo miten saan viestini poistettua täältä.
Tuntuu ettei mulla ole oikeutta olla/tehdä/sanoa mitään. Terapia jatkuu taas ensi viikolla, jospa se helpottaisi kun saan puhua jollekkin joka ei ahdistu siitä.
Tosin itse ahdistun kun ajattelen kokoajan että terapeuttikin kuuntelee vain koska maksan hänelle. Ja niinhän se onkin.
Töissä meni hyvin, olen itsevarma ja oma itseni siellä, mutta normaalissa sosiaalisessa kanssakäymisessä ja illanvietoissa tunnen itseni niin mitättömäksi. Kuten sanoin, tuntuu ettei mulla ole oikeutta edes olla siellä.
Tuonkin tunteen tunnistan. Kävin muutaman kerran juttelemassa psykologin kanssa, joka oli kyllä asiansa osaava ja fiksu, mutta jonka kanssa onnistuneesti esitin (totuttuun tapaan) jaksavaista, hyvin pärjäävää ja itseanalyttistä juuri ko. tunteen takia: tämä ihminen kuuntelee määrätyn ajan, koska maksan siitä, jonka jälkeen häntä ei voisi vähempää kiinnostaa. Lähdin kaikista kolmesta tapaamisesta aina 5 minuuttia ennen ajan loppumista.
Tilanne on tällä hetkellä se, että olen käynyt työterveyslääkärillä itkemässä kun voimat loppuivat töissäkin. Siinä työssä, joka oli "turvapaikkani", se josta pitkille vapaille jääminen ahdisti.
Nyt ahdistaa työkin. Koen etten työni takia pysty tekemään haluamiani asioita.
Olen ollut nyt pari kertaa n. viikon sairaslomalla, joka auttoikin saamaan vähän muuta ajateltavaa työn lisäksi, ja saanut lähetteen työterveyspsykologille ja psykiatrille, joka onkin ensimmäinen psykiatrikäynti lähes kymmeneen vuoteen.
Työterveyslääkärillä romahdin täysin, niin pahoin, että lääkäri ehdotti jo päivystykseen menemistä. En kuitenkaan voi mennä psykiatriseen päivystykeen, koska teen työni puolesta paljon yhteistyötä kyseisen paikan kanssa, enkä halua että he näkevät minut siellä potilaana.
Vakavan työuupumuksen kriteerit täyttyivät helposti.
Onneksi lääkäri on tarkka, ja haluaa kontrollikäyntejä ym. Pelkään vaan että avunhakemiseni jotenkin kääntyy töissä minua vastaan.
Aluksi en työterveydessä "kehdannut" kertoa rehellisesti asioista, esim. lääkityksistä, koska pelkäsin että minut jotenkin leimataan ja tuomitaan täysin sopimattomaksi tekemään työtäni.
Viimeisin sairaslomani loppui eilen, eli tänään oli ensimmäinen työpäiväni puoleentoista viikkoon.
Aamu alkoi itkulla, mutta töissä meni suht hyvin.
Nyt ahdistaa vaan taas todella paljon tämä elämä, pitäisi nukkua mutta täällä itken naama räässä.
Luin vanhaa päiväkirjaa, jossa jo kuusi vuotta sitten ihmettelin että tätäkö tämä elämä on, ja tajusin kuinka kauan olen voinut huonosti, joka tietenkin itkettää, masentaa ja ahdistaa entistä enemmän.
Eikö tämä ikinä helpota?
salanimi kirjoitti 25.8.2012 23:44
---
Tosin itse ahdistun kun ajattelen kokoajan että terapeuttikin kuuntelee vain koska maksan hänelle. Ja niinhän se onkin.
---
Uskon, että useimmat terapeutit tekevät työtään muunkin kuin rahan takia. Kyllähän työ voi olla kiinnostavaa, vaikka siitä saakin palkkaa. Puhutaan jopa kutsumusammateista, eikä sillä tarkoiteta palkatonta vapaaehtoistyötä. Ihmisen elämäntyöstäkin puhuttaessa tarkoitetaan jotakin suurempaa kuin rahan ansaitsemista, vaikka palkka siihen erottamattomana oheisilmiönä usein kuuluukin. Psykoterapeutin työ koulutuksineen on niin vaativaa, että luulisi siinä jos missä tarvittavan muutakin motivaatiota kuin raha.
Itse en ole terapeutilla käynyt. Mutta psy.hoitajalla kylläkin. Olen myös
monesti miettinyt kiinnostaako häntä todella minun ongelmat. Vai
tekeekö sen vain rahan vuoksi. Minulla mm diagnoosi yleistynyt
ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Tuntuu että
olen jatkuvasti käymistilassa. Mieliala heittelee laidasta laitaan. En
edes muista milloin olisi ollut todella hyvä päivä. Jos töissä menee hyvin.
Illalla kaikki on toisin tai toisinpäin. Työ josta ennen tykkäsin on
muuttunut painajaiseksi. Voi kun voisi olla kuin ns. normaalit ihmiset.😟
Tartuin tähän viestiketjuun, koska nimi tuntui minuun sopivalta. Minusta tuntuu, että oma elämäni on ollut myös pausella jo yli kymmenen vuoden ajan. Olen reilut kolmikymppinen mies ja väsymys/masennus on ollut seuralaiseni jo tuon kymmenen vuotta. Olit Salanimi päättänyt kirjoituksesi kysymykseen Eikä tämä koskaan helpota?
Olen pohtinut tuota paljon itsekin ja joskus lukenut vanhasta päiväkirjastani tismalleen samat ajatukset ja fiilikset, jotka pyörivät elämässäni nykyäänkin. Tuntui hieman pahalta lukea kamppailuasi työelämässä, sillä se on kovin tuttua. Olin aiemmin kokopäivätöissä, jotka jouduin kuitenkin jättämään ahdistuksen vuoksi. En kertakaikkiaan kyennyt tekemään annettuja tehtäviä, sillä minua ahdisti niin paljon. Syke nousi ja en välillä saanut sanaa suusta. Monta työpaikkaa meni alta, omalla päätöksellä tosin. Lopetin tai vaihdoin työpaikkaa ennen kuin olin aivan lopussa.
Toivoisin kuitenkin, että olisin itsekin jonkinlaisessa vakityössä, vaikka en kadu sitä että lähdin aiemmista työpaikoistani. Teen nyt satunnaisia keikkahommia ja saan jollain tavalla elantoni kasaan. Tämä ei kuitenkaan minua sinänsä vaivaa.
Enemmän minua vaivaa juuri tuo kysymys, että onko elämäni aina tällaista. Sinnittelyä, sinnittelyä ja sinnittelyä. Kun ponnistan kaikki voimani ja yritän parhaani pysyn juuri ja juuri mukana tässä yhteiskunnassa. Kuitenkin minulla menee paljon elämää ohitse kun en tee mitään. En yksinkertaisesti jaksa. Olen niin väsynyt monena päivänä, että en vain jaksa tehdä mitään. Usein elämä tuntuu valuvan hukkaan.
Olen terapiassa parasta aikaa ja siellä käynyt jo aiemminkin. Cipralexiakin söin viime vuonna, mutta jätin sen pois, koska kadotin jotenkin kosketuksen itseeni.
Syvällä sisimmässäni uskon, että elämäni ei ole aina tällaista, vaan se voi muuttua. Miten ja milloin, sitä en tiedä. Uskoni muutokseen ja onnellisempaan elämään on usein koetuksella. Kuitenkin aina jotenkin saan toivosta kiinni ja jatkan elämää.
Olisi edes pieni toivonkipinä paremmasta elämästä. Se auttais paremmin
jaksamaan. Paljon jää asioita tekemättä ja kokematta tämän vuoksi.
Ei uskalla eikä jaksa kiinnostua asioista. Mulla tuo työ vie kyllä ne
viimeisetkin voimat.
Paljon samanlaisia ajatuksia kuin sinulla Noma. Tuntuu että kokoajan tulee uusia vaikeuksia ja elämä on jatkuvaa ponnistelua. Tekisi mieli vaan romahtaa täysin, olisi jotenkin helpompaa. Nyt yrittää vielä pidellä kiinni elämästä kynsin ja hampain.
Olisi niin helppo vaan jäädä sängynpohjalle, ja todennäköisesti jäisinkin, jollei olisi koiraa joka pakottaa ulos ja liikkeelle.
Nimenomaan se, että tätäkö tämä tulee olemaan?
Tuntuu että elämän "paras aika" eli tämä 20v.-30v. on mennyt huonosti voiden. Mietin mitä olisi pitänyt tehdä toisin, ja kuinka asiat voisivat olla eri lailla.
Kuten psykiatrikin totesi, olen alisuoriutunut koko aikuisikäni.
Nyt on sitten kamala kolmenkympinkriisi, tuntuu että pitäisi olla jo sitä ja tätä, jotenkin en kuvitellut kolmikymppisenä olevani edelleen tässä samassa pahoinvoinnin kehässä.
Hullua oli, että psykiatri oli sitä mieltä että lääkityksen voisi lopettaa, koska siitä ei ole mitään apua ja kaikki on kokeiltu. Laskisi kaiken psykoterapian varaan.
Jotenkin hullua että psykiatri ehdottaa lääkityksen lopettamista tällaisessa "kriisivaiheessa" ihmiselle joka kuitenkin kymmenisen vuotta on erilaisia lääkkeitä syönyt. Muutenkin tuli hyvin selväksi että aika lääkekielteinen oli tämä daami.
Mielelläni lääkkeet lopetankin, mutta että juuri nyt?
Mitä jos tilanne pahenee entisestään?
Jos en oikeasti pääse sitten sängynpohjalta ylös?
Minkälainen tilanne on ilman lääkkeitä jos se lääkkeiden kanssa on näin paha?
En ole koko seurusteluhistoriani aikana, joka siis alkoi 15-vuotiaana, ollut näin kauaa yksin. Edellinen, hyvin vaikea, suhteeni päättyi jo neljä vuotta sitten, eikä sen jälkeen ole ollut juuri mitään säpinää edes. Tosin ensimmäisen vuoden eroni jälkeen vihasin miehiä enkä juurikaan käynyt missään.
Tuntuu että nyt olisin kuitenkin valmis tapaamaan "sen oikean", mutta eipähän ole näkynyt.
Haluaisin siis kamalasti suhteen, mutta jotenkin tuntuu että osaisinko edes enää olla kenenkään kanssa näin pitkän tauon jälkeen?
Mietin myös, että milloin pitää lopettaa sen prinssin etsiminen ja tyytyä vaan johonkin ihankivaan?
Naisena tietysti myös ahdistaa se että periaatteessa lapset pitäisi tehdä noin viiden vuoden kuluttua viimeistään, enkä todellakaan haluaisi ainakaan kymmeneen vuoteen, mutta silloin taitaa olla jo liian myöhäistä. En edes tiedä haluanko.
Kunpa olisi vaan joku joka rutistaisi ja sanoisi että kaikki on hyvin ja kaikki järjestyy.
Että joku huolehtisi minustakin.
Kuten Noma sanoit, tuntuu että elämä menee hukkaan. Ehkä sitä tässä iässä alkaa tajuamaan oman kuolevaisuutensa eri lailla kun esim. 10v. sitten. Meillä on tämä yksi elämä, haluaisin ottaa siitä kaiken irti ennenkuin olen vanha, mutta tuntuu että en pysty tekemään niitä asioita, jotka koen "elämiseksi". Monesti nämä ajatukseni liittyvät rahaan, jos vaan olisi paljon rahaa, olisin onnellinen. Tai no, samaa ajattelen painostani, jos olisin 5kg kevyempi, olisin onnellinen. Jos olisin parisuhteessa, olisin onnellinen.
Tuskin olisin.
Kukaan muuhan ei meidän kenenkään elämää voi tehdä onnelliseksi, ainoastaan me itse. Kun vaan olisi voimavaroja jaksaa pahimman yli. Tosin tuntuu että näitä kriisejä on jossain muodossa kokoajan.
Voisipa vaan olla huoleton.
Onneksi kesä tulee kohta, jospa se hieman edes helpottaisi meitä kaikkia 🙂
Tässä viestiketjussa on niin paljon tekstiä, jotka olisin ihan yhtä hyvin voinut kirjoittaa. Esimerkiksi salanimi kokonaan tuo sinun viimeisin viestisi. Olen muutaman vuoden vaille 30 ja tuntuu, että tärkein elämäni vaihe on mennyt siihen, että kamppailen masennuksen kanssa... Tässä ikävaiheessa kun olisi kai pitänyt pystyä luomaan perusta koko loppuelämälle: hankkia koulutus ja hyvä työpaikka (tai ainakin olla selvillä siitä suunnasta mihin tähtää), löytää taloudellinen tasapaino ja turva elämään, löytää itsensä ja luoda perusta perheelle jne. Multa on mennyt nämä kaikki ohi. Ja kaikenlisäksi masennus tuntuu vaan tiukentavan otettaan koko ajan... Jos tästä edes nyt koskaan on mahdollista parantua (oikeasti siihen on todella todella vaikea uskoa), niin miten ihmeessä tästä yhtäkkiä pystyisi sitten mukamas alkaa rakentamaan hyvää elämää? Tuntuu siltä, että mun juna on mennyt jo, turhaan tässä laiturilla enää seison ☹️. Mutta terveet ihmiset ympärillä yrittävät vakuuttaa, että tämä ajattelu johtuu vain masennuksesta, hyvän elämän ehtii vielä luomaan. Miten muka, kysyn vaan...
VOI AHDISTUS 😠 !!!!
Hyvähän sitä terveiden on sanoa.Kaikki eivät varmaan osaa edes
kuvitella millainen sairaus tämä todella on. Kuin vaikeaksi se voi
pahimmillaan elämän tehdä. kun mikään ei kiinnosta eikä huvita.
Voimat on vähissä ei jaksa. Yritäppä siinä sitten olla pirteä ja reipas.
oisikin joku poppakonsti jolla saisi itsensä terveeksi. Totta sekin
elämä menee ohi. Mitään mainittavaa ei ole saanut aikaiseksi. Tällä
iällä reilu50v pitäisi jo elämän perusasiat olla kunnossa. Mutta masennus
vie liian syvälle eikä ulospääsyä näkyvissä. Ei ole paljon ilon aiheita elämässä.
Samaa tasapaksua tallaamista.😟
Oli pakko tulla tänne päivittämään vähän tilannetta.
Olen nyt ollut kolmisen viikkoa täysin ilman masennuslääkitystä. Tein päätöksen että en jaksa enää olla masentunut. Liian pitkään elämästäni on mennyt masennuksen kourissa ja päätin että nyt siihen on tultava loppu!
Lopetin tosiaan lääkityksen asteittain niinkuin kuuluu, mutta aika nopealla aikataululla, koska en vaan enää halunnut ostaa yhtään purkkia lääkkeitä.
Ostin E-EPAa ja olen alkanut kuntoilemaan.
Mitään dramaattista muutosta en ole mielialassa huomannut lääkityksen lopettamisen jälkeen, joka vaan vahvistaa tunnetta ettei lääkityksestä ollut mitään hyötyä minulle.
Ja päätinhän viimeisimmän lääkityksen aloittaessani, että tämä on viimeinen kokeilu. Jos merkittävää hyötyä ei ole, en jaksa enää syödä yhtäkään pilleriä.
Elämän/asenteenmuutokseni on tuonut paljon positiivista elämääni. Olen fyysisesti paremmassa kunnossa, sitä myöten itsetuntoni on noussut ja tunnen säteileväni ihan erilaista energiaa kanssaihmisiini kuin ennen, ja olenkin saanut paljon positiivista palutetta joka taas tuo itselleni paremman olon.
Näin aion nyt jatkaa, elämä on liian lyhyt masenteluun!
Haluan uskoa että elämällä on minulle vielä paljon annettavaa, ja vaikka välillä tulee synkkiä hetkiä, nostan itseni sieltä väkisin ylös.
Tätä tämä on, jatkuvaa taistelua, aina tulee vastoinkäymisiä ja ongelmia. Itsestä riippumattomia asioita, joihin ei mitenkään voi vaikuttaa.
Ainoa asia mihin voi vaikuttaa, on oma asenne ja suhtautuminen asioihin. Sängyn pohjalle on helppo jäädä, se on usein paljon helpompi vaihtoehto kuin nousta ylös ja kohdata maailma.
Tästä täysillä eteenpäin! Yrittäkää muutkin muistaa että tässä tämä elämä on! Ei ole muita mahdollisuuksia kuin yrittää tehdä siitä elämisen arvoinen, tätä kun ei voi alusta tai uudestaan aloittaa.
Yritetään siis ihan täysillä olla onnellisia, kaikkea hyvää teille kaikille ja kohti kesää!
🙂🌻